Åsa Larsson: Sudentaival

Pyhäjakson ajaksi mökille mukaan lähti jokseenkin käsittämätön kirjapino, olikohan niitä kymmenisen, sillä pitihän se varmistaa, että joukossa olisi vähintään yksi kiintoisa tapaus. Ja niin siinä sitten kävi, että kiinnostavimman pokaalin nappasi vahvalla kertojanotteella kirjoitettu Åsa Larssonin dekkari Sudentaival, joka on hänen Rebecca Martinson sarjansa numero kakkonen. Tekeillä tai suunnitelmissa on tiettävästi kuusi sarjaan kuuluvaa teosta.

Åsa Larsson tuli dekkaristien joukkoon varsin kovalla mediamyrskyllä. Minullekin hänen Aurinkomyrskynsä päätyi aivan pyytämättä ja tilaamatta – tai miten tuon nyt ottaa, kun se kerran tupsahti Image-lehden tilaajalahjana. Ehkä siksi tai sitten muuten vain se sai jonotella pitkähkön aikaa odotushuoneessa, ja pääsi viime kesän korvilla lukuvuoroon. Silloin se sai luokituksen ”kelpo dekkari”, muttei hyllypaikkaa vaan päätyi kiertoon. Yhtä kaikki, Larsson jäi mieleen kirjailijana, jonka uusiin teoksiin kannattaa tutustua. Ja nyt vaikutelma sen kuin parani. Tällä kertaa mukana on vähemmän toimintajännäriä, enemmän henkilökuvausta ja henkilöiden toiminta on hieman syvällisemmin motivoitua. Kun saman pyhän aikana luin rinnalla myös dekkariperinteen kuningattaren eli Agatha Christien teosta, oli helppoa huomata, miten kauas dekkari jo itse genrenä on edennyt sitten 1920-luvun. Mutta sitä pitää miettiä toisen kerran.

Tällä kertaa uhriksi joutuu nainen, pastori Mildred Nilsson. Siinäkin mielessä teos on jatko-osa, että nytkin liikutaan kirkon ja seurakunnan piirissä. Toisaalta juuri seurakunnat ovat vahvoja vaikuttajia Pohjois-Ruotsissa (ja myös Suomessa). Mildred on nainen, joka ”välittää ihmisistä”, ja jolla on rohkeutta puuttua epäkohtiin ja huonoon kohteluun kun hän sitä näkee. Hän on itsestään selvästi feministi, vaikkei nimitystä taideta kirjassa edes käyttää. Miesvihaajaa sentään käytetään, ja juuri siten kuin sitä aina käytetään naisesta, joka puhuu naisten puolesta. Perustamansa naisyhdistyksen ohella Mildred kuitenkin huolehtii myös muista, kuten siitä että kyläkunnan isokokoinen, kehitysvammainen mutta pidetty poika voi käydä rippikoulua omalla tavallaan. Larsson onnistuu loistavasti tämän kehitysvammaisen Nalle-pojan kuvauksessa. Hänen hahmonsa välittää juuri sitä välitöntä, jokapäiväistä iloisuutta, joka on hyvin usein tyypillistä kehitysvammaisille ihmisille. Ja siksi, että hänen toimintansa “puuttuu muiden asioihin”, hän kerää ympärilleen niitä, jotka rakastavat häntä ja niitä, jotka vihaavat häntä – sekä kokonaisen joukon niitä, jotka horjuvat eri leirien välillä.

Jossain määrin Larsson siis kerää oikeaksi ryppääksi useita perifeministisiä aiheita, jolloin hän onnistuu luomaan lukijan mieleen ajatuksen “se akkahan kerjäsi sitä” vaikka Larsson ei tällaista kenenkään suuhun eikä ajatuksiin kirjoita. Ja kuitenkin, omaa aikaamme elävät lukijat ymmärtävät mitä rivien välistä heijastuu: vanhentuneiksi leimattuja, kiellettyjä käsityksiä. Lisäksi lukija yllätetään täysin, kun käy ilmi, että surmattu oli naisista pitävä nainen, josta seikasta tosin tietää vain salatun suhteen toinen osapuoli. Jossain määrin tämä on tarpeeton elementti, – sillä ollakseen feministi ei tarvitse, eikä ole koskaan tarvinnut olla lesbo – mutta eipä se kerrontaa myöskään heikennä. Sentään se pistää miettimään tukeutuuko Larsson jo vähän liikaa konventionaalisiin käsityksiin ihmisistä ja heidän rooleistaan.

Sama ajatus toistuu loppuratkaisun yhteydessä. Siinäkin hän on valinnut kiltin ja sävyisän ja myös melko tavallisen vastauksen kysymykseen kuka sen teki ja varsinkin miksi. Periaatteessa hänen kasaamistaan aineksista olisi löytynyt muitakin vaihtoehtoja, kuitenkin ehkä vaikeampia selittää motiivin kannalta.

Kautta koko kirjan kulkee myös tarina isosta, keltajalkaisesta sudesta. Se osuus on hieman hankalasti avautuvaa symbolismia. Mutta arvelisin, että että suden ja susilauman elämän kuvauksen on tarkoitus heijastaa ihmistä ja yhteisöä, jossa jokaisella on arvojärjestyksensä mukainen paikka ja tehtävä, lauman toisella naaraalla omassaan, kapakoitsijalla, papilla, ja kehitysvammaisella omansa.

Kaiken kaikkiaan kirjaa voi hyvinkin suositella dekkareista pitäville, ainakin minä tulen mielenkiinnolla seuraamaan Åsa Larssonin uraa dekkaristina. Sarjan seuraava osa Musta polku onkin jo saatavilla.

Toisaalla samasta kirjasta:
Mette Söderman
Ellit Plaza
Helsingin Sanomat