Keskiyön lapset

Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.

Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.

Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.

Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin.  – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.

Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.

“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.

Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen.  Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.

Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä,  ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.

Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.

Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.

Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.

Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.

Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se,  joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.

Marrasjuttu

Syyspuolen luonnollinen juoksu on edennyt martoon kuuhunsa. Sitä edelsi sadonkorjuu ja uuden viinin käyttäminen. Luonto pisti bileet pystyyn, kirjavoi puut ja pensaat punakeltaisella ja päästeli vähitellen turhien lehtien paineet oksiltaan. Ja niin kuin useasti juhlien jälkeen, seuraa marraskuu, päätä pakottaa ja mielikin on vähän matalana. Mitäpä siis luontoäitikään muuta voisi kuin painua nukkumaan ja vetäistä valkoisen viltin niskaansa.

Niin, marraskuustakin voi löytää sen sympaattisen, ymmärrettävän puolen,  jopa tällaisen sumeanpimeän lauantain illassa.

Tai sitten sitä voisi kuvata kuten eräs työkaverini, asiaankuuluvaa kerronnallista särmää unohtamatta: “marraskuussa pitäisi vain kääriytyä peittoon, syödä suklaata, katsella telkusta emmerdalea ja lukea .. kalojen taudeista!”

Pakko myöntää rajoittuneisuuteni noin vaativan luettavan edessä.  Siksipä päädynkin tutkimaan lakkautettavan kirjaston hyllyjä, josko sieltä löytyisi kotikirjastoon jotakin kevyempää. Kaupungin veronmaksajien tuen ansiosta kirja kotiutui sieltä kahvikupillisen hinnalla, vaikka  virkistää mieltä paljon kofeiinilatausta kauemmin.

Sinne siis, vaikka tunnelma on marras kuin loppuunmyynnissä. Eikä tämä valitettavasti ole kaupungissa edes mikään kerran elämässä tapahtuma, kaupunki lakkauttaa kirjaston kerran vuodessa, parhaana kaksi. Pakko myöntää, että lakkauttaisin mieluummin johtajanpalkan vuodessa – eivätkös ne jääkiekossakin vaihda valmentajaa, kun menestys jää päiväuneksinnaksi. Taitavat firmoissakin vaihtaa toimitusjohtajaa. Mutta kaupungissa, ne lakkauttavat kirjaston, sitten päiväkodin, koulun, terveysaseman -  ja lisäävät johtajia.  Mutta minkäs teet, paitsi kartutat kotikirjastoa, pysyttelet terveenä ja olet hankkimatta lapsia. Sittenpä kaupungilla onkin enää vain kaupungin”isiä”.

Tuumasta toimeen, seitsemän opuksen kautta. Vain yhden näistä olen aiemmin lukenut, joten edessä lienee löytöjä. Alla sieltä täältä netistä poimittuja lausahduksia, kirjoista, kirjailijalta tai arvostelijalta.

T.S. Eliot: Autio maa – “Sodan murjoma ihmiskunta kävelee johtajiensa perässä sodasta sotaan, häviää ne kaikki. Jos se jatkuu, niin jokainen maa autioituu.”

Niinpä, ja jos moderni runo kiinnostaa, täältä ehkä pitäisi aloitella. Plus että tämän jälkeenhän kaikki tiesivät, että huhtikuu se kaikkein julmin kuukausi oli, eikä mikään marraskuu.

Minette Walters: Kuvanveistäjä,

“Walters ei myöskään usko, että rikosromaanin tehtävä on vakuuttaa, että oikeus aina toteutuu. Waltersin mukaan tämä tarkoittaa, että hänen tarinoissaan ei ole mitään mukavia ja kotoisia henkilöitä ja maailma jonka hän luo on harvoin miellyttävä. Häneltä on kysytty usein, että minkä vuoksi hänen kirjoissaan ei ole mukavia, tavallisia ihmisiä ja hän on vastannut kysyjille, että mukavat, tavalliset ihmiset eivät tapa toisiaan.”

Toinenkin syy tämän ostoon oli. On kolme naisdekkaristia, joilta ostan suunnilleen kaiken mitä vastaan tulee ja jota minulla ei vielä ole. Ne kolme ovat Minette Walters, P. D. James ja Sara Paretsky. Jostain kumman syystä viimeistä heistä ei viime vuosina ole enää käännetty suomeksi. Johtuisikohan siitä, että Paretsky antoi päähenkilönsä vakiintua yhteen mieheen.

