AJukka-Pekka Palviaisen Harkinta-aika oli minulle ttoinen alähes peräkkäinen, yhden miehen näkökulmasta kkerrottu atarina. Samoin sen herättämä kysymys oli ssamankaltainen, onko tosiaan niin, että ihmiset voivat oolla näin yksipuolisia oman elämänsä hahmottamisessa. eEivätkö he todellakaan koskaan kysy “entäs jos”. äTätämminun on vaikea uskoa otodeksi, mutta totena atai todeksi dramatisoituna Palviainen sen esittää.
pHarkinta-aika on päiväkirjamainen erään miehen puolivuotinen jeremiadi, joka alkaa kun vaimo kahdeksantenatoista hääpäivänä kertoo haluavansa avioeron, koska hänellä on toinen. Toisen löytyminen saa myös riittää miehelle ainoaksi syyksi eroon, ja siksi hän haluaakin tietää, mikä meni vikaan, millä tavoin liitto epäonnistui, mitä enemmän toinen mies voi vaimolle tarjota.
Jouni on vuorotteluvapaalle jäänyt rikosylikonstaapeli. Ammattitaito ei auta häntä selvittämään asioita suoraan ex-vaimonsa kanssa, mutta kylläkin kuuntelulaitteiden asentamisessa entiseen kotiin. Se lienee Palviaiselta melko koominen tapa osoittaa, että mieskin kuuntelee vaimoa, jos on pakko ja tavallaan osoittamalla osoittaa, että pariskunnan keskinäisessä kommunikaatiossa lienee ollut lievää vakavampia häiriöitä.
Vaimon motiiveja ei kerrota, koska Jouni ei niitä tunne. Vaimo esiintyy vain kuuntelulaitteiden kautta tai naapurin harjoittaman kaukoputkitarkkailun kohteena, silti Jounille etäisenä kuin muuttolintu lintubongarille. Äidin tuntoja ei tilitä edes pariskunnan yhteinen lukioikäinen tytär. Kaikki tällaiset tavat, joiden avulla ihmiset hankkivat selityksiä tapahtumille, Palviainen on dramatisoinut kokonaan pois, sillä juuri näin äärimmäisenä vaikenemisena tilanne tuskin koskaan ilmenee.
Hyvää tässä kirjassa on tapa, jolla se tuo Jounin ajatusmaailman niin lähelle. Niin ollen onneksi kyse on hyvin mukavasta miehestä, tai niin hyvästä miehestä kuin olla voi, jos tulkinta tehdään Jounin näkökulmasta, mistä ei puutu edes ajoittaista rehentelyä. Kuitenkin hän ilman vaimoaan näyttäytyy myös perimiehisellä tavalla avuttomana ja surkeana kuin emännätön koira. Perhe on kuitenkin ollut Jounin elämän keskipiste, huolimatta siitä että työ viikonloppu- ja yöpäivystyksineen on välillä riistänyt hänet pahastikin perheen ulottumattomiin.
Jounin kertomus osoittaa, ettei hänellä itsellään ole mitään ajatusta pariskunnan keskinäisen kommunikaation tilasta. Hän mainitsee vaimon taipumuksen mököttämiseen, mistä lukija toki voi tehdä päätelmiä, mutta Jouni ei tee, hänelle se on faktaa, johon hän ei hae muutosta, hän vain haluaa tämän kauniin mutta tuntemattoman vaimonsa kiihkeästi takaisin. Tai mikäli hän tunsi ja ymmärsi vaimoaan jollakin tasolla, hän ei kuitenkaan koskaan ollut selvittänyt itselleen, mitä hän sillä tarkoitti, kuka se nainen oli, jonka kanssa hän eli.
Palviainen on varsin hyvä ja juoheva kertoja. Tarina, samoin kuin vaikkapa kuvaus miehisestä tavasta paeta alkoholiin tunteiden selvittämisen sijaan on todenmakuista ja toimivaa. Vain viinapäissä voi käydä karjumassa ex-vaimon pihalla tuntojaan. Mistä ne lähestymiskiellot tulevatkaan?
Dialogissa Palviainen on kuitenkin käyttänyt Rauman murretta, minkä hänen syntyjään raumalaisena pitäisi osata. Silti se ei vain toimi. Ensiksi ärsyttää, että keskusteluissa lähes säännönmukaisesti toinen osapuoli puhuu yleiskieltä, toinen murretta. Yleensä murteen puhujakin sovittaa oman puheensa vastapuolen mukaan, minkä vuoksi läheisissä suhteissa tällainen erikielisyys on aika harvinaista. Toisen vaikutelmani mukaan tuntui kuin Palviainen olisi unohtanut, että puhekielen sanavalikoima on kapeampi, ja joidenkin sanojen frekvenssi tiheämpi. Siten kirjakielisen sanan tekninen typistäminen murreasuun tuottaa jotenkin luonnotonta murretta. Joten lopputuloksen kannalta olisi ehkä ollut parempi, että Palviainen olisi joko pysytellyt osittain käyttämässään tuurilaisessa epäsuorassa dialogissa tai sitten kirjoittanut dialogin kokonaan yleiskieleen. Tällaisena murre toimii vain ajoittain.
