Tartuin tähän dekkariin hieman epäröiden. En ollut lainkaan varma halusinko lukea siitä, mitä otsikko lupasi. Toisaalta se oli halpa ja markkinointikohu lupasi kaiken, Lasiavaimia myöten. Nyt onkin sitten jo aika kysyä, mitä kirja antoi.
Ainakin se pakotti pohdiskelemaan, mahtaako Lasiavain -palkinto irrota aika kepeästi. Sitä mietin, koska kirjailija on itse määrittänyt tämän kuuluvan arvoitusdekkareihin. Mutta mielestäni juonessa pitäisi silloin olla vähemmän aukkoja katseltavina. Ainakin ennen tältä lajilta vaadittiin pitävyyttä. Pelkäänpä, ettei dame Agatha olisi koskaan tuottanut tällaista reikäommelta.
Vaan onhan myös ruotsalaiseksi dekkariksi tai rikosromaaniksi nimetty alalaji, tienraivaajanaan erityisesti Henning Mankell. Tässä tyypissä yhteiskunnallisten elementtien katsotaan painavan niin paljon, että dekkari saa luvan joustaa tarpeen mukaan. Larssonille kuuluu paalupaikka myös tästä kategoriasta.
Miehet, jotka vihaavat naisia, sisältää useita rikoskertomuksia, on talousrikos, yksi katoamistapaukseen liittyvä ja kolmantena sarjamurha. Tällainen rikosmäärä tömähtää taloustoimittaja Mikael Blomqvistin syliin koska taistelu talousrikollisuutta vastaan on tehnyt hänet tunnetuksi, mutta tuottanut myös vankilatuomion. Se tarkoittaa uran mahalaskua ja työttömyyttä. Julkisuus kuitenkin pitää huolta omistaan ja Blomqvist saa työtarjouksen miljoonapalkkiota vastaan. Raha ei jaloa miestä sytytä, mutta kun tarjolla on mahdollisuus palauttaa kunniansa, kenties kostaa, on mies lukkaria valmiimpi sotaan. Niin, mikäpä olisi miehelle tärkeämpää kuin hänen kunniansa – ellei sitten tilastojen hiljainen kuiske muusta kieli.
Eläköitynyt teollisuuskonsernin toimitusjohtaja antaa Blomqvistille tehtäväksi selvittää “vielä kerran”, mitä tapahtui 40 vuotta sitten, jolloin hänen rakastettu veljentyttärensä katosi – tuli murhatuksi, niin kuin johtaja uskoo, vaikkei ruumista koskaan löydetty. Tapaus sattui saarella, jonka erottaa mantereesta silta. Samainen silta oli suljettu vaikean liikenneonnettomuuden vuoksi katoamistapauksen aikana, eikä saarelle tai sieltä pois päässyt ennen kuin myöhään illalla veneillä. Uskottavuus saa tässä ensimmäisen kolauksensa, koska jos veneiden käyttö on mahdollista, miksi se kirjassa on sitä vasta illalla?
Saarella asuu ainoastaan teollisuusmagnaatti sekä hänen perheensä ja sukunsa jäseniä, talonmiestä ja yhtä maatilaa lukuunottamatta. Suku on rikas, monipäinen ja “omituinen”, sen jäsenistä löytyy entisiä ruotsalaisnatseja tai muutoin mieleltään nyrjähtäneen oloisia henkilöitä, joita vasten johtaja itse kuvataan täysin herttasarjan mieheksi, rikkaaksi, fiksuksi, komeaksi ja hyväsydämiseksi.
Juonen kuljetus on enimmän aikaa hyvin toimivaa, juohevaa ja mieltä vangitsevaa, kuten dekkarin tuleekin. Henkilöhahmona Mikael Blomqvist osoittautuu älykkääksi ja tehokkaaksi, sekä luonteeltaan ystävälliseksi mieheksi, jota on helppo lähestyä. Niin helppo, että hänen on lähes työnnettävä naisia pois sängystään, joita on sinne tulossa jonoksi asti. Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Mutta silti, onhan päähenkilön oltava miellyttävä tyyppi, ja sitä Mikael on.
