Taas kerran on näköjään laitettava korvan taakse tai muun ulkoisen kovalevyn muistiin yksi, minulle aiemmin tuntemattomana säilynyt kotimainen kirjailija. Vain jotta muistaisi jatkossakin poimia hänen teoksiaan kirjaston hyllystä ja tietysti uusiakin kirjoja silmäillessä.
Asiaan, tämänkertainen tuttavuus oli siis Tuula Rotko, nykyisin tamperelainen, mutta kotoisin samalta seudulta, josta kirjoissaan kertoo, eli Oulun edustan Hailuodon saarelta. Minun käsiini osui tällä kertaa kaksikin hänen teostaan, ensin Susi ja surupukuinen nainen ja sitten Riikka Näkijä. Ensimmäisen kuittasin hieman lyhyesti kevyesti kansantarinaa ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta mukailevana, joskin erilaisena, mystiikkaa moderniin aikaan sekoittavana intohimodraamana. Toimivaa, mutta… en tiedä, ei ehkä vain minulle läheisintä luettavaa.
Jälkimmäinen, Riikka Näkijä, sen sijaan kiinnosti paljon enemmän. Vasta puolivälin jälkeen ymmärsin, että kyseessä on jatko-osa, mistä ehkä voi päätellä, että teos on riittävän itsenäisesti kirjoitettu, niin ettei lainkaan haitannut, vaikken ollutkaan lukenut sen edeltäjää Rakkautta vainon aikaan. Mutta edeltäjänsä nimi kyllä kertoo hyvälle arvaajalle, että tarinat sijoittuvat 1700-luvulle, ensimmäinen osa suoraan Isonvihan ajan miehitykseen ja jälkimmäinen siitä toipumisen ajalle, Pikkuvihaan ja Turun rauhaan saakka eli noin vuoteen 1750.
Rotkon kerronta on notkeaa ja hänen luomansa päähenkilö, Riikka Tuomaanvaimo, on kiinnostava, vahva persoona, jonka elämänkulkua ja ajattelua seuraa mielellään. Tarina alkaa Riikan ja Tuomaksen häistä, ja saa jo ensimmäisen luvun lopussa mukaansa kaksi kirjan kantavista elementeistä.
Näistä ensimmäinen on se, että Riikka on yhteisönsä parantajanainen, jolla on myös kyky seisauttaa verenvuoto, ja kyky “nähdä” tulijoiden etiäiset, aavistaa enteistä tuleva paha tai hyvä, nähdä vainajien hahmot, ja senkin, onko ihmisestä tai vastasyntyneestä lapsesta eläjäksi. Nämä myrrysvoimat pitävät Riikan voimallisesti kiinni niissä uskomusperinteissä, jotka Lutheruksen kirkko käskee taikauskona hylkäämään. Riikka ei niin pysty tekemään, vaan uhraa edelleen vainajille pihlajikossa – mutta parantaessaan hän kuitenkin lukee myös kristilliset rukoukset ja vetoaa kristinuskon jumalaan.
Toisena yhtäläisen mielenkiintoisena piirteenä Rotko on kuvannut Riikan seksuaalisuutta, joskin melko kevyellä otteella. Riikka kuvataan hyvin kauniiksi naiseksi, joka kerää miesten katseet ja halut puoleensa. Puolisonsa Tuomas kuvataan lempeäksi ja mallikelpoiseksi kristityksi, jolle on vaikea hyväksyä naisen aktiivisuutta aviovuoteessa. Niinpä tarina saa lisää viihteellistä kiinnostavuutta Riikan naiseuden verevyydestä. Kovin syvälle tämä juonne ei kirjassa yllä, vaan se on paremminkin viihteellinen elementti.
Vähitellen uudelleen rakentuva talo ja vaurastuva talous, emännän ja parantajan asema on jotakin, mitä siihen taipuvainen mieli on heti valmis kadehtimaan. Tämä kateus ajaa naapurinlesken panettelemaan ja juoruamaan Riikkaa noidaksi, joka käy hornassa ja jopa lavastamaan hänet syylliseksi pääsiäisyön karjan turmelemiseen, noitana eli trullina toimimisesta. Seurakunnan pastori kuulustelee Riikkaa mutta päästää tämän nuhteilla. Leskivaimo jatkaa panetteluaan ja lopulta entinen ystävä haastaa Riikan käräjille. Sen jälkeen jo pappikin asettaa Riikan jalkapuuhun vainajille uhraamisen vuoksi.
