Parin puraisevankylmän pakkaspäivän päässä odottaa joulu. Tällä tietämällä, kalenterin ja muiden ennustajien mukaan, kuka keneenkin luottaa. Viikon mittaan olen kulkenut sinne tänne, junilla, takseilla, autolla ja kävellenkin. Olen tehnyt hankintoja, muille ja itselleni. Olen vastannut harkitsemattomasti johdattelevaan kysymykseen ja kironnut tyhmyyttäni. Viimein on perjantai-ilta, väsyttää, eikä mieleni jaksa ajatella kovin suuria. Tietenkin juuri silloin Meri heittää meemin, ottaa ja kysyy sellaista pientä asiaa, että mikä minusta lienee hyvää elämää. Eikä yllytyshullun tietenkään tarvitse vastata.
Meri ja moni muukin haeskelee vastauksia filosofeilta, kuten Aristoteleelta, joka oli oikeastaan vain ensimmäisiä abstraktion asettajia, siis hyvän elämän, vailla taetta siitä, että koko abstraktio voisi olla tosi. Mutta, Aristoteleellä oli joutilasta aikaa.
Toinen joukkue sitten – ja kolmas ja neljäskin – heiluttelee nenän edessä milloin symbolia, milloin suitsuketta, viittoen toisiin ammoisiin ajattelijoihin, joiden pyhyys tulee joko toiston pysyvyydestä tai uskon pysyvyydestä. Onko kyseessä sama asia vai ei, siihen jokainen tavallaan vastatkoon. Sillä jokainen valitsee suunnan, josta toivomiaan vastauksia etsii.
Tällä viikolla sattuma toi käsiini Jukka Larssonin (= Pirkko Saisio) Kärsimystrilogian. Lainaan osasta ”Viettelijä”:
Kaikki on ihmisen sisällä, hyvä ja paha. Ja sitä on ihmisen vaikea sietää, sillä hän tahtoo nähdä asiat ulkopuolellaan, niin että aurinko on hyvä, koska se tuo lämmön, ja kuu on paha, koska se tuo yön ja kylmän, vaikka ne ovat ihmisessä itsessään molemmat: kylmä ja kuuma. Ja hyvä on se ihminen, joka on kylmä tai kuuma, sillä se joka tuntee kylmän, tuntee myös kuuman, ja se, joka tuntee kuuman, tuntee myös kylmän, mutta se joka ei erota näitä kahta asiaa toisistaan, on elämälle vieras, ja hänestä tulee käskijöiden käskettävä.
Tässä tuon on tarkoitus sanoa sama: kaikki on minussa, niin hyvä kuin huono elämä. Voin valita yhtä ja toista, onhan minulla tuo vapaudeksi nimetty. Mutta aika usein, tunnustan, unohdan tai piilotan koko vapauden olemassaolon itseltäni. Pakenen sitä.
Arjen vaatimukset, velvollisuudet, ne piilottavat mainiosti sen, että voi valita (ja ottaa seuraukset vastaan, tietenkin). Mutta vapaus on kauhea, pelottava ajatus. Siksi sitä mieluummin kaihtaa ja sitoo itsensä erilaisiin velvollisuuksiin, elämäntehtäviin toinen toistaan komeammassa lahjapaperissa. Joku valitsee rahan, joka itsessään on arvokkuuden abstraktio, kuvitelma, jonkun toisen PlayStation on keskittynyt perhe-elämään ja kolmannen konsolin asetuksissa lukee ”pääministeri”.
Mikään noista ei silti ole väärin elämistä eikä vääriä valintoja. Sillä minusta elämä ei ole matematiikkaa, jossa elämäntehtävä on ratkaistava oikealla kaavalla ja päädyttävä oikeaan vastaukseen. Sitä paitsi, kaikki tuo tavallinen touhuaminen on usein pahuksen kivaa.
Minun ei tarvitse surra täyttääkö elämäni Aristoteleen esittämät hyvän elämisen edellytykset (lainaan nämä Meriltä, kun en jaksa kaivaa niitä itse esiin) tiedollinen kehitys, osallistuminen yhteisöön, järkevä taloudenhoito, ystävyys, hyviä ihmissuhteita, taiteiden suosiminen, tunne-elämän kehittäminen ja aisti-iloista nauttiminen.
Sillä eikö tuo muka kuulosta suoritusluettelolta. Urheilijan harjoitusohjelmalta, jossa sateenkaaren päässä on kultaa, eli jotakin hyväksi elämäksi kutsuttua. Silti, miksipä siellä ei sellaista olisi, miksei niin voisi uskoa, ihminenhän nauttii itsensä väsyttämisestä, milloin kuntosalilla, lenkillä – miksipä ei sitten vaatimalla itseltään suoritusta oikeasta elämisestä. Ja siksi olen monesti kuullut, ”tahdon elää niin, että kuollessani tiedän eläneeni”. (Tai: tahdon juosta niin, että kaatuessani tiedän juosseeni.)
Kannattaa kyllä lukea, mieluummin paljon kuin vähän, eikä tyytyä vain Aristoteleeseen, Paavaliin tai Buddhaan. Sillä lukeminen on nopeampi tapa päästä perille erilaisista jutuista kuin kaikilla mahdollisilla tavoilla eläminen. Kysymättä, kun ei saisi jättää, vaikka vastaisi jonkun toisen ajatuksilla. Sillä ne voivat olla hyviä ajatuksia, jos niistä tulee hyvä olla. Kaikkien puolesta vastaamiseen sisältyy kuitenkin helposti melko lataus hybristä, kenties vallanhaluakin, ja siksi sen kanssa on syytä olla varovainen. Siksi enimmäkseen riittää että vastaa itselleen, ja joskus, harvakseltaan, joku toinen voi keksiä niistä ajatuksista aineksia itselleen. Ja se taas on ainoa syy kirjoitella tällaisia päättömyyksiä.
Niin, että mikä minulle on hyvää elämää? Kyllä se ihan tämä ja tällainen on, nytkin. Niin, eritoten juuri nyt.
