Kuuntelen kirjoitellessani Aimee Mannin uutta levyä “@£%&! Smilers” – joka taitaa olla parasta mitä Mann on säveltänyt sitten Til Tuesdayn aikojen. Musiikki herätelköön mieltäni, jotta saisin kirjoitettua jotakin juhannuksen aikana loppuun luetusta Virginia Woolfin Jaakobin huoneesta.
Klassikoissa on se vika, että niistä on sanottu jo kaikki. Kaikenlaiset oppineet ja muutkin lukijat ja tuntijat ovat jo arvionsa antaneet ja sanoillaan naulinneet teokset paikoilleen. Minun tehtäväkseni jää vain nyökkiä näiden rumpalien tahdissa ja löytää tekstistä heidän riveillään osoitetut mansikat, viisaus heidän tai tekijän sanoissa. And I do, or then I don’t. Ollako lammas vai aasi, kas siinä kysymys, märehti muuan lehmä.
Eikä siitä pääse vapaaksi. Mitä ikinä sanot, se on jo sanottu, keksitty. Enkä minä ole nöyrä oppilas vain. En opiskele, en suorita kurssia Virginia Woolfin Jaakobin huone. En, vaan luen nauttiakseni tyylistä, taidosta, elämän ymmärtämisestä. Tai jostakin mitä hyvä kirjallisuus on.
En ole lukenut Woolfia kuin vähän aiemmin. Novellikokoelma Nainen peilissä oli teos, jonka loistokkuus hätkähdytti, ihastutti. Innostuin Woolfista, siis kirjastosta lisää. Ja Bang! Tytön ymmärrys kanveesiin yhdellä iskulla. Sitten kuluu vuosia, vuosia….
Vuonna 2003 Woolf hipaisee elokuvassa “Tunnit”, sitten luen “Oman huoneen”. Molemmat yllättävät, miellyttävät. Vielä kuluu pari vuotta ja Jaakobin huoneen suomennos ilmestyy. Selailutesti vakuuttaa minut, ehkä, ehkä jo vihdoin saisin tästä jotakin irti.
aNyt, sainko? Kysymys kuuluu, mitä olisi apitänyt? Onko minun nyt kuuliaisena atoistettava läksy, jonka mukaan Woolf oli atyylin uudistaja, yhtäaikaisen atapahtumisen aja aelämisen kuvaaja, akaiken asamanaikaisuuden atallentaja. Että ahän oli ajo a1920-luvulla sitä, amihin aelokuva ylsi avuosikymmeniä myöhemmin. aJa ahuonommin, atietysti. Kulkeeko akirjallisuus aamuiden ataidemuotojen aedellä? aVai akuvataideko?
aNiin kuin tiedetään, vuosisadan alkuvuoden akuvataide kuului erityisesti impressionistiselle ataidesuuntaukselle, jota varsin nopeasti aseurasi ekspressionismi. Enää ei pyrittykään apikkutarkkaan kohteen toistamiseen, vaan atila jäi vaikutelmalle, impressiolle, ja sitten vielä nopeammalle välähdyksenomaiselle vaikutelmalle, ekspressiolle. Jollekin, joka ei tajunnassa enää edes kiteydy yhdeksi merkitykseksi, vaan joka on kuin taustamusiikki, tuoksu, jokin epämääräinen tuntu.
Näissä taidesuuntauksissa lepää myös Woolfin tavoitteenasettelu. Näistä mielen kaikista eri vaikutelmista ja ajatuksista kutoutuu se polyfoninen elämänvirta, jonka Woolf halusi vangita paperille. Ja hän aloitti Jaakobin huoneella. Siksi onkin hieman outoa, että tämä teos suomennettiin viimeiseksi, kun ottaa huomioon, että tämä toimii kuin opas aloittelijoille hänen myöhempiin teoksiinsa.