Rotko kuvaa pienen yhteisön sisäistä kiehuntaa melko hyvin, sitä miten väki on yhtäällä valmis turvautumaan parantajan apuun ja heti toivuttuaan syyttämään parantumisestaan noitakeinoja. Mutta vaikka Riikka kuvataankin kostonhaluisena ja katkerana parjaajiaan kohtaan, puuttuu kuvauksesta jollakin tapaa pienelle maalaisyhteisölle ominaiset leiriytymiset ja usein pitkällisetkin vihanpidot. Tämän voisi selittää väen vähyydellä, ja sillä ettei yhteisö jaksa pitää vihaa pienistä selvittyään juuri Isonvihan suuremmista tuskista – kyllä, mutta Rotko olisi voinut sen todeta suoraan kerronnassa.
Niinpä lopulta kiinnostavimmaksi asiaksi tästä kirjasta jää elämän ja tapojen kuvaus, sekä kahden uskomusmaailman rajalla eläminen. Riikka on kenties ainoa yhteisössään, joka edelleen uhraa vainajille, ja joka joutuu vanhassa uskossa pitäytymisestään myös vastaamaan. Mutta ne, jotka näennäisen hurskaina seuraavat kristinuskoa, ovat kuitenkin välittömän valmiita uskomaan noitien olemassaoloon, noitasapatteihin ja hornassa käymisiin. Pelkkä syytös riittää viemään naisen käräjille. Siten koko yhteisö elää täydellisesti kahden uskomusopin rajamaastossa, ja jotkut, kuten Riikka, onnistuvat hyväksymään molemmat ehyinä ja oikeina oppeina. Molemmat ovat hänelle käypiä selityksiä, rukous ja loitsu ovat molemmat yhtä asiaankuuluvia, ja kastetta odotellessa loitsutaan pahoja henkiä kiivaasti pois kehdon luota, jossa virsikirja varjelee pienokaista.
En ole perillä siitä, oliko tällainen ajattelu hyvinkin vallitseva 1700-luvun ihmisten mielissä. Mutta huomasin hyvinkin kiinnostavaksi todeta miten eri selitykset Riikan ja muiden mielissä vaihtelivat elämään vaikuttavina uskomuksina ja selityksinä. Niinpä, jos kristinuskoa ei olisi, myös nyky-yhteisö rakentaisi itselleen jonkin muun selitysopin, tai tarkemmin, on niitä kaiken aikaa nytkin rakentamassa. Koska tällaiselle, ajattelun ja kulttuurin rakennusainekselle on käyttöarvonsa, tarkoituksensa ja koska sen olemassaolo lohduttaa.
Kokonaisuutena Rotkon kirja oli “mukavaa luettavaa”, melko lujalla otteella kerrottu hyvä tarina. Kun tarina sijoittuu kauas historiaan, ei ehkä ole edes mahdollista välttyä tietynasteiselta viihteellisyydeltä, mikäli aikoo erottaa kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen toisistaan. Millä muulla aineksella tarina pysyisi elävänä kuin romantiikalla, intohimoilla ja seksillä? (Varsinkaan sen jälkeen kun Per Enqvist jo ansioitui historioitsijana, joka kirjoittaa kertojan tavoin.)
On mahdollista väittää, ettei henkilöitä kuvata erityisen syvällisesti, mutta yhtä hyvin on mahdollista väittää, että sellaista syvyystasoa ei 1700-luvun oppimattomalla maalaisväestöllä edes voinut olla. Silloin olisi vääryyttä luoda heille sellaisia tuntemuksia ja analyyttisempiä ajatuksia, kuin mihin “luonnonmukaisesti” elävä, kouluttamaton ihminen itsestään kykenee. Hengissäpysyminen, synnytykset ja sairaudet ja lopulta vanhuus leimaavat elämää niin, ettei tilaa kovin laajakantoisille ajatuksille enää löydy. Siten Rotkon kuvaus on täysin riittävää kertomaan siitä, millaista arkielämä Suomessa Isonvihan jälkeen saattoi olla.
Luulenpa, että luen vielä Riikan tarinan ensimmäisenkin osan. Kohtalaisen taidokkaasti kuvattua Suomen historiaa on kuitenkin melko vähän, oikeastaan niin vähän, ettei siihen pääse kovin helposti kyllästymään. Ja jollakin tapaa, jotkut osat kirjan kuvauksessa olivat niin eläviä, että saatoin nähdä mielessäni eräitä museoiden esineitä, ja jotkin sanat ja tavat vastasivat täysin oman sukuperimän mukanaan tuomia tietoja ja tarinoita, niin että kuvatun yhteisön ihmiset tulivat lähelle ja tuntuivat oikeilta, omaa aikaansa eläviltä ihmisiltä.
Muualla samasta kirjasta:
0 responses tähän mennessä ↓
Ei vielä kommentteja... Laita homma käyntiin täyttämällä alla oleva lomake.