On siis lukuviikko. Yksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta vuodessa – vai miten sen nyt pitikään olla… Noin ylipäätään oma asennoitumiseni kaikenlaiseen ylhäältä tai sivusta ohjattuun oikeaan tekemiseen on jotakuinkin puberteettinen, savuttomana päivänä voisin tupakoida, ellei se maistuisi niin pahalta ja muuta vastaavaa. Ihan vain kaiken varalta, jotta voisin pitää kiinni itsenäisyyden illuusiostani, erityisesti sen paremmuuden illuusiosta.
Niinpä lukuviikollakin pitäisi oikeastaan olla lukematta, mutta paitsi että se on melko väistämätön osa elämää (lööpin vilkaisu on lukemista), on se muutoinkin jotakin mitä en vain voi jättää sikseen. Lukeminen on melko varma tapa välttyä siltä, että tulee huijatuksi. Lukeminen on myös melko varma tapa tulla huijatuksi. Siksi on luettava enemmän, jotta osaisi erottaa nämä kaksi.
Olen nyt pariin kertaan maininnut tuon Jonathan Littelin jättiteoksen Hyväntahtoiset. Se oli surullinen tai harmillinen tuttavuus. Sillä onhan se todella väärin, aloittaa nyt 800 sivuinen historiaan pohjaava romaani samoin ottein kuin eräät 1800-luvun mestarit, ja päätyä sitten pohjattomaan roskaan, kuin vain 2000-luvun pikkupiipertelijä. Lopultakin oma lukujaksoni sen seurassa kesti aitona ja oikeana vain Stalingradiin saakka, eli teoksen puoliväliin. Siitä eteenpäin edessä on enää pelkkää tuherrusta. Jos Littel olisi ollut hyvä kirjailija, hän olisi vetänyt tarinansa päät yhteen jo jossakin 450 sivun tienoilla. Koska hän ei ollut, tarvittiin kaikki nuo 846 sivua, jossa puolet on roskaa.
Kirjallisesti loistavan arvion löytää Kun kirjoitan blogista. Se on parempi kuin monet englanniksikaan lukemani arviot samasta kirjasta. Siihen ei ole mitään lisättävää. Mutta ehkä se pitäisi lähettää Concourt-palkinnon myöntäjille.
Ainoat syyt, jotka saivat minut jatkamaan noinkin pitkälle tuota kirjaa ja selaamaan loput sivut huolellisesti, johtui kiinnostuksestani kirjan päähenkilön, lakimies Maximilian Auen ja ystävänsä Thomasin virkamiesroolia koskeviin ajatuksiin ja toimintaan sekä toiseksi siihen ajatteluainekseen, mistä ainakaan minun kouluvuosieni historianopettajat eivät maininneet juuri mitään. Jälkimmäisen seikan nimitys on Völkisch – kansa kaikkivaltias-oppi, jossa Hitler oli Kansan ensimmäinen palvelija. Sen kansan, jota koskeva valta oli ennen kuulunut Jumalalle, sitten kuninkaalle ja vallankumousten jälkeen lopulta kansalle. Tässä suhteessa kansallissosialismin sukulaisuutta tai mahdollista äpäryyttä muuhun sosialismiin nähden ei liiemmin korostettu.
Minun koululaitokseni opettajat kertoivat kylläkin vitsakimppujen historiasta, Saksan talouskriisistä, Versaillesin rauhan aiheuttamasta kostomentaliteetista, paholaiskuvituksista ja tietysti juutalaisvainoista ja rotuopeista. Kukaan ei ollut kykenevä, tuskin kiinnostunutkaan, selittämään sitä aatehistoriallista taustaa, jota vasten oli mahdollista hyväksyä kaikki Hitlerin palopuheet, ja saada monikymmenmiljoonainen kansa myötämieliseksi häntä kohtaan. Tätä aatteellista teemaa Littel kuljettaa läpi koko kirjan. Ja muutoin, aiheeseen liittyvää yksimielisyyttä voi tarkastella vaikka näiden valokuvien kertomana, suoraan arkistoista poimittuina.
Ja toisena syynä sitten tämä Aue, joka on nuori, vastavalmistunut juristi, jonka sukulainen auttaa saamaan työpaikan natsihallinossa. Puolueeseen liittyminen on tie eteenpäin valtaapitävien parissa. Tässähän ei ole mitään uutta missään hallinnossa. Sen jälkeen juttu meneekin näin:
On normaalia, että määräykset ovat epämääräisiä, se on jopa harkittua. Führerprinzipin logiikka perustuu juuri siihen. Vastaanottajan on tunnistettava lähettäjän tarkoitus ja toimittava sen mukaisesti. Ne, jotka sanovat haluavansa selkeitä käskyjä tai laillisia toimenpiteitä, eivät ole sitä ymmärtäneet, etteivät päällikön käskyt ole tärkeitä vaan hänen tahtonsa. Vastaanottajan tulee osata tulkita käskyt ja kyetä ennakoimaan tuo tahto. Se joka osaa toimia sillä tavoin, on erinomainen kansallissosialisti, eikä hän voi joutua tilille liiallisesta virkaintoisuudesta, vaikka tekisikin virheitä.
