Saramago: Moraalintajusta tai näkemisestä

Lauantaini vaihtui hyvässä seurassa sunnuntaiksi ja ehti jo hyvän matkaa vaaleta, ennen kuin seuralaiseni oli sanottavansa sanonut ja kirjan kannet suljettu. Tällä kertaa minulle seuraa piti José Saramago ja Kertomus sokeudesta. Syynä saattoi kyllä olla myös Saramagon tyylille ominainen yhtenäisenä nauhana juokseva kerronta, jossa virkkeet ovat pitkiä, erikoisesti pilkutettuja sekä oudosti isolla kirjaimella alkavien lauseiden jonoja, mikä on omiaan luomaan suljetun ympäristön tunnun, jonne sisään astuttuaan saattaa matkata helpostikin loppuun saakka.

Saramago on muutenkin ‘erilainen’ nykykirjailija siinä mielessä, että hän selvästikin kirjoittaa siksi, että hänellä on sanottavaa. Hänen kirjansa eivät ole taidetta taiteen vuoksi, ne eivät tue tai pilkkaa jotakin tyylisuuntausta, eivätkä ne ensisijaisesti ole kielellisiä timantteja tai kerronnan uudistajia – tarkkaan ottaen ne eivät ole edes kovin vaikeita ymmärtää. Sen sijaan hänellä on viesti, hänellä on asiaa. Se taas on jo lähes harvinaista nykykirjallisuudessa, joka joskus tuntuu unohtavan, että “tärähdyttävä” lukukokemus ei edellytä kirjallista konstailua, ja että suurimpien kirjailijoiden kohdalla on harvemmin ollut kyse kikkailusta.

Kertomus sokeudesta ilmestyi ensin, ja sitä seurasi viime vuonna suomennettu Kertomus näkevistä edellisen sisarteoksena. Teoksia yhdistää keskenään yksi päähenkilö, silmälääkärin vaimo, ja sivuosissa muutama muukin Sokeiden hahmoista. Mutta henkilöitä merkittävämmin nämä teokset ovat sisaria mielestäni siksi, että kumpikin käsittelee inhimillisyyttä ja moraalia yhteiskunnallisessa mielessä vain katselukulmaa vaihtaen. Sokeudessa tarkastellaan ihmisten moraalia yhteisön jäseninä ja toisia ihmisiä inhimillisesti tukevina – ja osoitetaan miten kelvottomia, inhottavia ja alhaisia ihmiset voivat olla. Näkevissä taas tarkastellaan hallintokoneistoa yhteiskunnan ylläpitävänä voimana, ja osoitetaan ettei hallinto piittaa asioista tai ihmisten hyvinvoinnista, vaan pelkästään omasta vallastaan ja vallassa pysymisestään.

Kumpikaan kirja ei siis tarjoa mitään lohtuluettavaa, vaikka niitä yhdistääkin tämä silmälääkärin vaimo, joka yksin jaksaa toimia “niin kuin ihminen”, olivat olot mitkä kulloinkin ovat. Siten näistä kahdesta romaanista kasvaa moraalinen tutkielma siitä, mitä ihmiset ovat, jos heidän kulttuurista ja yhteisöllistä pintaansa raapaisee hieman. Ja tietysti myös, että heillä on sellainen hallinto kuin he ansaitsevat.

aSokeudessa on kyse “valkotaudista”, aepidemian lailla leviävästä silmäsairaudesta, ajossa silmät ovat kuitenkin elimellisesti aterveet. aSokeutuneet eivät elä pimeässä, avaan he anäkevät kaiken valkeana. aEnsimmäisenä apäivänä toisiinsa kosketuksissa aolevat ihmiset, aensin sokeutunut, asilmälääkäri, alääkärin aodotushuoneessa aolleet apotilaat sekä aensimmäisen sokean avaimo amuodostavat akerronnan ydinjoukon. aSilmälääkärin vaimo on aainoa, joka ei kirjan amittaan sokeudu. aVaikka ahänen näkönsä on akunnossa, hän lähtee amiehensä tueksi aeristyslaitokseen. Ja auttaa tarvittaessa amuitakin, mikäli vain voi tehdä sen aniin, etteivät muut huomaa hänen anäkökykyään. Sillä jos he huomaisivat, he tietysti tekisivät hänestä palvelijansa.

Kirjan eristyslaitosjakso on paikoin hyvin raskasta luettavaa. Niiden mittaan Saramago käy läpi eräitä ihmisyyden ulottuvuuksia nimenomaan suhteessa siihen, millainen ihminen on yhteisöeläimenä, laumaeläimenä. Tähän jaksoon mahtuu kaikenlaista itsekkyydestä epäitsekkyyteen, toisten uhraamisesta oman ruuan edestä, laiskuutta, piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä. Huipennus tapahtumiin saadaan, kun yhden makuusalin valtaa roistojoukkio, joka yhden pistoolin voimin ja 15 samanmielisen miehen toimesta päättää ryhtyä riistämään muita sokeita. He pidättävät asevoimin ruuat itsellään ja antavat muihin saleihin ruokaa vain rahaa ja arvoesineitä vastaan. Kun rahat on putsattu, on naisten vuoro. Tuolta osin kuvaus on inhottavuudessaan lähes sietämätöntä – mutta täysin uskottavaa.