Loppuratkaisuun kuuluvaa valtionhallinnon koulutustilaisuutta minun oli hankala antaa anteeksi, koska se kieli huonosti tehdystä taustatyöstä. Olisipa koulutuspäivien aiheena ollut edes talousrikollisuus, niin verohallinnon ja poliisin yhdessäolo olisi ollut selitettävissä, mutta kerrotussa muodossa se on ainoastaan kuvitteellinen, laiskan kertojan ratkaisu.
Loppupuolella mielessä häivähti myös kyllästys itsesääliseen tilitykseen. Kuitenkin juuri sellaisen vaikutelman syntyminen on osoitus kirjailijan onnistumisesta, koska juuri niin ulkopuolinen saattaisi ajatella, mikäli kuuntelisi Jounin tarinaa. Niinpä Harkinta-aika on kokonaisuutena melko hyvää työtä suhteellisen kapealta aihealueelta.
Kaikesta huolimatta toivon, että jos vielä törmään vain yhden ihmisen näkökulmaan rajoittuvan kerrontatekniikkaan, olkoon se näkökulma vaihteeksi naisen. Ajatus siitä, että eri sukupuolten ajattelut voisivat kulkea noin etäällä toisistaan, on jollakin tapaa kauhistava, mutta mahdottomaksi ei sitä voi väittää.
Muualla samasta kirjasta:
10 vastausta tähän mennessä ↓
Tuima // huhtikuu 15, 2008 at 8:11 ip
Olipa hauska lukea mietteitäsi tästä kirjasta. Minä näin näkökulman kapeuden osoituksena siitä, että juuri näin Jouni tilanteen koki, koska hänelle ei kerrottu mitään todellista, ei kysytty, ei annettu mahdollisuutta puolustautua. Juuri kaikkitietävän kertojan välttely sopi valittuun näkökulmaan.
Jossain vaiheessa teosta Jouni taitaa sanoa vaimostaan, että tämä ei ymmärtänyt Jounin huumoria ja eikä osannut lukea tätä rivien välistä. Loppuratkaisu muutti käsitystäni Jounin vaimosta. Huolimatta kaikista kehuistaan, joita hän Jounista syyti uudelle miehelleen, ei Merituuli tainnut pojimmiltaan ymmärtää aviomiehensä perusluonnetta, sitä mihin tämä oikeasti olisi kykenevä ja mihin ei. Mihin perustui Merituulin kyky loukkaantua niin syvästi, että hän ei kysele vaan kostaa taustoja selvittämättä? Naisten kostostahan kirjassa yhdellä tavalla on kyse.
Tuima // huhtikuu 15, 2008 at 8:15 ip
Ja tuon loppuasetelman vuoksihan Harkinta-aikaa voisi lukea vähintään lievästi naisvihamielisenä teoksena, kirjana, jossa miehet ovat hyviä ja naiset itsekkäitä kaiken rikkojia. Jotenkin olen kuitenkin haluton tulkitsemaan teosta sellaiseksi, vaikka loppuratkaisu antaa siihen hyvän mahdollisuuden. Ehkä kirja on pieneltä osaltaan vastaisku niille avioerokirjoille, joissa mies kuvataan kaikkeen syypääksi?
Hanna'H // huhtikuu 16, 2008 at 5:39 ap
Kyllä näkökulmatekniikka minustakin oli jokseenkin onnistunut. Se korosti juuri sitä, mikä ilmeisesti oli ongelmana, eli että todellista keskustelua ei ole, vaan kumpikin saa rakentaa luulonsa toisen tekemisistä omin päin.
Henkilöhahmoja tulee helposti tulkanneeksi myös elävien ihmisten kautta. Siksi minulle Merituulin käytös oli tietyllä tapaa tuttua, jopa loogista naiselle, joka on taipuvainen mököttämiseen. Siihen joskus liittyy jonkinlainen perusteeton edellytys siitä, että toisen osapuolen on osattava lukea mökön ajatuksia, niin käsittämätöntä kuin sellainen onkin. Toinen piste siis kirjan keskustelemattomuuden viestille.
Siitä ymmärsikö Merituuli miestään ei voi mennä varmasti sanomaan mitään. Tämän tarinan kertoja ja liiton totuuden selittäjä on Jouni. Puolustuksen puheenvuoroa ei ole kuultu – noita muutamia repliikkejä ei voi pitää riittävinä Jounin tekstimassaa vasten. Näinhän se aina menee, elämässä muutenkin, eronneen kaverit eivät välttämättä saa kuulla koko totuutta toisesta osapuolesta.
