Kielen käänteistä, mielteen verkoista

Kesä on täällä ja erilaisten opinahjojen kajautettua ilmoille armaan aikansa, on myös kaltaisellani huvikseen lukevalla hetken aikaa armaat kissanpäivät, koska kirjastosta löytyy vaivatta ja varauksitta hyvinkin monen alan kiinnostavimpia uutuuksia. Ja minä kannan kotiin kesälukemisiksi vaikka mitä, filosofiasta alkaen.

Ollakseni sentään myös kunnon kansalainen ja elääkseni kuten kesälukemistavoissa on määrätty, olen kyllä lukenut myös yhtä Val McDermidin dekkaria. Englanniksi, koska hänen vanhempaa tuotantoaan ei näyttäisi olevan suomennettu.

Vieraalla kielellä lukiessa minulta ei kuitenkaan vie kauaa, kun jo alan toivoa, että voisin lukea saman suomennettuna. En siksi, että lukeminen olisi erityisen tuskallista. Sitä se ei ole, ymmärrän jokseenkin ongelmitta, ja sanakirjan plaraaminen jää kohtalaisen vähäiseksi. Mutta silti huomaan miettiväni, että jokin ei täysin välity. Tunne säilyy, vaikka luettavana on dekkari, jotka vain harvoin ovat sellaista monikerroksellista taidetta, jolta jo luontojaan odottaakin tulkinnallisia monimielisyyksiä. Siitä ei dekkarissa ole kyse, ja kuitenkaan en pääse irti tunteesta, ettei jokin välity.

Se jokin puuttuva, luulen, on jotakin sellaista, missä äidinkieli täyttää tajunnan tarkemmin. Kun ajattelen sanaa Apple, muisti palauttaa: Omena. Ja aivotyöskentely päättyy, tehtävä suoritettu, apple on omena – hauki on a pike (ja varo sotkeutumasta sanaan bike). Kaikki tuo vie jo sen energian, mitä muistillani ja aivoillani on varaa käyttää yhteen sanaan, mikäli haluan, että lukeminen edistyy.

Suomeksi taas sana “omena” saa muistin palauttamaan paljon enemmän kuin vain ajatuksen makeasta, kirpeästä, vihreästä tai punaisesta hedelmästä. Siinä sivussa tipahtaa ajatuksiin myös kuvia lapsuuden omenapuista, se heilahtaa hetkeksi bibliapitoiseen omenansyöntiin, se miettii omenaa paistettuna ja vihreänä tai siiderinä ja calvadoksena. Lyhyesti, suomeksi ajatellen muistille jää vapaata tilaa tuottaa kokonainen verkosto mielteitä, jotka jatkavat verkottumista toisiinsa. Kielen runous säilyy. Sen lisäksi pysyn osana omaa maailmaani, sitä joka elää näiden muistin mielteiden verkon varassa ja juuri siksi myös tiedän, miksi kirja koskettaa minua tai miksi se ei ehkä sitä tee. Kanava on avoimempi.

Siksi minusta on mielekkäämpää lukea alkuperältään vieraskielinen kirja suomennettuna kuin alkukielellä. Mutta yhä uudestaan törmään lukemattomiin kommentteihin, joissa puolletaan alkukielistä lukemista. Kenties sanojat haluvat tehdä tiettäväksi omaa osaamistaan, kenties he ovat tosissaan, kenties he tyytyvät pinnalliseen juonilukemiseen, en tiedä. Mutta jos väite olisi täysin tosi ja oikea, mitään suomentamista ei koskaan harjoitettaisi. Ja kuitenkin, on jokseenkin helppoa löytää vähän sieltä ja täältä kirjoja nimellä, “mitä X todella sanoi”. Ne taas ovat yleensä paitsi suomennoksia, myös selityksiä.

Tästä aiheesta ei harrastelijan kylläkään kannattaisi juuri kirjoittaa. Sanojen ja merkitysten verkot kun ovat olleet viime aikoina niin vahvasti pinnalla niin monella tieteenalalla, että vaikeneminen alkaa olla kultaakin kalliimpaa.

Sinällään kylläkin paradoksaalista, että ensin sitä oppii yhden kielen luonnonmenetelmällä, vain todetakseen myöhemmin kokonaisen joukkueen tieteilijöitä todistavan, ettei ymmärrä siitä ainoastaankaan yhtään mitään. Tai jos jotain luulee ymmärtävänsä, ovat ainakin perustelut sille ymmärrykselleen pahasti pielessä.

Niin sitä tuskaa sitten lisätään, kuten tunnettua. Mutta aina ei ole kyse tiedosta, vaan tiedoksi oletetun sotkuisista selityksistä. Ja niitähän riittää.

* * *

Ihan loppuun vielä pieni mainos. Sanojen ja kirjojen verkottumisesta on tässäkin kyse. Tämä Librarything on yksi kiintoisimpia lähteitä pysyä omien mieltymystensä poluilla, hyvässä ja pahassa, ja löytää uutta luettavaa siksi, että piti jostakin muusta. Selata voi vähän millä mielleyhdistelmällä hyvänsä ja aina löytyy jotakin.