Sillä tätä kirjaa kannattaa lukea kuin katselisi suurta maalausta. Siitä ei kannata etsiä kuvausta jostakin Jaakobista, joka ihmisenä tai tekoina olisi jotakin erityistä. Jaakob on vain yksi nuori mies ja kakki nuoret miehet. Kevyen ironian sävyttämin siveltimenpiirroin Woolf kuvaa kaikkea mitä Jaakob näkee, mitä hän tai ne ihmiset ajattelevat, joita hänen elämänsä sivuaa, äidistä ja naapureista niihin, jotka istuvat hänen kanssaan yhtä aikaa British Museumin lukusalissa.
Loppupuolella Woolf siirtyy impressioista ekspressioihin. Hän jättää virkkeen täydentämättä loppuun, tai sitten lähestyvä sota piirtyy esiin vain kesken kerronnan pulpahtavana lauseena: “Pohjanmerellä lipuvat metallinhohtoiset sotalaivat”, samalla kun kerronta muutoin jatkaa olohuoneen tapahtumissa. Pilvi on noussut olemassaolon taivaanrannalle.
Ja kun tämän on lukenut kertaalleen alusta loppuun, huomaa, että yhtä hyvin sitä voi lukea kappaleina ja palasina sieltä täältä. Ottaa impression sieltä, taustavaikutelman tuolta. Yksi ajatus liittyy kepeästi toiseen, ja elämisen moninainen polyfonia virtaa noilta sivuilta tajuntaan. Vielä jos herättää muististaan 1900-luvun alkupuolen kuvia, pukumuoteja, kömpelöitä T-fordeja, puhelimentorvia, naisten omalaatuisen pöyheitä kampauksia ja tiukan vartalonmyötäisiä pukuja, miesten silintereitä ja frakkeja, kävelykeppejä ja sateenvarjoja, kirjan maailma hahmottuu eteen eläväksi kokonaisuudeksi.
Samalla Woolfin lukeminen edellyttää lukijalta jonkinlaista tietoa aikakaudesta, jota hän kuvaa, sillä vaikka ihmisten emootiot ja intohimot toistuvat liki muuttumattomina, me hämmennämme ymmärrystämme muuttamalla aika ajoin tapakulttuuria tai sotimalla maailman hajalle. Tai jotakin muuta, maailmaa muuttavia vaihtoehtoja on paljonkin, ihmistä muuttavia paljon vähemmän.
Vähitellen huomaa miten tähän kirjaan kutoutuu lukemattomia hienoja oivalluksia siitä, miten nuori ihminen hahmottaa maailmaansa, sen tapoja, ja sen illuusioita, joita hän ei millään keinoin kykene, saati todella edes halua väistää. Sillä kun Fanny mielistelläkseen Jaakobia sanoo, miten hän todella pitää Fieldingin Tom Jonesista, Jaakob ajattelee: “Voi kauhistus, naisethan valehtelevat! Paitsi Clara Durrant.”
Tällä kertaa en laita montaa linkkiä. Kaikki suurimmat päivälehdet ovat sanansa sanoneet, ja niiden lisäksi en löytänyt mainintoja kuin Ripsalta.
15 vastausta tähän mennessä ↓
penjami // kesäkuu 25, 2008 at 10:19 ap
Kiinnostava (ja innostava!) tuo maalaus-näkökulmasi. Jaakobin huonetta en vielä ole lukenut, mutta tässä taas yksi hyvä syy lisää!
Kun toukokuun lopulla suurin osa homekoulumme oppilaista oli lakossa, minulla oli tunneilla korkeintaan yksi oppilas paikalla. Tarjosin vaihtoehdoksi lukutunteja. Eräs 8.-luokkalainen toi mukanaan juuri Jaakobin huoneen.
