Wilco

Tämänkertaisesta sunnuntain artistista en oikeastaan tiedä paljon mitään. Tutustuin bändiin sekä tähän yhteen kappaleeseen luultavasti Q-lehden mukana tulleen cd:n kautta. Kuuntelin levyn ja heitin siltä muutaman kappaleen “lisäkuunteluun” mp3-soittimeen. Niistä biiseistä lopulta vain tämä yksi on siellä yhä, enkä näytä siihen vieläkään kyllästyneen. Ja kuitenkin se taitaa olla vain tämä, koska muut kokeilut Wilcon töistä eivät ole jostain syystä yhtä lailla puraisseet.

Tässä siis Wilco ja Jesus, etc.

Kappaleen sanat löytyvät täältä, samoin aika mielenkiintoisia pohdintoja siitä, mitä sanat tarkoittavat. Pidän erityisesti siitä, miten “Dionfly” purkaa tuon runon.

Mestarin harjoitustöitä

Seppänä syntyy tunnetusti perin harvalukuinen tekijäjoukko, sanaseppoina kait vielä harvempi. Pitkästä tiestä dekkarikuningattareksi todistaa vaikkapa Agatha Christien järjestyksessä kolmas dekkari, ”Ruskeapukuinen mies”.  Sillä suoraan sanoen se on sangen heppoinen teos.

Mitä parhaimmaksi rakenteista kiinnostuneen lukijan, ehkä aloittelevan tekijänkin, oppikirjaksi se kylläkin sopii, koska tässä kirjassa kudoksen loimilangat ja suunnitelmanmuutokset ovat näkyvissä vielä lopputuloksessakin. Oikeastaan liki koko alkupuoliskon ajan juttu etenee kuin Christie kaiken aikaa edelleen ihmettelisi, kirjoittaisiko sitä nyt kevyttä naisten romantiikkaa vaiko dekkarin. Epäröinti saa tarinan huojahtelemaan lajityyppien välillä kuin suunnastaan epävarma juoppo. Siksipä tarinan lopulla jäntevöityvä kirjailijanote luo vaikutelman, kuin sen olisi kirjoittanut vallan toinen, huomattavasti taitavampi tekijä. Loppupuolen kirjoittaja tietää jo mitä haluaa ja harhailu loppuu siihen.

Ruskeapukuisessa miehessä lukijalle esitellään aluksi hieman jotakin Anni Polva-tyylistä pontevaa sankaritarta  muistuttava tyttölapsi, joka elää vain seikkailua odotellen. Niinpä onkin selvää, että hänen on seurattava miestä, johon ihastuu yksiltä jalkojensa seisomalta, onnettomuuden yhteydessä rautatieasemalla. Tätä miestä seuraan maan ääriin -  tai  ainakin pienelle saarelle Rhodesiaan.

Seikkailuja myös seuraa, kun tytön on selvitettävä kuka ja mistä hänen ihastuksensa kohde on ja minne menossa. Varsinaista etsivää tai muuta Poirotia ei tässä kirjassa esiinny, vaan rikoksen selvittely on lähes tyyten amaatööripuuhia.

Dekkarinkirjoittamisen kannalta jonkinlaisena virheenä on pakko pitää sitä, että Christie antaa muutoin kohtalaisen selväjärkisen tyttönsä langeta kahdesti samaan ansaan, väärennettyyn kirjeeseen, joka vie hänet vastapuolen kynsiin. Harhautuskirjettä käytetään keinona oikeastaan kolmesti, mutta kolmannella kerralla sankaritar liittolaisineen on jo petoksesta perillä.

Elleivät lukijan odotukset dekkarilta ole kovin suuret, hän luultavasti antaa Christielle anteeksi tällaisen alku-uran harjoitelman hänen muun tuotantonsa painon vuoksi.  Voidaanhan lisäksi todeta, että toteutuksellisista puutteellisuuksista huolimatta suurimman konnan naamiointi onnistuu Christieltä siinä määrin hyvin, että loppu sittenkin on ainakin osaksi yllätys, kuten pitääkin. Sillä vähintä mitä dekkarikirjailijalta vaaditaan, on kyky hämätä tai edes hiukkasen yllättää lukijansa.