Edith Wharton:  Viattomuuden aika

“Jos tykkää noista englantilaisista klassikoista, joissa on romantiikkaa tyyliin Ylpeys ja ennakkoluulo niin tykkää tuosta Viattomuuden ajastakin.”

Whartonin elämäkertatiedoista poimittua:

“Vuonna 1885 Wharton meni naimisiin itseään 13 vuotta vanhemman bostonilaisen Edward Whartonin kanssa. He asuivat yhdessä 28 vuotta, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Edith haki eroa vuonna 1913 miehensä aviorikoksen vuoksi. Vuonna 1911 Wharton muutti erilleen miehestään ja asettui asumaan Ranskaan,  jossa hän vietti loppuelämänsä.”

- Siispä, olisikohan siinä romaanin aines, muutettavat muuttaen.

Gao Zingjian: Vapaan miehen raamattu,

“Vaikka ihmiset eläisivät kuin hyönteiset, myös hyönteisellä on arvokkuutensa, eikä sitä voi kukaan siltä viedä.”

“Gao pohtii vapauden ja sitoutumisen problematiikkaa, erityisesti suhteessa naisiin, mutta myös suhteessa politiikkaan ja arvoihin niin Kiinassa kuin lännessäkin.Hän päätyy vapauden puolelle ja välttää asettumasta minkään ismin palvelukseen. Hän ei ole kiinnostunut perinteisestä ydinperheestä ja perhe-elämästä. (Kulttuurivallankumouksen aikana hänen vaimonsa yritti ilmiantaa hänet.)”

Allende Isabel:  Ääretön suunnitelma,

“Ääretön suunnitelma  on edelleen Allenden paras kirja.”

Olen aiemmin lukenut kolme Allenden teosta, Henkien talo niistä parhaana. Sen myötähän Allende liitettiin eteläamerikkalaiseen maagisen realismin kirjoittajiin. Vastapainoksi Allende on sanonut, että se kylläkin johtuu vain siitä, missä kirjailija on sattunut syntymään – jos Kafka olisi syntynyt Etelä-Amerikassa, häntä kai kutsuttaisiin realistiseksi kirjailijaksi.

Fredrik Lång:  Kärsivä mies ei rakastu,

“Huumorilla ja viisaudella, hellyydellä ja surulla sekä itseironialla hän kuvaa rakkautta ihanteisiin ja rakkauden ihannointia.  Hänen viimeisin romaaninsa ‘Kärsivä mies ei rakastu’ on terävä ja viihdyttävä moderni moraliteetti.”

Kas siinä kirja, joka onnistui olemaan kiinnostava, vaikken tiedä siitä mitään. Enkä kirjoittajastakaan, joka taitaakin olla vähemmän kiinnostunut esillä olemisesta.

Søren Kierkegaard: In vino veritas

‘Such works are mirrors. When a monkey peers into them, no Apostle can be seen looking out.’

- Mitäpä siihen voisi lisätä

Ei se olekaan niin

Aina aiemmin olen pitänyt melko samanarvoisena sitä, mistä kukin helmensä kaivaa, kunhan kaivaa. Lapsenahan tästä ei ole valtavasti huolta, vanhemmilla on likimain velvollisuus lukea lapsilleen satuja. Siinä samalla satumaailman yksinkertaiset mallit rakentavat lasten mieliin karkeita puitteita hyvälle ja pahalle. Saduilla on seuraus.

Ja lapsen oikeudentaju vastaa kutakuinkin Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Vain harva ajattelee, ettei kuvattu tilanne koskisi lasta itseään. Vain harva sanoo: ‘mut ei se koskis mua’.

Kouluvuosien kaikenlaisen ja kaikenmoisen opetuksen jälkeen oletkin jo omillasi. Toisinaan niinkin, että on mahdollista ajatella sen kaiken jo riittävän. Että tässä se oli, viisauspaketti kuin kananpojan ruskuaispussi, näillä mennään. Mitä nyt ehkä vähän Sanomia, niin kuin alikersantti Hietanen. Nykyään myös televisiota, vaihtelevine tarjokkeineen.

