Taas kerran kansalta on kysytty, ja taas kerran siltä on saatu perin konventionaalisia vastauksia sen suhteen, mitkä kirjat ovat olleet rakkaimpia. Kyllähän Waltari ihan hyvää keskitasoa on, lisäksi hyvin tuottelias, niin että tuotannosta löytyy moneen makuun. Silti hän minun arvioissani asettuu suunnilleen samalle tasolle kuin Kaari Utrio, joka on yhtäläisen ansioitunut tällä laadukkaan historiaviihteen saralla ja jos mukaan luetaan vielä hänen ansionsa naisten ja perheen historiassa, hän menee jo edelle.
Kuten aina, suosikkien valinta on hirvittävän vaikeaa, ja siksi harvemmin tulee niihin osallistuttua. Tekijöitä, silloinkin kun käytetään luokituksia, on todella paljon. Taiteelliset ansiot vastaan kirjan tuottama elämys on niistä työläimpiä. Tämä tulee esille mm. Volter Kilven Alastalon salin kohdalla. Se on kertakaikkisen upea teos, ja sen allegoria mihin tahansa työpaikkakokoukseen toimii aina. Samoin pidän sen kielen laulavuudesta, – jos joku on saanut länsimurteen toimimaan kirjoitetussa kielessä, niin Kilpi. Mutta sittenkään se ei ehkä pääsisi ehdottomaksi ykköseksi missään sarjassa. Mutta yritetäänpä valita omat listasuosikit.
Kansan äänestystulos / Oma suosikki
Suosikit-sarja
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen / Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
Satu ja seikkailu:
Tove Jansson: Muumipappa ja meri / Tätä on hankala vastustaa, yhdyn äänestystulokseen.
Rakkaus ja taide:
Minkähän tähden rakkaus ja taide ovat yhdistettävissä?????
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase / L. Onerva: Mirdja
Pitkään rinnalla kilpaili myös Essi Henrikssonin Ilmestys (sillä hän on tuossa tavoittanut paljonkin rakkaudesta, itsessään, rakkaudesta taiteeseen ja uhrautuvastakin rakkaudesta, joten se täyttäisi oudon luokan vaatimukset).
Rikos ja kuolema:
Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys / Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Poliisin poika (tai muut Harjunpäät yhtä hyvin)
Historia ja yhteiskunta:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Tietyllä tapaa tuo on kyllä niitä peruskiviä, joita ei voi ohittaa. Mutta tähänkään historiaa ei saisi pysäyttää. Varsikin kun yhteiskunta on jo jokseenkin kaupungistunut, voisin nostaa tähän joukkoon myös Hannu Salaman Finlandia-sarjan, ja Pirkko Saision omalla nimellä kirjoitetun tuotannon. Heidän kauttaan tullaan lähemmäs sitä, mitä sodanjälkeinen Suomi on ollut.
Luonto ja maaseutu:
Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija / Maria Jotuni: Arkielämää – tai sitten Orvokki Aution Pesärikko-trilogia.
Maaseudusta riittää niin moneen lähtöön suomalaisessa kirjallisuudessa, että teokset eivät heti lopu. En kiistä Huovisen luontokuvauksen voimaa, mutta noissa omissa valinnoissani painotan enemmän maaseudun ihmisten persoonallisuuksien ja elämäntavan kuvausta – kuten tuota Aution dokumentoimaa “mitä ihmisekki sanoosivat” mentaliteettia, jossa kiteytyvät kaikki vaivihkaa heilahtavat ikkunaverhot.
Runot
Edith Södergran: Landet som icke är / Tälläkään kertaa en vastusta, Södergran puhuttelee monia.
Minulle tärkeitä ovat kyllä olleet myös Helvi Juvosen Pohjajäätä-kokoelma ja Kaarlo Sarkian yksittäiset runot.
Onneksi näitä valintoja ei tarvitse tehdä ulkomaisista teoksista. Se olisi jo lähes mahdotonta tehdä siten, että klassikot eivät sitten taas putsaisi koko pöytää, vaan tilaa jäisi vielä uusillekin yrittäjille. Sama ilmiöhän alkaa myös jo näkyä näissä suomalaisissa, kuten Väinö Linnan kohdalla. Kun Kivi on paikalleen vieritetty, on sitä hankala pois siitä ottaa. Ja kyllä, sille Kivelle jo jonkin verran on ehditty kirjallisuutemme Linnaa rakennella.