***

Aloin silkasta oikusta lukea Christien dekkareita aikajärjestyksessä, kenties myöhemmin muitakin klassisia dekkaristeja.  Lähinnä siksi, että minusta on hyvä pitää lukemistonsa mahdollisimman moni-ilmeisenä, jottei oma maku kirjallisuuden suhteen supistuisi niin, ettei siihen pure edes jalohome.  Vaikeampi onkin sanoa mihin piirtää se raja, jonka tuolta puolen on jo turha kalastella elämyksiä kirjalliseen dieettiinsä.

Dekkari voi olla vallan erinomaista luettavaa, mutta yhtä hyvin se voi olla silkkaa soopaa. Oikeastaan kyse on siitä, mitä odottaa. Jos jännitystä pelkästään, niin voi pojat, kovakantisia Jerry Cottoneita ovat hyllyt lengollaan.  Mutta jos sittenkin vähän kaikelta luettavaltaan tyylistä ja tarkoituksesta riippumatta, odottaa jälleen kerran erilaista näkemystä,  kuvausta erilaisista olosuhteista tai erilaisesta elämänkohtalosta, kenties yhteiskunnallisesti, kenties yksilöpsykologisesti, saattaa valikoima kaventua, mutta yhä myös dekkarien joukosta muutama vastaa haasteeseen.  Ja silloin myös dekkari on laadukasta kirjallisuutta.

Lopultakin lienee niin, että hyvä kirja on hyvän ajattelijan kirjoittama. Sellaisen, joka jaksaa miettiä ja kuvittaa mielipiteensä.  Perustella sen, sillä mielipiteistä, joiden harkintaan on käytetty vähemmän aikaa kuin niiden kirjoittamiseen, ei nykymedian ja tämänkaltaisten blogien aikakautena ole vajausta. Puutetta ei ole heistäkään,  jotka esittävät mielipiteitään entisen tai nykyisen yhteiskunnallisen asemansa tarjoamaa asiantuntijan taustaoletusta vasten, ei edes niistä, jotka tarjoavat punnittuja puheita siinä sivussa kun vilauttavat valokuvaajille nänniään.

Niin, mestariksi on pitkä tie, niin myös ihmiseksi, joka osaa sekä ajatella että ilmaista ajatuksensa.

Hiiriä ja ihmisiä

Enkä tietenkään voinut olla lainaamatta otsikoksi jotakin kirjallista, vaikka tällä kertaa ei ole kyse kirjoista eikä lukemisestakaan.  Hiiristä ja ihmisistä kuitenkin.

Ensin lyhyt oodi kannettavalle tietokoneelle. Kannettavaa ja sen kaikista datahiiristä alkuperäisintä, alkuaan Xeroxin kehittämää levyhiirtä kun voi käyttää jopa kaltaiseni tilapäisesti työvoiman ulkopuolelle osoitettu kierrekalvosinjännevammainen. Eikö olekin viehättävän lyhyt ja yksinkertainen yhdyssana, yli 20 kirjainta?

Minun laillani heikohkosti anatomiaan perehtyneille kerrottakoon, että mainittu ruumiinosa sijaitsee siellä jossain, missä olkalihas kiinnittyy hartialihaksiin. Se saattaa rasittua, (esimerkiksi Mobilatin sivuilla kuvattuun tapaan),  “staattisesta pitkään kestäneestä hiirityöskentelystä, jossa hiirikäden kyynärpää ei ole kunnolla tuettu. Olkanivelen rasitus voi aiheuttaa olkaan pinnettä ja tulehdusreaktion”.

Mitä onkaan sanottava kissojen viisaudesta? Että ne ovat tämän aina tienneet, hiiret on hävitettävä.