Mikaelin aisapariksi nousee nuori nainen, joka työskentelee turvallisuuspalvelun leivissä. Tämä Lisbeth Salander on erittäin poikkeuksellinen naishahmo, jollaista ei luultavasti kirjallisuudessa ole ennen tavattu. Tyttö on ollut koko ikänsä sulkeutunut, minkä vuoksi häntä on aina tulkittu väärin, ja koska hän ei ole kyennyt selittämään tekojaan, hän on joutunut holhoustoimen käsiin. Holhoustoimi taas on nähtävästi Ruotsissa yhtä huteraa tekoa kuin Suomessakin – liian harvojen käsissä.
Lisbethillä on kuitenkin ollut onni saada vähäksi aikaa hyvä holhooja, joka jollakin tavoin on häntä ymmärtänyt, ja sitä kautta löytänyt hänelle työpaikan, joka sopii tytölle täydellisesti, lukuunottamatta ehkä hänen verraten vapaata suhtautumistaan intimiteettisuojaan ja moraalikysymyksiin. Kirjan myötä Lisbeth, taitava tietokonehakkeri ja valokuvamuistin omaava, poikkeuksellisen taitava kokonaiskuvan rakentaja, kasvaa hieman myös ihmisenä. Lisbethin ja Blomqvistin tiet yhtyvät, kun teollisuusjohtaja teettää turvallisuusselvityksen Blomqvistista. Myöhemmin Blomqvist saa tietää siitä, vaikuttuu tuloksista, ja päättää palkata Lisbethin avuksi omaan tehtäväänsä.
Kirjan osat on jaettu jaksoihin, joiden alussa on tilastotietoja miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta Ruotsissa sekä seksuaalisesta että muusta väkivallasta. Mutta näihin Larsson ei ole teemaansa rajoittanut. Blomqvistin tyttären sivuhuomautus johtaa miehen tutkimukset yllättäin uusille urille ja palat alkavat loksahdella paikoilleen. Kun Vangerin teollisuussuvun mustat ja vaietut puolet nousevat esiin, alkaa luoteja sinkoilla Mikaelin pään ympärillä. Ja jälleen syntyy uskottavuusongelma, laukaukset saarella eivät tunnu kiinnostavan ketään, ei edes läheisen naapurimaatilan asukkaita.
Tarinaan liittyvä raamatullinen elementti on sekä hirvittävä että ironisen huvittava. Tämän jälkeen ei kenenkään enää luulisi juuri kehottavan noudattamaan Raamatun ohjeita sanatarkasti. Päinvastoin, pitäisi kehottaa lukemaan Raamattua hyvin varoen ja valikoivasti.
Tarinan mittaan Mikael on menettää kahdesti henkensä, toisella kertaa hänet pelastaa Lisbeth Salander, – itse kohtauksen ollessa myös heikohkoa tekoa. Tästä eteenpäin tehtävä on lähes suoritettu ja kirja keskittyy talousrikososuuteensa, missä juuri Lisbethin hakkerintaidoilla on valtava merkitys. Silti, vaikka koneiden valtaaminen ja vakoilu onkin nykyään jokapäiväistä, aivan kirjan tasolla ei vielä olla, ja siksi uskottavuus on jälleen kovilla.
Tarinan lopussa hyvä ottaa niskalenkin pahasta, dekkari on täyttänyt viihdyttävyystehtävänsä, ja loppu koukuttaa lukemaan seuraavat Stieg Larssonin trilogian osat. Sillä, eihän Lisbethin tarina voi tähän päättyä, eihän?
Mikaelin oman vastustamattoman naistenhurmaajuuden ohella kirjassa on myös jokseenkin kevyesti kuitattu naisen seksuaalisuuteen liittyviä piirteitä. Siinä hyväksikäytetty nainen onnistuu paikkaamaan haavansa välittömästi, kun Se Oikea kävelee eteen. Larssonin naiset ovat siis jonkinlaisia kylläkin usein kärsimään joutuvia, mutta henkisesti täysin haavoittumattomia, lähes kuminkaltaista kimmoisuutta osoittavia, joihin kovat kokemukset eivät jätä parantumattomia haavoja.
Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Ihmettelinkö jo, voidaanko dekkari palkita Lasiavaimella näin isoista uskottavuusongelmista huolimatta? Voidanko juonellisten ja yhteiskunnallisten ainesten esilläpidon ansiosta kuitata ilmeiset epäuskottavuudet olankohautuksella? Hyvä on, mutta silloin dekkari joutaa takaisin sinne mistä tuli, puhtaan viihteen pariin, ja sen ruotsalainen vakavan yhteiskunnallinen juonne on vain naamio narrin kasvoilla. Mutta sitä hyvää viihdettä tässä kirjassa on runsain mitoin.