Kertoessani lyhyesti Woolfin taustoja (ei tiennyt paljoakaan kirjailijasta, kirja vain oli vaikuttanut kiinnostavalta) rupesin miettimään, miten paljon saavuttaa mutta tietyssä mielessä myös menettää lukukokemuksissaan, kun tietää paljon kirjallisuudesta, kirjallisuushistoriasta, kirjailijoiden taustasta jne. Tavallaan kadehdin oppilastani: kun minä otan Jaakobin huoneen käteeni, odotushorisonttini on kirjallisesta painolastista raskas.
- Joskus kaipaisin, että olisi kaksi lukupäätä. Sellainen, kuin olin yläasteikäisenä: lukutoukka, joka luki mitä vain, mutta oli ensisijaisesti kiinnostunut vain kirjoista ja niiden tuottamista lukukokemuksista. Ja sitten nykyinen minäni, joka lukiessaan kirjan purkaa sen samalla osiin, poukkoilee ajatuksissaan intertekstuaalisille harhapoluille, eksyy pohdiskelemaan yhteiskunnallisia taustoja, tekijyyden ja teoksen suhdetta, peilaa teosta oman elämänsä varrella sattuneisiin iloihin ja murheisiin jne.
Toisaalta, en kyllä muuten haluaisi saada itselleni murrosikäisen “päätä” …
ripsa // kesäkuu 25, 2008 at 12:21 ip
Penjami, minä kadehdin myös oppilaitasi!
Kun luin Jaakobin huoneen mietin sitä, että on kulunut kohtapian sata vuotta (1922) siitä kun se kirjoitettiin. Ja silloin Virginia Woolf oli kirjallisuuden uudistaja, ynnä kuului kuuluisaan Bloomsbury-ryhmään, joka ei tosin ryhtynyt ryhmäksi vaan sattui asumaan samalla alueella.
Kadehdin myös Virginia Woolfia että hän sattui asettumaan kulttuurisesti aktiivisten ihmisten keskelle.
Ilman kannustavaa ympäristöä kirjailijaksi on vaikea ryhtyä. En tosin tiedä kuinka aktiivisesti kukaan kirjailija ryhtyy.
Murrosikäisen kirjaruokahalua ei taida voittaa mikään. Hyvä että oppilaasi sentään lukevat, aina välillä saa lukea voivottelua siitä, kuinka nuoret katoavat nettiin tai tuijottavat vain televisiosta roskaa.
HannaH // kesäkuu 25, 2008 at 4:31 ip
Penjami: Jaa-a, on siinä 8-luokkalaisella yritystä, joko oikeaa tai sitten arvosanaa… mutta sellaista sattuu. Siitähän on näytelmäkin, kuka pelkää VW:tä? – joten parasta aloittaa nuorena. Ja kun pääsee siihen ikään jolloin Woolf julkaisi Jaakobin, eli 30-vuotiaaksi, voi jo kertoa kaikille lukeneensa sen 15-vuotiaana.
Mutta lukutunti on hieno vaihtoehto, kuitenkin.
Tuo tietämys on kieltämättä hieman kaksipiippuinen juttu. On monia kirjoja, joissa on mm. esipuheissa pitkät selostukset siitä, mitä tuleman pitää. Yleensä hyppään niiden yli ja luen ne vasta lopuksi – koska en halua tietää. Sitten taas tietämys on voi olla hyödyksi, antaa vähän enemmän.
Ja kuitenkin, aina pitäisi voida antaa kirjailijan omalle äänelle tilaa, ja vasta sen jälkeen selityksille. Paraskaan selittäjä ei kuitenkaan ole kirjoittanut sitä kirjaa.
En tiedä, vastikään törmäsin jossain kommenttiin Joycesta, jossa eräs tutkija sanoi: “J. halusi luoda Odysseuksessa teoksen, jossa riittäisi tutkijoille töitä 20 vuodeksi”. Silloinhan kyse on hieman ilmiöstä “sitä tutkija saa mitä tutkija tilaa”.