Vaihtoehtoisesti tietysti voitaisiin ajatella jotakin sellaista kuin ergonomiaperusteinen työpöydän sopeuttaminen työntekijän mittoihin ja ulottuvuuksiin, siis päinvastoin kuin yleensä, jolloin työntekijä sopeutetaan työpöytään.  Sekin kyllä yleensä onnistuu ensimmäiset parikymmentä vuotta. Sitä vanhemman väen kanssa ongelmia ratkomaan tarvitaankin jo yhdestä kuuteen työryhmää ja useita mietintöjä, joista käy ilmi, että esimerkiksi ergonomian parantaminen saattaisi lisätä ihmisten työssäjaksamista.

Ihminen kun on, harmillista kyllä, olento jonka otsaan voisi kirjoittaa lapun: sisältää runsaasti särkyviä ja kuluvia osia, kohdeltava kaikin tavoin kohtuullisesti ja säällisesti.

Natalie Merchant

Natalie Merchant sanoo omalla nettisivustollaan:

“It sure doesn’t feel safe to be critical anymore. Unpatriotic? The most patriotic act I can perform is to be awake and outspoken.”

Natalie Merchant, 2002″

Olen viime päivinä lueskellut Sara Paretskyn dekkaria “Blacklisted”, joka niin loisteliaasti kuin vain dekkarin keinoin on mahdollista, pureutuu Yhdysvaltain sisäpoliittiseen tilanteeseen Bushin kauden Patriotic Actin aikana – joka salli mm. sen, mistä Paretsky kirjoittaa: “Poliisi voi marssia kotiisi ja väittää, että sinä joko olet Osama Bin Laden tai piilottelet häntä, ja tehdä kotietsinnän ilman kotietsintälupaa,  jos sitä sattuu huvittamaan”.

Eipä siis ihme, jos Merchantin lausahdus puraisi osuessaan johonkin, josta juuri oli saanut paremman kuvan kuin uutisista koskaan. Mutta se musiikki, tässä kauniisti kuvitettuna MySpace-videona Motherland. Youtubessa on sama myös Christy Mooren esityksenä, mutta Merchantilta itseltään tuosta kappaleesta löytyy vain joitakin hyväntekeväisyyteen tehtyjä kevytversioita.

Oikeastaan saan kiittää juuri sunnuntaiklassikkoja siitä, että tulin tutustuneeksi Natalie Merchantin musiikkin, koska törmäsin häneen eräällä satunnaisella vaelluksella pitkin tuubia. Sen jälkeen ovatkin jokseenkin kaikki hänen albuminsa päätyneet kotiini.   YouTubessa oli sentään toinen erittäin kaunis kappale, Life is Sweet, joka soi alla.

Lisää sunnuntain säveliä täällä.

Tunneista

Siitä on viikkoja, kun lopetin Michael Cunninghamin kirjan “Tunnit“. Se on hieno kirja, aivan kuten oli siitä tehty elokuvakin – se jossa Nicole Kidman esitti Virginia Woolfia, näyttelijäntaidoilla, joita en olisi häneltä kuunaan osannut odottaa. Voi sanoa, että Kidman herätti Woolfin eloon, tosin vain yhdessä mielessä, naisena joka on tullut uransa ja terveytensä päätepisteeseen.

Miksi siis palata siihen vain vähän ennen kuin jo unohdan koko kirjan. En tiedä. Ehkä se palasi mieleen vain siksi, että siinä kuvataan erään nuoren miehen haikuilua kohti iltaa, jossa häntä odottaa takkatuli ja lasi konjakkia.  Tunnetteko muuten konjakin legendan? Sen mukaan: “konjakin tuotannossa välttämättömän viinin kaksinkertaisen tislauksen keksi 1500-luvulla ritari Jacques de la Croix-Maron. Eräänä aamuyönä hän näki unta, että Saatana oli saapunut vaatimaan hänen sieluaan, ja että se yritti kiehuttaa sitä, muttei onnistunut. Ja juuri kun saatana uhkasi kiehauttaa hänen sielunsa  toiseen kertaan ritari havahtui unestaan ja keksi elämänsä parhaan idean: viini oli tislattava toiseen kertaan, mikä saa sen väkevöitymään aivan uudenlaiseksi.”