Pyhäviikonlopun mittaan tapasin joitakin ihan hyviä ihmisiä. Heistä kai suurimman osan nk. sivistys noudattelee ylläkuvattuja linjoja. Keski-ikään ehtiessä ruskuaispussi on kutakuinkin tyhjennetty ja ympäriltä kerran  menetetty kalkkikuori on korvautunut toisenlaisilla luutumilla, asenteilla, joiden kautta maailman ilmiöt tulkitaan ja koetaan. Siksi myös televisiosta katsotaan vain sellaiset jutut, joissa maailma kuvataan niin kuin se on.

Kirjallisuutta lukiessa kanavanvaihto ei ole yhtä simppeliä. Toisinaan kestää muutaman sataa sivua saada selville jotakin niistä viesteistä, mitä kirjoittajallaan ehkä on ollut mielessä. Hyvin kirjoitettujen tapauksessa hyväksyttävyyden selvittäminen vie sen verran kauan, että ellei sellaisesta ole kyse, torjuntajoukot ovat jo pahasti myöhässä. Sen jälkeen on vain keksittävä jokin tapa, miten tulla tuon ajatteluni rikkojan ja hyökkääjän kanssa toimeen. Miten mitätöidä se, jos se on mielenrauhalle välttämätöntä.

Siinä samalla oma ajattelu terävöityy ja käy vähemmän tunteenomaiseksi. Kirjoitetulle sanalle kun on kovin kehno mennä sanomaan, ‘mut kun must se ei tunnu kivalta’. Se vaatii enemmän, intohimottomamman perustelun sille, miksi.

Ainoa keino on torjua koko kirjallisuus ja sen mukana haasteet omalle ajattelullesi. Puhumattakaan niistä nöyryytyksistä, mitä kirjat voivat aiheuttaa maailmankäsitykselle,  mielipiteille, ajattelun konventioille, jopa niille mestareille ja guruille, joihin olet luottanut. (Sillä johonkuhun toiseen luottaminen lienee ihmisessä sisäsyntyinen piirre, siksi meillä on gurumme kaikkiin lähtöihin.)

Siksi ei se olekaan niin. Ei olekaan sama mistä ajattelunsa helmet kaivaa. Suurin vikatikki kaikessa on jäädä jumiin tapoihinsa, myös ajattelutapoihinsa. Lukutapoihinsakin.

Ja muuten: ei tätä tarvitse niellä. Keksi parempaa.

Mini-Canossa ostosmatkalla

Asun nykyään kävelymatkan päässä kauppakeskuksesta, sellaisesta huonomminvoidellun kokoomusministerin kiroamasta. Oman ostosparatiisini käärmekallioihin kuulunevat kirjakauppa ja alennuskirjakauppa, ainakin sikäli kuin on kyse niiden houkutteluvoimasta. Myrkkyä yhtäkaikki minun pään… pääomalleni.

Kuten aina, syksyn kirjatarjontaan kuuluu ‘oikeita’ kirjoja ja sitten niitä muita.  Tänä syksynä luokittelin mm. Koljatin ryhmään ‘kuohut ja kohinat’, teoksiin jotka ehkä selaa läpi ja sitten hylkää. Kirjat kuin iltapäivälehdet, hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää.

Ja vaikkei puolikirjallinen päiväperho juuri kummempaa elinikää ansaitsekaan, yllätti alekirjakauppa sentään tarjoamalla Koljattia, jolta oli jo puolet mahdista l. hinnasta poissa. Sitäkin enemmän, kun katse tapasi vierestä korkeita pinoja Tervon muuta tuotantoa. Yhteenlaskettukaan sijoitus Tervon tähänastiseen tuotantoon ei olisi ollut kestämätön. Mahdotonta ei ole sekään, että yleinen pörssiohje, “osta ja säilytä” voisi taaskin olla kannattavaa, joidenkin antikvariaattien hinnoista päätellen.

Enpä tiedä, vähän se näky suretti. Minun, joka minkä tahansa tapiolan tasapainoisen taloudenhoidon mittarin mukaan ostan todennäköisesti aivan liikaa kirjoja, pitäisi tietysti olla tyytyväinen. En vaan osaa. Vaikka minun hyvin pitäisi tietää,  että varsinaisten kirjauskontojen jälkeen seuraava laaja-alainen uskomusjärjestelmä on taloustiede.

Eipä siis taida kannattaa ryhtyä kirjailijaksi tai runoilijaksi. Esimerkiksi laukkujen valmistaminen on paljon parempi ajatus, tarvitsee vain painaa perin tavallisen nahkalaukun kylkeen kirjaimet LV ja hintalappuun 965 euroa. Ja aina, aina jostakin tulee se, joka uskoo.