Kirjaa on arvioinut myös: Ari Juntunen
18 vastausta tähän mennessä ↓
Tuima // marraskuu 8, 2008 at 9:07 ip
Varmaan ensimmäinen puolenkin poikkipuolisen sanan arvio kyseisestä kirjasta, olen kuullut siitä vain kehuja eri lukijoilta, mutta en voi muuten kommentoida mitenkään itse kirjaa, koska en ole sitä lukenut. Mutta arviosi kirjoitustyylistä pidin kyllä.
HannaH // marraskuu 9, 2008 at 9:25 ap
Ymmärrän kyllä kirjan kehujia, koska sen tarinankuljetus on oikein vetävää. Sitä lukee ilokseen ja vaikka siinä on hyvinkin julmia juttuja, niillä ei ole “herkuteltu”.
Mutta esim. George, Paretsky tai McDermid, joihin Larsson viittoo, kirjoittavat hieman paremmin kritiikkiä kestäviä tarinoita. (Onko nykydekkarin “intertekstuaalisuus” sitä, että lajin nimekkäimpien nimiä käytetään tehtävään, jotta tehtävä tulisi täytetyksi???)
Löysin kyllä yhden mieslukijan, joka myös on havainnut Blomqvistin olevan ihmeteltävän puoleensavetävä, lisäsin linkin jutun loppuun.
Tuima // marraskuu 9, 2008 at 10:44 ap
Elizabeth George, jos häneen viittaat, on erittäin hyvä dekkaristi, yksi suosikkejanai.
Elegia // marraskuu 9, 2008 at 11:33 ap
Larsson on minulle vain nimenä tuttu kirjailija. En siis ole lukenut vielä yhtään hänen kirjaansa. Tämä sinun arviosi nyt kyllä kaikessa epäuskottavuudessaan herätti kiinnostukseni. Onko tämä siis trilogian ensimmäinen osa?
Elegia // marraskuu 9, 2008 at 11:34 ap
Korjaus: En siis tarkoita, että sinun arviosi on epäuskottava!
HannaH // marraskuu 9, 2008 at 12:57 ip
Tuima: Kyllä, juuri hänestä on kyse – ja on myös minun suosikkejani dekkaristeissa. Ainoa mistä en ole pitänyt on ollut “Petturin muisti”, muut todella hyviä. Mutta se on vain viittaus – ei Larsson itseään joukkon voine lukea.
Elegia: Hyvä kun korjasit
Vaikka saa sitä tätäkin epäuskottavana pitää, sen suurempi syy tutkia asia itse. Ja kyllä, on tämä trilogian ensimmäinen, sen trilogian, joka siis sai peräti 2 lasiavainta, ekasta ja viimeisestä osasta.
kruiser // marraskuu 14, 2008 at 5:51 ip
Nykydekkaria kyllä osittain vaivaa intertekstuaalisuus -olkoonkin, että saahan siitä kiksejä kun tunnistaa viittauksista henkilöitä, paikkoja, juonia tms. Itse en ole christieläinen -pidän enemmän pohjoismaisesta yhteiskunnallisesta tyylistä, uhmaten leimautumista mielikuvituksettomaksi realistiksi. Larssonia parempia yhteiskuntakriitikkoja on, ja kirjoissa on uskottavuusongelmia. Mutta on ne pirun vetäviä.
kruiser // marraskuu 14, 2008 at 5:52 ip
siis blogiosoitteeni meni yllä metsään : \
HannaH // marraskuu 14, 2008 at 6:17 ip
Jaa, osoitteethan on luotu korjattaviksi, – joskus eksyttäviksi, kuten pizzalähettien tapauksessa.
Minulle hyvä dekkari on sellainen, joka tarjoaa henkilöidensä kautta joitakin sellaisia ihmisen mielen tai toiminnan piirteitä, joita ei ihan joka päivä muutoin tulisi ajatelleeksi. Kaikki dekkarin alalajit pystyvät tähän joskus, omalla tavallaan, mutta eivät silti kaikki dekkarit.
Sinänsä kyllä todistit juuri väitteeni
Kyllä, Larsson on oikein vetävä kirjoittaja, ja luen varmaan ne loputkin osat, mutta vetävyys ja viihteellisyys ovat aika lähellä toisiaan.