Minun kysymykseni taas on, onko (tilattu) taituruus kirjallisuudessa enää ollenkaan sama, kuin sydämestä, sielusta kirjoitettu – vai onko sirkuksen trapetsitaiteilija lähempänä. Tästä syystä en aina kärsi pelkkää taidetaidetta.
Mutta epäilemättä joku muu voi olla päinvastaista mieltä. (Kuten ehkä siitäkin, vieläkö uutta kirjallisuutta syntyy ilman yliopisto-opintoja kirjallisuudessa ->aitous & hengen palo versus leipätyö?).
Ripsa: Kyllä, imponoiva ympäristö on varmaan merkittävä. Mutta voi se olla toisinkin päin, – mutta on sitä kapakoissakin kirjallisuutta luotu. Kahviloista puhumattakaan.
Minun asiani ei ole sanoa mitään ryhtymisestä, kosken siitä mitään voi tietää. Tosin luulisin, että voi sitä ryhtyä, jos saa palikat kohdalleen, taidon, idean ja mielekkyyden lähinnä, luulisin. Mutta Woolf on taituri jo kirjeissään, niissä(kin) puhuu lahjakkuus.
Fantasia tuntuu auttaneen paljon lukemisharrastusta. Muutkin kuin nuo alan jätit näyttävät kelpaavan hyvin nuorille lukijoille. Ja niillä tietysti on suora yhteys pc-pelien maailmaan.
penjami // kesäkuu 25, 2008 at 5:53 ip
Ripsa: Valitettavasti netti + TV houkuttaa turhankin paljon teinejä pois kirjallisuuden maailmasta. Mutta en syyttäisi pelkästään niitä, vaan kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta – ylipäänsä kaikkea on enemmän tarjolla nykyisin kuin 20, 30 tai 40 vuotta sitten.
Kulttuuri tarjoaa koko ajan enemmän ja enemmän niin älyllisiä kuin viihteellisiäkin virikemuotoja.
Omista oppilaistani usein juuri ne, jotka olisivat potentiaalisimpia “Woolfinkin lukijoita”, harrastavat myös monia muita aloja, esim. musiikkia, tanssia, kuvataidetta, urheilua – ja kaiken lisäksi ovat niin sosiaalisia, että lukemiselle ei juuri jää aikaa.
Tosin ehkä näin on aina ollut. Fantasia kyllä on nykyisin suosiossa, muu lukeminen on paljon marginaalisempaa.
HannaH: Yläasteelaiset tarttuvat Woolfiin tai johonkin muuhun vastaavaan vaikeampaan yleensä sattumalta, mutta lukiolaisten kohdalla on kyllä juuri havaittavissa tuollaista mainitsemaasi tarkoitushakuisuutta. Muistan syyllistyneeni siihen aikoinaan itsekin: koulujuttuja varten luin aina sen vaikeimman mahdollisen kirjan, vaikken olisi aivan pysynyt kärryilläkään (esim. juuri tuo mainitsemasi Joycen Odysseus …).
Toisaalta, eipä se kai haittaakaan. ; )
HannaH // kesäkuu 26, 2008 at 2:27 ip
Eipä tosiaan taida – ja muutenkin, parempihan sitä on kilpailla ylärajan kuin alarajan saavuttamisessa.
Kunhan ei ala uskoa, että työläs / tylsänoloinen kirja tarkoittaa, että ne kaikki ovat sitä
ripsa // kesäkuu 26, 2008 at 6:55 ip
Niin, tuo fantasia on oikeasti sellainen josta nuoret tuntuvat puhuvan. Ja ne Penjamin mainitsevat aktiiviset nuoret harrastavat vaikka mitä.
Asun nuorison kansoittamassa korttelissa ja korttelin takana on kolme koulua niin että tulen jutelleeksi heidän kanssaan.
Piirustuksessa on nyt muotia japanilainen manga, jota olen yrittänyt saada heitä selittämään itselleeni. Kun sanon että hahmot näyttävät avaruusolioilta, nuoret provosoituvat ja keskustelu alkaa.
