Mitä itua dekkarien lukemisessa?

Niin kuin jo edellinenkin teksti kieli, dekkarit ovat jostain syystä saaneet sijaa lukulistallani. Se saattaa olla jonkinlainen siirtymäjuttu, välillä kun kaunokirjallisuus tympii vaikka olisi hyvääkin. Silloin olen havainnut tervehtymisradan kulkevan tieteellisemmistä jutuista kevyisiin, kuten dekkareihin. Tässä välillä jo sain sellaisenkin idean, että lukisin kaikki Christiet, mutta kun niitä on noin 80, olo alkoi heti tuntua raskaalta kuin kevätväsymystä potevalla ahteen alla. Mutta eh bien, kenties sentään muutaman voisi.

Christiethän kuuluvat dekkarin varhaiskauteen, ja niin kuin hyvin tiedetään, ne ovat ns. palapeli- tai arvoitusdekkareita. Tämä toteamus kuuluu myös aina ilmaista soveliaan nenännyrpistyksen kera, jotta kävisi jonkinlaisesta tuntijasta. Sen perään sitten jatketaan, että sanoja lukee mieluummin a) kovaksikeitetympää linjaa b) yhteiskunnallisempaa uutta dekkaria.

Jotkut toki sanovat lukevansa dekkareita kevyenä kesäviihteenä, älyllisenä aivojumppana. Julian Symonsin kirjoittamasta Murha, Murha -teoksesta sain koottua peräti seitsemän enemmän tai vähemmän väkinäiseltä tuntuvaa psykologisoivaa syytä niiden lukemiseen. Teorioita olivat keksineet pääasiassa toiset kirjailijat sekä yksi vanhan kaartin psykologikin. Ensimmäisenä oli aina käyttökelpoinen Oidipus-teoria (vara-sellainen), sen jonkinlaisessa puhdistavassa ja vaarattomassa muodossa. Ja älköön kukaan vain kysykö, mitä se on tarkoittavinaan.

Toisena oli yhtä lailla tuttu juttu, kaikkeenhan on pyskologiassa syynä joko vanhempien välinen seksi tai sitten ihan vaan äidin toiminta / olemassaolo – sen mukaan yön pimeydessä sekstaavat vanhemmat ovat murhaajia, riittämättömyyteensä ja ihmetykseensä hukkuva lapsi on etsivä, ja rikoskertomuksen rikoksen kautta hän vapautuu tunteistaan, ja pääsee tyydyttämään uteliaisuuttaan sen suhteen “mitä oikeastaan tapahtuikaan”. Ihmeellistä, vai mitä.

Kolmanneksi sukellettiin syvälle hurskauteen, jossa lukija onkin suuri syntinen ja kaikenlaiseen pahantekoon epäiltynä samastuu dekkarin epäiltyihin. Kun epäillyt vapautuvat syytöksistä ja viattomaksi luullut ovatkin syntisiä, lukija kokee suuren katharsiksen, mikä puhdistaa hänen mieltään syntien paljoudesta.

Että siinähän sitä psykologiaa, keittiön kautta vai oliko se makuuhuoneen, no miten vain haluatte.

Vähän lähemmäs omia luulojani tultiin kahdella teorialla, joista toisen mukaan dekkarien lukijat kokevat alati monimutkaistuvan ja normien, lakien ja sääntöjen maailman ahdistavana paikkana, mutta rikostarinan rikosten kautta he voivat ottaa kaikenlaisiin lakeihin ja sääntöihin vähän vapauksia, paeta niitä vähän aikaa. Hitu tässäkin on tuota syntiteoriaa, kukapa käskee ottaa kaikkia komentelijoita niin vakavasti. Ja lait, ne vähäjärkisimmätkin, lienevät kuitenkin eduskunnassa sinne valittujen hyvämaineisten (kröhöm) ja päteviksi tunnettujen edustajien hyväksymiä.

Vielä voisi perustella lukemisiaan sillä, että pääsee samastumaan etsiväsankariin, voittamattomaan ja huippuälykkääseen yli-ihmiseen. Ja lisäksi voi pelkistää asioita simppelisti hyvä – paha akselille, elellä hetkisen maailmassa, jossa oikeat ja väärät ovat kerrankin kohdallaan. Pääseepä vähäsen kostamaankin, niille pahiksille, noin kuvitteellisesti.

Minulle ei noista mikään silti kamalasti kolahtanut. Viimeiset sentään tulevat lähimmäs, sillä varsinkin uudempien dekkareiden myötä, niihin on tullut aika mukavasti kohtuullisen hyvin perusteltuja ihmisen toiminnan motivointeja. Eikä pelkästään murhaajan osalta, vaan myös etsivillä alkaa nykytapojen mukaan (jostain Simenonista alkaen) olla perhettä ja muitakin puuhia kuin poliisityöt, ja siten dekkareiden tarjoama inhimillinen pelikenttä alkaa jo kovasti muistuttaa samoilla ehdoilla toimivaa todellisuuskuvausta, kuin muukin realistispohjainen kirjallisuus. Jotakin, josta voi hyvässä tapauksessa oppia jotakin ihmisistä, itsestä ja muista.

Tottahan myös tämä yhteiskunnallisuus kiinnostaa, jos sellaista mukaan on saatu. Uskottavuusongelmat alkavat tässä vain kasvaa melko suuriksi – tai ainakin, jos ajattelen jotakin Mankellin Palomuuria. Totta kyllä, että dekkareille on aina annettava vapauksia, koska maalaiskylien pappiloissa tapahtuu perin harvoin “oikeasti” murhia ja muuallakin tapahtuvat tuppaavat usein olemaan suht tylsäpäisiä, mistä ei juuri dramatiikkaa irtoa. (Oikeasti kukaan ei ripusta murhattua pappia riippumaan urkuparvelta – mutta sellaista tarvitaan dekkariin.)

Nykyisin dekkareihin luetaan minun makuuni jo liikaakin jännityskertomuksia, joita en enää lue. Niiden juurien olettaisin olevan jossakin Chandler-McBain-Fleming-Spillane joukkiossa, joka kehittyi paljon kultakauden Doyle-Christie-Sayers ryhmän jälkeen. Niille on ominaista huomattavasti suurempi painotus väkivaltaisuudella mässäilyyn, ja ovat siten suunnattua miesviihdettä – edellyttäen että romantiikka on naisviihdettä. Chick-lit vastaan Lad-lit, kaikilla tarpeellisilla varauksilla.

Pohjimmiltaanhan sitä, että murhatarinaa ylipäätään pitää kiinnostavana ja viihdyttävänä, voisi oikeastaan pitää aika erikoisena, omalaatuisena huvina. Vaan mitä vielä, ovathan 7-päivää ja muut Hymyisät lehdet ja iltapäiväpläjäykset jo ajat sitten todistaneet, että nimenomaan kamaluuksista lukeminen ihmisiä kiinnostaa. Postillat ja moraalisesti kohottavat tarinat lienevät kokeneen rankan levikinlaskun sitten vanhojen aikojen. Joten miksipä minä olisin tässä sen kummempi, dekkarit kiinnostavat ihmisyyden moni-ilmeisyyden nimissä. Sen kummastelemiseen, mihin kaikkeen ihmisten voi ajatella kykenevän, ei heti väsy. Joten niinpähän sitten vain luen, ehkä vain koska miksi on kiinnostavampaa kuin mitä.