Salla // marraskuu 19, 2008 at 4:56 ap
Mä olen jostakin syystä jäänyt tämän dekkaribuumin ulkopuolelle. Siksi kai tätäkin kirjaa voisi joskus kokeilla ja katsoa, vetäisikö se. Useimmissa muotidekkareissa kun tuppaa olemaan höttöinen sisus, vaikka pinnalle olisi kasattu paljon kaikkea kiinnostavaa.
Minuun iskeneitä dekkareita ovat Matti Yrjänä Joensuun ja Eeva Tenhusen kirjat, noin esimerkin vuoksi.
Tätä kirjailijaa olen kuullut ylistettävän maasta taivaisiin, kiinnostavaa että sinun arviossasi on mukana myös epäilyjä!
HannaH // marraskuu 19, 2008 at 3:34 ip
Hei Salla! Voithan toki kokeilla, mutta olet sen verran kriittinen lukija, – omasta lukupäiväkirjastasi sen huomaa – että voi olla, että löytäisit ainakin tästä liikaa tuota mainitsemaasi pintaa.
Jos Joensuun ja Tenhusen linjoilta olisi jotain yhdistävää mietittävä, niin ehkä se on tietyllä tapaa hyvin ihmismyönteinen lähestymistapa, jossa poliisi kykenee ymmärtämään ihmisyyttä aika laajalti ja myötäelämään tapausten mukana.
Lähimmäs Joensuuta taitaa tulla Donna Leon perheellisen poliisinsa kanssa.
Toinen hyvinkin ajatteluttavia tapauksia rakentavat kirjailija on sitten tuo jo mainittu Elizabeth George, ainakin “Elenan tähden” ja “Kunnioitetun kansalaisen kuolema” kuvaavat kyllä sellaisia puolia ihmisyydestä, joiden totuutta ei oikein voi paeta, vaikka haluaisi. Tenhusen huumorintajua ei ole silti kummallakaan, – siihen taidetaan tarvita Amanda Cross.
- Niin kuin näkyy, minulle dekkari on naisten laji.
Salla // marraskuu 25, 2008 at 5:13 ap
Olenko väärässä, vai tuntuuko siltä että on paljon uusia kirjoja, joita pidetään jotenkin todella syvällisinä ja antoisina, mutta jotka ainakin minusta ovat tuntuneet pinnallisilta ja kömpelöiltä?
Hölmö yleistys ehkä, tällainen “ennen kesälläkin hiihdettiin kouluun” ruikutus tulee mieleen. Mutta jotain tuttua haistan tuossa mielipiteessäsi tästä ja kirjasta verrattuna ns. yleiseen kirjailmapiiriin mediassa juuri nyt.
HannaH // marraskuu 25, 2008 at 6:38 ap
Et tosiaankaan ole väärässä. Tietynlaiset viattomuuden ajat ovat ohi, sikäli kuin niitä koskaan missään isommassa mitassa on ollutkaan.
Mikä saa kirjailijan kirjoittamaan, se että hänellä on sanottavaa vai se, että hän haluaa hankkia elantonsa kirjoittamalla? Mitä enemmän syy painottuu jälkimmäiselle puolelle, sen varmemmin tuloksena on “tehdastyötä” – kirjoja, jotka eivät ole välttämättä huonoja, mutta paljon laskelmoidumpia. Tätä laskelmointia harjoitetaan sitten vähän kaikella, se lähtee tietylle yleisölle suuntaamisesta, missä on jo otettu huomioon tuon valitun lukijakunnan mieltymykset, ehkä jopa karkea arvio heidän kyvystään ymmärtää tai kritisoida “tuotetta”.
Sen jälkeen markkinoinnilla on jo paljon helpompi tehtävä keksiä sanoja, joilla myydä tuo kirja – siinä missä marinadi hoitaa broilerin (tehdastuotteen) maun ja myynnin.
Syvällisyyden ja antoisuuden rummuttaminen on osa kuviota. Tietysti – Robertson Daviesia mukaillen – “ei maailma kestäisi sellaista älyn salamointia, että joka vuosi jostakin tipahtaisi maailmaamullistava (väitös)kirja” – eipä kestäisi ehkä edes kaunokirjallista sellaista, turtumatta.
