Kesädekkari, Joka häpeää kantaa

Tai oliko tämä enää dekkari ollenkaan? Paremminkin kyseessä on psykologinen rikoskertomus, tai yhteiskunnallis-sosiaalinen kertomus, missä murha ja sen syy on jo likimain toissijainen, sivutuotteen kaltainen seikka pitkälle ketjulle toisiinsa limittyviä tapahtumia. Tapahtumia, joilla on oma arkielämästä poikkeava lainalaisuutensa ja logiikkansa.

Tämä kirja tutustutti minut Helene von Zweigbergkiin tekijänä ensi kertaa ja samalla myös vankilapappi Ingrid Carlbergiin, joka kuitenkin on näitä dekkaripersoonallisuuksia, joilla on taipumus aina sotkeutua kaikkeen ja mikäpä parempi ympäristö sotkeutumiseen kuin vankila, jossa ihmisillä jo muutoinkin on takanaan sotkuisia elämänkohtaloita. Vankilaelämän kuvaus on kirjassa myös vahvaa ja varmanoloista.

Epädekkarimaisuutta lisää kai sekin, että poliisisankareita ei ole, ei edes sitä yhtä nuhjuista mutta älykästä juoppoa. Kirjan ainoa tässä tehtävässä esiintyvä viranhaltijakin tuntuu olevan perin lepsu kiinniottamistaidoiltaan. Niin ollen puhtainta ja jännittävintä dekkariviihdettä etsiville tätä kirjaa ei juuri kannata tarjota. Mutta niille ihmisille, joiden maailmassa hyvä ja paha ja kaikki ihmisten teot eivät selity vain voimakasrajaisina mustana ja valkoisena, vaan jotka näkevät syiden ja seurausten verkot monimutkaisempina, tällainen dekkari on omiaan.

Epäsankarimainen ja ajoittain jopa varsin tyhmästi käyttäytyvä vankilapappi Ingrid Carlberg ja hänen kirkkoherrasulhonsa, mummojen kultapoika Anders ovat kirjan varsinaisen päähenkilön, narkkarihuora Lauran ohella tämän kirjan kantavat hahmot. Kaikilla on taustanaan kotiolot, alkuperäinen perhe, joissa eläneet ongelmat ja mahdollisen häpeän aiheet työnnettiin pois silmistä. Siten luotiin myös näiden ihmisten omakuvaan ja sen vahvuuteen melkoisia paineita. Eivätkä he halua niitä kohdata, kuten perin harva haluaa. Naimisiin aikovan pappispariskunnan oman elämänhallinnan tietynlaisia heikkouksia ja avuttomuuksia kuvataan myös varsin onnistuneesti.

Perusjuonena on Lauran, entisen luksusuhuoran, narkomaanin ja myöhemmin myös huumekauppiaan aikomus kirjoittaa ja julkaista elämänkertansa. Siinä hän paljastaa julkisuuden ihmisistä ja huumemaailman välittäjistä tietoja, joita nämä eivät halua tulevan kenenkään tietoon. Ne ovat häpeää, jotka he haluavat kantaa hiljaa itsessään, omana salaisuutenaan. Se, että tuo häpeä niin ollen sälytetään vain toisen osapuolen eli Lauran kannettavaksi, ei tunnu kiinnostavan oikein ketään. Jopa julkkistelevisiolle Lauran kokemukset ovat hieman liikaa. Siitä huolimatta kaikille, Ingridille ja vankilanjohtajalle on selvää, että kyse on taas yhdestä ”nyyhkytarinasta” jollaisia riittää. Sitä, miksi niitä riittää, ei kukaan liioin halua miettiä – on kuin näitä ihmisiä pitäisi vain olla, tietty määrä vuoroin hyväksikäytettäviä ja vuoroin taas hyväksi käyttäviä ihmisiä. Epäilemättä monestakin paikasta löytyy nipuittain papereita, joissa asiaa käsitellään nimellä (lasten ja nuorten) syrjäytymisen ehkäiseminen.

Nämä elementit taas tekevät tästä kirjasta ns. ruotsalaisen yhteiskuntadekkarin, jossa pohditaan myös sellaisia kysymyksiä kuin seksin ostamisen hyväksyttävyyttä, terapian merkitystä vankityössä, vankien ja vartijoiden keskinäisiä ystävyys- ja rakkaussuhteita ja vankilaa elämän ympäristönä. Yksikään Zweigbergkin tarjoilemista taustaselityksistä sille, miksi hänen ihmisensä ovat sellaisia kuin ovat, ei sisällä mitään psykologisesti uutta tai oivaltavaa, vaan paremminkin vahvistaa vanhoja käsityksiä. Silti hänen kerrontansa intensiivisyys tuo mainiosti esiin sen, että jokainen kuluneenkin oloinen selitys tai fraseologia on paljon kovempi asia, kun se on osa omaa kokemusta. Ja kun asiat ovat liian vaikeita hallita, voi eteen nousta myös Lauran elämän kaltainen tilanne, jossa vankilan muurit tarjoavat suojan elämältä ulkopuolella. Silloin vankilasta voi tulla koti, jonka järjestynyt maailma sopii ihmiselle, jonka elämänhallinnan taidot ovat aina olleet heikot, ja jonne hän vapauduttuaan kaipaa takaisin.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Pidin siitä myös enemmän kuin yhteiskunnallista lajityyppiä pääasiassa hallitsevista ruotsalaisdekkareista yleensä. Jännittävyyttä kirjassa on tuskin nimeksikään, tuskaa ja kipeitä kokemuksia sitten vastaavasti paljon enemmän.

Juoni- ja kirjailijatietoja Karistolta.