Loppuosa kauppakeskuskäynnistäni kääntyi minimittaiseksi Canossanmatkaksi. Vastaan nimittäin tuli Uuden Runon MOT MOT -vuosikirja vuodelta 2006. Selailun perusteella se oli niin kiinnostava, että se piti ehdottomasti ostaa. Näin. Sellaista se sitten on, kun ei osaa edes aidosti ilkeillä.

Etuoikeutetun viisaat tulokulmat

Carl Spitzweg, Köyhä runoilija, 1839

Kylmänvihoja pitelee ja kasvojen keskiosan perunaa punottaa. Sentään vain jokin rhinovirus, joten sianlahti joutaa odottamaan joulunaikaa. On taudissa sentään puolensakin, kuten että saa jäädä aamulla sänkyynsä, niin kuin usein toivoo. Se, että saa lueskella, kirjoja, lehtiä, nettisivuja, keksiä toisen blogista, että kalliimmat Nessut voi korvata wc-rullalla.  Saa myös istuksia ja selailla niitäkin sivuja, joihin ei aika muulloin tunnu koskaan riittävän.

HS:n suuressa runoudenteilauskeskustelussa viivyn pitkään. Olen samaa ja eri mieltä melkein kaikkien kanssa. Tietenkään ei saa arvostella, ellei ole lukenut. Tietenkin on järkyttävän huolimatonta kirjoittaa nimet väärin, luokitella suuntaukset poskelleen ja vielä kuvitella olevansa runouden tuntija. Ja kuitenkin kysymys, kenelle nuo runot ovat tai mitä varten, voi olla paikallaan.

Mutta mitäpä minä siitä isommin, vaikka keskustelu heijasteleekin samoja tuntoja, mikä runoudessa minua kääntää siitä pois. Jotain samaa siinä on, kuin naisilla,  jotka käyttävät 12 cm korkoja ja minihametta Suomen talvessa. Sitten voi kyllä valittaa, kun nilkat sattuvat eikä pissa kulje. Että ei ymmärretä kauneutta, tyylikkyyttä ei edes sitä kärsimystä, mitä tuo kaikki tuottaa. Sanovat, ryökäleet, vain että oma on vikasi, kun pitää kekkuloida sillä tavoin. Kiitä onneasi, että sillä selvisit.

Selailen joitakin pdf-tekstejä mainituilta runoilijoilta. Selailen kunnes sama tuttu tunne saapuu, vähän odotetustikin. Pikkunäppäriä räppääjiä riittää, se on niin helppoa, kun ovat nämä koneet, joiden kanssa jo tuikitavallinen typo rakentaa runoon rakkautta, rikkautta, ja muita raakileita. Jotta runoja jaksaisi, saavat ne hylätä kaiken paitsi kauneuden. Kannanotot on parempi kääntää esseiksi. Vai onko runo joskus historiassa muuttanut maailmaa?

Näytelmät ovat, romaanit, esseet ja kiistakirjoitukset ovat, – mutta onko runo?

Sentään usein huomaa, että runojen lukeminen sytyttää mielen kuin tulitikku märemmänkin puun. Sitten voikin jo istuksia liekkien lämmössä, ja miettiä runon tehtäviä. Vaikka onkin vain tällainen onneton, tyhjäpäinen rivilukija, normilukija, massaihminen, arvoton kaikkeen paitsi runokirjan ostoon. Kun rahat on luovutettu, on runoilijalla jälleen itsenäinen vapautensa lähestyä maailmaa etuoikeutetun eliitin tulokulmastaan. Sillä välin normilukija sovittakoon itsensä sellaisesta tulokulmasta, josta saa massansa mahtumaan painonvartiojoiden ovesta sisään. Sehän on oma syynsä, tuon läskin, joka ei mihinkään mahdu, tuon joka on aina tiellä ja joka tahtoo aina vain sitä samaa pullaa, rohkenematta ikinä kokeilla mitään uutta, terveellisempää.

Joten saattaa olla, että asiat ovat vähän kuin aina ennenkin. Onhan aiheesta on jo maalaustaidekin mielipiteensä ikuistanut, vuonna 1839.

_______________________________________________________

*) Otsikko on lainaus Teemu Manniselta, mainitusta HS:n keskustelusta.