Samasta syystä kirja ei minusta ole varsinaisesti naisvihamielinen, haavoittunut, pettynyt mies ei ole kykenevä harkinta-aikana ottamaan tasapuolista kantaa linjaan “naiset kurjia, miehet hyviä”. Jounin hahmon kuvaus olisi pielessä, jos hän äkkiä kykenisi sellaiseen, kun kerran liikutaan tällaisessa päänsisäisessä tilityksessä.
Tuima // huhtikuu 16, 2008 at 5:44 ip
Minä rakensin Merituulin kuvaa niistä muutamista repliikeistä, joissa hän kuvaa Jounia sekä lopulta kertoo syyn eroprosessin alkamiseen sekä liitin siihen tämän Jounin muistikuvan tapahtuneesta. Merituulin käytös on osin linjassa Jounin kuvailujen kanssa, joten minusta taas Jounin “todistus” Merituulista on vähintään paikoin uskottava. Mutta yhden henkilön näkökulmasta kerrottu tarina on aina altis epäluottamukselle, lukijahan päättää onko kertoja luotettava.
hirlii // huhtikuu 16, 2008 at 6:13 ip
En ole lukenut tätä Palviaisen kirjaa, mutta kertojan luotettavuus joutuu kyllä koetukselle jos hän on osallinen tarinaan tai peräti, kuten tässä teoksessa, itse päähenkilö. Onko teoksessa lainkaan erillistä kertojaa? Kertojahan voi toimia kertomuksessa eri tasoilla ja nämä seikat vaikuttavat siihen kuinka lukija asennoituu kertomukseen ja ymmärtää sen. Kertojan rooli on siis aika merkittävä.
Hanna'H // huhtikuu 17, 2008 at 5:41 ap
Tuima: Aivan, lukija sen ratkaisee. Ja tässä kirjassa tavallaan se, miten paljon mieltyy Jounin omaan hahmoon, vaikuttaa suoraan siihen, millaisen kuvan rakentaa Merituulista ja miten luotettavana Jounia pitää. Minusta taas Merituulin paras puolustus oli siinä, jossa hän halusi toista lasta, ja Jouni mietti, oliko se häneltä viimeinen yritys pelastaa liitto. En muista enää mihin väliin se ajallisesti sopi, suhteessa loppuratkaisuun. Mutta vaikutelmakseni jäi, että Merituuli ei ole saanut viestiään läpi miehelle, ehkä esitti sen huonosti tai jotakin, mutta “taltiosta” sitä ei löydy.
Hirlii: Ei, teoksen ainoa kertoja on Jouni, tavallaan hänen päiväkirjansa, jossa hän käy läpi avioliittoaan, muistikuviaan, kaipaustaan. Hän ei esitä kenenkään muun sanomisia tai mielipiteitä, mutta vaimo esiintyy noiden kuuntelulaitteiden kautta. Taiteellisena ratkaisuna on siis esittää maailma mahdollisimman horjumattomasti yhden silmäparin ja yhden ajatusmaailman kautta, mutta ajallisesti aina vähintään päivän päässä tapahtuneesta, eli päiväkirjamaisesti, ei tajunnanvirtana.
hirlii // huhtikuu 19, 2008 at 9:54 ip
p.s varsin viehättävää on verkkaisuus ja siitä iso kiitos blogille. pidän hitaudesta.
Hanna'H // huhtikuu 20, 2008 at 10:30 ap
En ihan ymmärtänyt, pahoittelen. Jos tarkoitit päivittämistä, niin sille ei ole mitään tahtia.
Minna // toukokuu 2, 2008 at 6:05 ap
Kiinnostavaa lukea näkemyksesi Palviaisen kirjasta!
Harkinta-aika oli mielenkiintoinen; pidin siitä, vaikkakin juuri tuo loppuratkaisu vei dekkarimaisuudessaan vähän pohjaa. Teoksen naiskuva jätti miettimään ja Aune-kirjastovirkailijan hahmo ärsytti…Puhumattakaan siitä, että jatkuva Sinä-puhuttelu (iso alkukirjain!) ja Rauman murre aina silloin tällöin häiritsivät.
Sama tarina naisen tai naisten näkökulmasta kiinnostaisi!
HannaH // toukokuu 2, 2008 at 11:46 ap
Hei Minna!
Niinpä, ratkaisu se oli sekin. Toki lukija odotti loppuun saakka jotakin oikeaa syytä vaimon lähtöön. Siten siinä ilmeisen tarkoituksella tulee tunne, että jotkut tiedot puuttuvat silti – tai eivät ole välittyneet sille, joka on kertoja.
Aunen hahmo on tosiaan jotenkin ylimalkaisesti tehty. Hänen sairautensa tai luonteensa kuvataan niin epäselvästi, ettei oikein saa kuvaa mikä hän on. Kuitenkin hän jotenkin on esittävinään roolia, jota vasten miehillä on kantajan ja suojelijan rooli, niin ex-aviomiehellä kuin hetkittäin myös Jounilla.