Hupaisa pikku tarina, sanoisin. Sillä yhtäältä se puhuu myös sitkeydestä ja taistelusta, mikä saattaa johtaa siihen, että unissaan ottaa ja keksii aivan jotain uutta. Ja kuitenkin, varovaisimmat sanovat: joka uniinsa uskoo, se varjoaan väistää. Varovaisimmat, niin. Mutta takaisin Cunninghamiin, Woolfiin ja itse tarinaan.

Cunninghamin kirjan parhaita puolia on se taito, jolla hän on sovittanut Woolfin Mrs. Dallowayn uudelleen, ei enää Lontooseen vaan New Yorkiin. Kuitenkaan Cunningham ei kirjoita samalla tapaa kuin Woolf. Täällä ei ole mitään tajunnanvirtoja eikä ajatuksen juoksutuksia, vaan tuiki tavallista ja tuttua kerrontaa, tosin taidolla kirjoitettua. Ainoa lisäys on Mrs. Brown, ja varsin hieno lisäys onkin.

Rouva Brown on [jälleen kerran] tarina naisesta, joka ei sopinut siihen rooliin, joka 1950-luvun naiselle oli valmiiksi kirjoitettu. Askelmerkkejä myöten valmis, näin elä, näin täytä osasi. Hän yritti ja yritti vielä uudelleenkin. Hän oli korkeushyppääjä, joka ei saanut valita itselleen sopivaa korkeutta. Siksi hän “floppasi” roolissaan ja lähti pois. (Katso kansikuvaa: kuka heistä on Rouva Brown – tai pikku rouva Korhonen)

Olin nähnyt Tunnit ensi kertaa elokuvana. Sen jälkeen luin Woolfin Mrs. Dallowayn, ja vasta viimeiseksi Cunninghamin Tunnit. Jos jätetään hänen huomattavat kirjoittajanlahjansa omaan luokkaansa, jää tästä kirjasta jäljelle enää sen seuraaminen, millä tavoin kirja myötäilee Woolfin tarinaa, mitä toistaa, mitä muuttaa ja lopulta edelleen se, miten elokuva on jatkanut saman tarinan kertomista. Tällä kohtaa voisi siis tokaista – no, mutta sehän on multimediaa.

Niin onkin, ja kuitenkin. Kuitenkin se mikä kantaa on Woolfin tarina Mrs. Dallowaystä. Yhtä alkuperäinen, yhtä aito ja originaali kuin vain omaperäinen taiteellinen klassikko voi olla. Sillä on jotakin syvällisemmin tekemistä suuren lahjakkuuden kanssa, aivan samoin kuin muissakin taiteissa: klassikot kestävät, vähäisemmät vaipuvat. Ja lisäksi, klassikot ovat olemassa oppilaiden oppaiksi, kisälleille mestarien jäljissä.

Kuitenkaan Cunninghamin kirja ei ole lainkaan huono. Kaiken lisäksi se tarjoaa helposti nieltävässä asussa kaiken, mikä juonellisesti on olennaista Woolfin Mrs. Dallowayssä eikä lukijan tarvitse kamppailla tyylikeinojen kanssa. Vaikken olekaan varma, kumman kirjailijan lukija silloin voittaa. Molempi parempi, kukaties.

Määrätyllä tapaa kirja kuitenkin on myös Woolfia aloittelijoille. Silti se ei vähennä Cunninghamin ansioita kirjoittajana, sillä rouva Brown on sangen hyvää työtä. Oikeastaan kertakaikkisen hienosti piirretty kuva keskiluokkaisesta rouvasta – erityisesti koska kirja ei yritäkään tuomita kenenkään valintoja. Siitä, jos mistä pisteet kuuluvat kirjailijalle.