Maailman hahmotuksen halu on kyllä kova. Mutta itse koen kyllä manga-hahmot ja fantasian jossain määrin pakona. Eivätköhän nuoret huomaa että vanhemmilla on aikamoinen urakka pitää perhe hengissä, eivätkä läheskään kaikki perheet täälläkään voi hyvin.
Lukemisen suhteen on vähän niin ja näin, ainakaan lapset eivät ole vielä kertoneet muista kuin opettajan luettavaksi määräämistä kirjoista.
Toisaalta: luin uudelleen Idioottia kun se tuli televisiosta ja pyysin yhtä 14-vuotiasta tyttöä lukemaan sitä myös. Kirja jäi häneltä kuitenkin kesken. Tyttö on piirtäjiä ja urheilijoita.
Minä luin sen itse joskus senikäisenä.
Mitä mieltä pakenemisesta oikein pitäisi olla? Ja onko se tottakaan? Sen puoleen, onko Dostojevskin Idiootti sen paremmin totta?
Ehkä pitää antaa olla ja luottaa siihen että löytävät tiensä minne sitten ovatkin matkalla.
hirlii // kesäkuu 27, 2008 at 8:57 ap
penjami tuolla kirjoitti ylempänä ajanpuutteesta, ettei ole aikaa lukea ja että osa nuorista harrastaa monenlaista. olen tavannut paljon myös nuoria, jotka ovat ylistressattuja näistä kaikista harrastuksista, joihin heidät ajaa vanhempien tahto useammin kuin oma halu.
tämähän on aivan uusi ilmiö, tämä harrastaminen. lukeminen kun edellyttää myös oleilua, lukemiselle otollisia olosuhteita. ehkei enää osata vain olla ja oleilla kaikessa rauhassa kotosalla vaan kaiken aikaa täytyy olla menossa jonnekin tai tulossa jostakin.
kahvilat ovat vallan mainioita ympäristöjä, ja jokiranta, mikäli on uskominen riku korhosta, jota on haastateltu annassa (25-26). hän hieman sivaltaa kirjallisesta syväluotauksesta: ” …kuinka monta kertaa olen kuunnellut kun kirjailija selittää kauhean syvällisiä työstään, ja ajatellut, että mitä fuulaa […] ihmiset ovat olevinaan vitun fiksuja ja aika nopeasti huomaa että se on mitätön väline näin kummallisessa maailmassa.”
kyllä varmaan he, joita kirjallisuus kiinnostaa, löytävät luontevasti tiensä kirjojen pariin ja niiden kirjojen luo, jotka puhuttelevat. kohdalleni ovat ainakin tulleet, aivan omalla ajallaan. ja vaikka itselleni kirjallisuus on ollut tärkeä niin ei tämä ainoa autuaaksi tekevä asia ole, ilman erityisen suurta intohimoa kirjallisuutta kohtaan voi elää myös, ihan hyvän elämän. luultavasti.
HannaH // kesäkuu 27, 2008 at 1:31 ip
Ripsa: Joo, manga on käsittääkseni ollut pinnalla jo pitkään.
Mutta mutta, ethän voi olla ihan tosissasi, miksi nuorten pitäisi niin kamalasti huomata vanhempien osuutta perheen hyvinvoinnissa, niin kauan kuin perhe toimii. Koska sehän on jotakin, jonka he kyllä joutuvat ajallaan kohtaamaan.
Siksi se ei ole minusta mitään pakenemista, kuin korkeintaan joistakin kotitöistä. En liioin edes usko, että enemmistö vanhemmista edes haluaisi nuorten luopuvan harrastuksista perheen hengissäpidon vuoksi kuin pakkotilanteissa.