Tuo turtumus on sitten tätä yleistä banalisoitumista, jossa myös aikakauslehdet ovat iso tekijä. Kaikki leipänsä eteen kirjoittavat tekevät sitä niin paljon niin nopeasti, että hyvä ja huono sekoittuu jatkuvasti massaksi.
Lisää kuvioon vanha vikinä “kaikki on jo kirjoitettu” – niin kokonaisuus alkaa hahmottua, ja tässä triangelitanssissa (kirjailija – kirja -lukija) ovat kaikki, markkinointi tarjoaa musiikin.
Kyse on siis jostain aitouden kokemuksesta, jopa siitä onko se enää kovin mahdollinen. Joku Austerhan on lähes keskittynyt todellisuuden illuusionäärisyyteen… en tiedä meneekö hän sitten jo liian pitkälle.
Kiitos, saitkin minut ihmettelemään tätä pitemmälti.
korianteri // tammikuu 8, 2009 at 3:26 ip
Luin juuri tämän kirjan, ja kirjoitin blogiinikin siitä, en tosin yhtä pitkään ja analyyttisesti kuin sinä.
Tuosta uskottavuudesta kommentoin nyt kun yksityiskohtia on vielä mielessä: eikö se ollut niin, että veneellä ei päässyt pakoon ensimmäisenä päivänä siksi, että siltaonnettomuus oli vetänyt mantereen rannalle niin paljon katselijoita, että vene ei olisi päässyt saarelta huomaamatta? Jos se oli noin kun muistan, en näe siinä uskottavuusongelmaa.
Mutta totta, että epäuskottavuutta oli, ammuskelukohtauksen lisäksi minua ihmetytti esim. kidutuskammiokohtauksessa se, että murhaaja yllättäen unohti sulkea kammion oven, vaikka oli viimeistä piirtoa myöten salannut rikoksensa 25 vuotta. Jäi myös jotenkin epäselväksi, miksi kissa piti polttaa juuri hautakappelissa (eikä esim. kidutuskammiossa), ja miten murhaaja onnistui siinä ilman että kukaan huomasi kissan kuljettamista tms. Jotenkin irrallinen ja turha kohta, mielestäni.
Mikaelin huikea flaksi oli myös aika huvittavaa.
korianteri // tammikuu 8, 2009 at 3:37 ip
Tarkoitus oli jättää linkki blogiini http://korianteri.wordpress.com .
HannaH // tammikuu 8, 2009 at 6:02 ip
Hei Korianteri. Ja hyvä kun jätit linkin niin näen mitä siitä muuten ajattelit.
Taisi olla, että venekuviota perusteltiin tuohon tapaan. Mutta kun se on saari, veneellä voinee lähteä liikkeelle myös saaren hiljaisemmalta puolelta. Ja jos veneessä on moottori, matkaa voi tehdä vähän pitemmästi.
Toiseksi, jos väki on tullut vartavasten katsomaan huomiota kiinnittävää onnettomuutta, kyllä he silloin katsovat juuri siihen suuntaan, eivätkä juuri näe mitä sivummalla tapahtuu.
Se kissajuttu taisi sentään olla perusteltu niillä raamatunjakeilla. Eihän sitä kissaa olisi muutoin löytynytkään, kuin seuraamalla tätä tapaa ratkoa tapauksia.
Molemmat näistä Larsson olisi voinut helpohkosti kuitata antamalla ymmärtää, että saarelaiset eivät kuule eivät näe, vaikka nenän alla tapettaisiin. Sitä hän ei ainakaan suoraan muistanut tehdä, vaikka olisi ehkä pitänyt.
Se kidutuskammiojuttu olikin niitä keveimpiä. Lisbethän osui golfmailallaan vain olkapäähän. Se tuntui aika vähältä, koska sinä aikana hänen onnistui hoidella ase sivummalle ja auttaa toista.
Mutta olihan se varsin vetävä tarina – sittenkin.
korianteri // tammikuu 9, 2009 at 11:41 ap
Hyvä pointti, tuo huomion suuntautuminen.
HannaH // tammikuu 9, 2009 at 12:31 ip
Niin, jos on oikein jännä juttu menossa, niin kyllä siinä tarvitaan megafonia, jotta ihmiset huomaisivat edes sen, mikä on heille itselleen hyväksi. Kysy vaikka poliisilta liikenneonnettomuuksista tai palomiehiltä tulipalotilanteista.