Näiltä osin Saramago pohtii sellaisia kysymyksiä, kuten miesten ja naisten keskinäistä solidaarisuutta, toisen sukupuolen uhraamista, kuolemanvaaraan asettumista toisten vuoksi ja muita yksi muiden puolesta -kysymyksiä. Siten hän piirtää jonkinlaista rajaa egoismin ja altruismin välille, missä epäilemättä lepää kaikki se hyvä, jolle yhteisö koskaan voi mitään kestävää yhteistä rakentaa.

Kun sairaala palaa kapinan seurauksena sokeat vangit huomaavat, että heitä ei enää vartioida, koska nyt kaikki ulkopuolella ovat sokeutuneet. Samalla se merkitsee, että kaikki yhteiskunnan toiminta on pysähtynyt, ei ole ketään hoitamassa sähkölaitosta, vesilaitosta, ruuan kuljetusta kaupunkiin, puhtaanapitoa tai yhtään mitään muutakaan mikä pitää yhteiskunnan toiminnassa. On vain kaduilla kuljeksivia joukkoja, jotka etsivät ruokaa kaikkialta, rikkoen ja ryöstäen kauppoja, ja sattumanvaraisesti murtautuen asuntoihin. Koirat villiintyvät ja alkavat muistuttaa hyeenoja, jotka syövät kaduille kuolleiden ruumiita ja muita vähitellen kertyviä jätteitä.

Kirjan loppuosa on silmälääkärin vaimon, ja ydinjoukon selviytymiskamppailun kuvaus. Tämä ydinjoukko säilyttää jonkinlaisen säällisen käytöksen rippeet niin eristyksissä ollessaan kuin sieltä vapauduttuaan. Osaksi se johtuu lääkärin vaimon näkökyvystä, mutta osaksi myös muun joukon halusta hyväksyä periaatteita, jotka pitävät ihmisen ihmisenä eikä elukkaakin surkeampana likaisena petona.

Saramago ei tapansa mukaan säästä nytkään kirkkoa ja uskontoa. Sitoakseen tämän suuren moraaliopettajan tarinaansa, hän luo kirjan lopulla kohtauksen, jossa kirkon kuvien ihmishahmojen silmät, ristiinnaulitusta maalausten hahmoihin, on joko peitetty valkoisella siteellä tai valkoisella maalikerroksella. Ajatus kiteytetään toteamukseen, “Jumala ei ansaitse silmiä”. Tämä on sinänsä tuttu ajatus, jossa jälleen kerran kysytään, jos Jumala on hyvä, miksi on niin paljon pahuutta ja miksi hän ei tee sille jotakin. Tähän asuun ja kertomukseen liitettynä sen teho vain tuntuu moninkertaiselta. Toisaalta nuo maalausten hahmot ovat myös allegoria allegoriassa, sokeuttaan, piittaamattomuuttaan ja itsekkyyttään poteville ihmisille. Ja liittämällä kertomukseensa myös hahmoltaan epäilyttävän tutun, sokeutuneen kirjailijahahmon, Saramago ei vapauta itseäänkään.

Aivan lopussa tietysti päädytään siihen, että paha uni päättyy, näkö palautuu. Mutta oikeastaan Saramago tarkoittaa: totuus on jotakin, jota emme kestä katsella. Siksi emme näe, vaikka näemme, mutta emme halua katsoa. Siksi ainoa joka säilyttää näkönsä, on alusta loppuun asti ihmisen lailla käyttäytyvä lääkärin vaimo – joka kyllä jo kirjan lopulla on niin uupunut velvollisuuksiin muita kohtaan, että hän toivoo olevansa yhtä sokea kuin muutkin.

Useassa kohdassa Saramago toistaa ajatusta, jonka mukaan tunteet ovat sidoksissa siihen, mitä näemme. Siten hän laajentaa ajatusta silmistä sielun peilinä, – ja kun kääntää katseensa pois, voi olla ettei ihan ansaitsekaan sitä, että tulisi kohdelluksi inhimillisesti. Eikä ansaitse koko näkökykyään. Siksi minulle nämä Saramagon teokset näyttäytyvät voimakkaina puheenvuoroina moraalin, ihmisyyden ja yhteisöllisyyden puolesta, sen puolesta että välittäisimme hieman enemmän. Niinpä, Saramagolla on asiaa.

Samasta kirjasta muualla:

• Helsingin Sanomat
• Jukka Laajarinne