Dekkarivälipalana lukuvuoroon pääsi Åsa Larssonin Rebecca Martinson -sarjan kolmas osa Musta polku. Harmillista kyllä, tällä kertaa Larssonin ote lipsuu hieman, ja kyseessä on tähänastisista heikoin teos. Kerronta takkuilee ja luo liian suuria ja raskaita kehyksiä yhden pienen kirjan kannettavaksi. Siten tällä kertaa Larsson on tuottanut vakiopäähenkilöiden avulla eräänlaista perusjännäriviihdettä. Niin ollen voinee sanoa, että jos tämä olisi ollut sarjan aloittava teos, kukaan tuskin olisi puhunut paljoakaan uudesta, merkittävästä tekijästä dekkarien saralla.
Hyvää kirjassa oli kohtalainen yleiskuva pörssimaailman toiminnoista, koska kirja kietoutuu finanssimaailmaan liittyvään rikokseen. Ja kaiken kaikkiaan pidin myös suurimmaksi osaksi Rebecca Martinsonin henkilöön liittyvästä kuvauksesta, pienehköistä epäuskottavuuksista huolimatta. Tässä kun romanssi hänen ja Måns Wenningerin välillä on romanttisemmallekin lukijalle jo melko heikoista värähtelyistä rakennettu, eikä heikkouskaan vielä mitään, mutta sellaisten pitkittyminen yli ajan ja paikan tarkoittaa tavanomaisemmin niiden kuihtumista sinnittelyn ja säilymisen sijasta.
Huonompaa oli jo mainitsemani kerronnan väkinäinen ja pakonomainen ote. Larsson on joutunut etsimään eteenpäin vievää voimaa aiempien teostensa henkilöistä ja heidän elämästään. Niistä ei vain tunnu vielä irtoavan kylliksi, joten pakottamisen tuntu yltää lukijalle saakka. En pitänyt myöskään kirjan loppuun kyhätystä huomattavan väkivaltaisesta loppuratkaisusta.
Joitakin vähäisempiä kiinnostavia sivujuonteita kirjasta löytyy, kuten taiteilija Esterin tarina sekä saamelaismystiikka. Näitä Larsson kuitenkin käsittelee varovasti ja viittauksenomaisesti, kuten aiemmissa romaaneissaan vaikkapa tuota keltajalkasutta. Mitä ilmeisimmin hänen kiirunalaiskoodiinsa kuuluu siis paikallinen elämänmeno, samat päähenkilöt, murhatarina sekä ripaus lappilaismystiikkaa. Ja tarkoituksena on kirjoittaa kuusi teosta niissä puitteissa – nähtäväksi jää, kantaako hänen voimansa loppuun saakka.
Vähän lisää tästä vaikkapa Roihan Kirjassa.
2 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // maaliskuu 16, 2009 at 5:31 ip
Aha, ehdinpäs katsoa tuon Roihan kirjoituksen.
Jostain syystä hän on pitänyt kirjasta ehkä enemmän kuin sinä. Tässä taas nähdään miten paljon lukijan persoonallisuus ja mieltymykset vaikuttavat vastaanottoon!
Mutta ei kai objektiivista kritiikkiä ole olemassakaan.
Minulle näytti käyvän niin että kun en enää ole maalla pitkiä kesiä, niin dekkaritkin ovat jotenkin jääneet. En tiedä mikä siinä on.
Roihan jutusta sain sen käsityksen että Larsson on “melkein” suomalainen, eli äiti oli meänkielinen. Taitaa olla sitten Åsa-tyttö sitä ikäluokkaa, jolle ei vielä sallittu suomen eikä meän kielen opiskelua?
Täytyy katsoa kirja kirjastosta seuraavalla kerralla. Huh. Ja tuo Mobergin tiiliskivi lisäksi!
HannaH // maaliskuu 17, 2009 at 10:20 ap
Niin tuntui pitäneen. Sukupuolitekijälläkin saattaa olla asiassa pienenpieni vaikutus, koska tässä kirjassa edetään karkeahkolla tasolla, kansainvälisesti ja kovaa. Ja juuris siksi teos on minusta aiempia enemmän perusstandardiviihdettä.
Ja jos kaikki dekkarit olisivat sellaisia, jättäisin ne kokonaan lukematta.
Suomalaisperäinen aines näkyy Åsa Larssonilla mm.nimistön suomalaisina sukuniminä. Ja oliko juuri tässä kirjassa joku, joka puhuikin pätkän suomea.
Mitä kirjastovalintoihin tulee, nin keskity sinä vain Mobergiin. Saat paljon enemmän – sitä paitsi siitä on olemassa mukavasti pilkottu kirjakerhopainos, 7-osaa. Ei rasita niin paljon.