Oikeastaan tuo mitä tavoittelet noilla ikäkausi- ja pakokuvioilla vaatisi vähän pitempää vastausta. voin kokeilla myöhemmin, onnistuisiko siitä oma bloggaus – mutta noin yleensä olen kyllä sitä mieltä, että kirjoihin jokainen halukas löytää kyllä tiensä. Mutta on muita juttuja, joissa ohjaus on hyvinkin tarpeen, koska kurssin oikaiseminen voi on myöhemmin olla paljon vaikeampaa.
Hirlii: Totta, on paljonkin vanhempia, joilla on suorastaan kiire ja paine, kun he kuljettelevat jälkikasvuaan kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin. Eihän se tietysti pahaksikaan ole, mutta rassaa varmasti välillä molempia osapuolia.
Kuuntelin tänään työssä sivukorvalla kun Matti Klinge kertoi pitkällisestä Proust-harrastuksestaan. Kyllä siinä välillä tuli tuollainen tukahduttava tunne, – tosiaan tyyliin mitä fuulaa, etkö nyt vähän sievistele liikaa, mutta toisaalta friikkiys pitäisi olla sallittua alalla kuin alalla. Ja friikki hän varmasti on, ainakin suhteessa Proustiin.
Tuon viimeisen lauseesi kohdan kirjallisuus sanan voi muuten vaihtaa melkein mihin tahansa muuhun. Ja niinhän ihmiset tekevät. Ja kaikki ovat vuorollaan oikeassa.
hirlii // kesäkuu 27, 2008 at 3:15 ip
tämä piti vielä lisätä: kun mietin tuota rakkauttani kirjoihin, ajattelin kaikkia niitä osatekijöitä, jotka ovat mahdollistaneet sen. ja niitähän on lukuisa määrä.
eräs, hyvin tärkeä eräässä elämänvaiheessa oli se, että oli tavattoman hyvä äidinkielen opettaja. sain tästä oppilas-opettaja suhteesta tavattoman paljon eväsleipiä mukaani, siksi että näitä eväsleipiä tehtiin kahdeksan vuotta ja myös siksi että hän jaksoi olla kiinnostunut oppilaidensa kirjallisesta sekä kielellisestä kehityksestä. varsinainen kielioppi oli sitten se pakollinen koreografia, jonka hän taitavana pedagogina osasi myös laittaa pehmeään pakettiin.
siis eräs erittäin tärkeä suotuisa olosuhde, jossa rakkaus kieleen ja kirjallisuuteen syntyy on koko kouluajan kestävä opettajasuhde , joka monilta nykypäivän lapsilta puuttuu.
HannaH // kesäkuu 27, 2008 at 7:32 ip
Se oli varmaan totta sinulla. Minulla ennätti olla lukion loppuun mennessä 6 äidinkielen ja 10 matematiikan opettajaa. Mutta vaikka olisi ollut toisinkin, en minä välttämättä olisi nyt toinen.
hirlii // kesäkuu 27, 2008 at 8:39 ip
noh noh.
hirlii // kesäkuu 29, 2008 at 7:27 ip
tuo aimee mann linkki tekstiisi liittyen on aika loistava.
(aimee mannin musa on tuttu tuosta mangolia elokuvasta ja se on vaikuttavaa)
HannaH // kesäkuu 30, 2008 at 3:17 ip
Pidän siitäkin levystä. En ihan kaikesta, mutta siinä on pari todella upeaa biisiä. Säveltäjänä kehittynyt todella paljon.
hirlii // heinäkuu 2, 2008 at 7:47 ip
aimee mann kulkee ihan omia polkujaan ja luin jostain aikoinaan, mistänytliekään, että hän on muusikon uraansa tehdessään tehnyt tietoisesti sen valinnan ettei mene isojen tuotantoyhtiöiden kynsittäväksi.
ehkäpä mainitsemasikin levy saattaisi maistua, joten panenpa muistilistalle, jos tulee eteeni.
hirlii // heinäkuu 2, 2008 at 7:49 ip
p.s sulla on tuo aika -3 tuntia jäljessä, sen voi vaihtaa siellä hallinassa.