Oikeastaan tekisi mieleni haastaa eräitä muita kirjallisuudesta bloggaavia oman listan laadintaan, mutta vain jos sattuvat tämän näkemään. Kuten esimerkiksi Maria|R:n , Tuiman ja Sallan.
12 vastausta tähän mennessä ↓
Tuima // toukokuu 1, 2008 at 3:50 ip
Juuri kun olin ajatellut kommentoida, etten osaisi tähän vastata, niin pärähtikin haaste
No niin hoopo olen, että tartun tähän ja hieman mietisketyäni laitan oman listani julki.
HannaH // toukokuu 1, 2008 at 5:28 ip
Heh … no kerkisit vähän pikaiseen paikalle, olin jo poistamassa koko pätkää… Silti ihan kivaa jos “niin hoopo olet” koska ainakin se kiinnostaisi.
hirlii // toukokuu 1, 2008 at 7:18 ip
hieno kirjoitus! kertakaikkiaan.
saa kai tehdä oman listan?
Tuima // toukokuu 1, 2008 at 9:58 ip
Vastattu
HannaH // toukokuu 2, 2008 at 11:48 ap
Hirlii – saa toki, mielellään. Kiinnostusta riittää eri näkemyksiin.
Tuima: Jaahas, tutkitaan.
Mariar // toukokuu 3, 2008 at 11:09 ap
Oho, täällähän on haaste.
Tosin lukemiseni painottuvat käännöskirjallisuuteen, mutta koetan vastata.
HannaH // toukokuu 3, 2008 at 11:39 ap
Siinä voisi nähdä jonkinlaista asennetta, kun haaste pistää hymyilemään. Positiivista sellaista
Mariar // toukokuu 3, 2008 at 11:51 ap
Vastattu on.
Elegia // toukokuu 3, 2008 at 4:48 ip
Mielenkiintoinen lista. Tosin näitä toisten listoja lukiessa tulee itselle todella vajavainen ja sivitymätön olo.
Mikä siinä Muumipappa ja meri -kirjassa niin kiehtoo? Ehkä minun pitäisi lukea se ymmärtääkseni. En muuten ole yhtään Veikko Huovisenkaan kirjaa lukenut. Waltarin Sinuhesta sen sijaan pidin aidosti. Sen kieli oli todella herkullista. Kärpäsen surinaa korvissani on jäänyt soimaan päähäni
HannaH // toukokuu 4, 2008 at 8:04 ap
Nuo ovat vapauksia, olla niin sivistynyt tai sitä vailla (jos tietää mitä se on, mistä puhutaan) kuin haluaa. Ja minulla on vapaus olla niin osaamaton keittiössä ja kunnoton urheilukentällä kuin huvittaa etc. Joten älä edes mieti moista.
Muumipappa ja meri on erittäin moni-ilmeinen kirja, vähän kuin aina lukijaansa katsova spesiaalityylillä maalattu taulu. Sieltä löytää elämäänsä turhautuvan perheenisän, joka tahtoo olla perheelleen hyödyksi. Aviomiestään rakastavan äidin, joka kestää melkein mitä vain, eikä millään huomaa tämän virheitä, joka suostuu hänen oikkuihinsa – kunnes joutuu pakenemaan taiteeseen. So. tuolta osin teos kuvaa parisuhdetta hienoimmillaan / hirveimmillään.
Sieltä löytää myös itsenäisyyttään ja itseään etsivän teini-ikäisen muumipeikon, – joka oppii ettei kaikkien kauhistelema mörkö välttämättä ole mörkö, ellei siitä sellaista tee. Ja kuviota maustavat ehdottoman vapaat ajattelijat ja kapinalliset, pikku Myy ja vanha majakanvartija.
Waltarin paras onkin varmaan Sinuhe, josta minulla mieleen jäävimpiä toistumia on “kaikki pahuus maailmassa johtuu siitä kapistuksesta, jota miehet pitävät lannevaatteensa alla, koska häpeävät sitä itsekin”. Ja huom. en minä sitä keksinyt – vain oman tulkinnan sille, ehkä.
hirlii // toukokuu 5, 2008 at 3:58 ip
no nyt on lista tehty ankaran miettimisen jälkeen.
HannaH // toukokuu 6, 2008 at 2:44 ip
Niinpä, ja hieno olikin.