Noin aina ja kaikesta selviytyvä ja menestyjien joukkoon kuuluva Thomas opettaa ystävälleen. Ja aivan varmasti se on menestyjän resepti missä tahansa organisaatiossa, koska kyse on äärimmäisestä lojaalisuudesta sille, jolla on valta. Ja jos vain se on merkittävää, menestyä ja hyötyä vallanpitäjien rinnalla, ei toisin voi toimiakaan. Mutta se, jonka arvot kattavat laajemman alan kuin materiaalisen menestyksen, joihin siten voi lukeutua myös ihmisarvo minuutena ja toisessa, joutuu pitämään huolta siitä, että hänen toteuttamansa päämäärät ovat puolustettavissa. Tai vähintään siitä, että ne eivät ole vakavasti vahingollisia.
Sitä arvioidakseen ihmisen tulisi olla jokseenkin aikaansa seuraava. Siihen auttaa useamman kuin yhden näkemyssuunnan lukeminen. Siksi moniarvoisuuden ja moniäänisyyden pitäisi olla tavoiteltavin mahdollinen yhteisöllinen tila, vaikka se harvoin sitä on edes kotimaisessa konsensuksessa. Toinen vaihtoehto olisi ehkä toimia turkulaisittain, keskustella asiasta ilman toimintaa 20 vuotta, kunnes aiottu toiminta on käynyt epäajanmukaiseksi ja turhaksi. Silläkään tavoin ei tule tehdyksi kovin suuria virheitä, jollei sitten juuri mitään muutakaan.
Kolmanneksi, ja edellen suositeltavaksi toiminnaksi kaikkina viitenäkymmenenäkahtena viikkona vuodessa jää riittävän laaja lukeminen. Ja lukemansa erittely, miettiminen. Kirjat lyövät toisiaan korville, ja se on sangen hyvä.
8 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // maaliskuu 17, 2009 at 9:37 ip
Kirjoitin kolumneja joku aika sitten.
Kulttuuritoimittaja pyysi lukuviikko-kolumnia oikein erityisesti. Kirjoitin. En muista yhtään mitä siinä sanoin, luulen kuitenkin että lukuviikko-idea oli suht. uusi silloin.
No, kolumni julkaistiin ja kaikki. Mutta sitten seuraavan päivän lehdessä oli pahoittelu, että lukuviikko onkin vasta ensi viikolla.
Käsittääkseni viikkoa ei ole vieläkään merkattu kalenteriin. Vai onko?
Minusta HannaH sinä olet lukenut niin hirmuisesti että sinuna minä lähtisin vaikka yöjunalla sukset mukana hiihtämään ja koko viikoksi pois ja illoiksi tiukka ohjelma joogaa ja mietiskelyä, korkeintaan radio viihdykkeeksi.
Jaa niin ja tietysti ne hiihtokeskuksessa muuten oleilevat ihmiset.
Kyllä minulla on ainakin joskus sellainen olo että nyt menee yli eikä mahdu päähän enää yhtä ainoata kirjaa!
Toisaalta tunnut ottavan suht. rauhallisesti ja tyynesti jopa paksun Littelin höperehtimisen loppupuolella. Olipas hyvä että kerroit.
Että siis sitä Mobergia sitten jahka tässä ehtii kirjastoon asti.
HannaH // maaliskuu 18, 2009 at 8:42 ap
Eipä näy kalenterissa, vaikka Canthin päivä sentään on. Kahdessakin roolissa vielä.
Aloin miettiä, sanoisitko urheilua harrastavalle, että tämän pitäisi jättää juoksemiset sikseen kun on jo niin monta tuhatta kilometriä juossut ja ryhtyä lukemaan. Ei sitä mitään määräänsä enempää tee .
Joops, en tuota kirjaa oikein voi suositella. Alkupuolella ovat sen ansiot, mutta sitten on alkanut lipsua pahemman kerran. Tai tullut mammuttitauti, tai jotain. Eikä kukaan ole rohjennut / kyennyt sanomaan hänelle, että se paranisi lyhentämällä.
ripsa // maaliskuu 18, 2009 at 2:33 ip
Ehdottomasti sanoisin ja olen sitä paitsi moniaasti sanonut.
Minä tykkäsin lapsena hiihtämisestä, jääkiekon pelaamisesta, piirtämisestä, pianonsoitosta, lukemisesta, kirjoittamisesta ja inhosin koulua.
En minä ollut mikään kummajainen. Isä sen sijaan oli muun hyvän lisäksi penkkiurheilija ja se oli jotain mitä en käsittänyt.
Kyllä se oli meidän lasten kanssa hiihtolenkeillä silloin kun kokeiden korjauksilta ehti. Niitä sillä oli kyllä hirveästi.
Tiedätkö, olen lukenut jostain että mammuttikirjallisuus syntyy tietotekniikan vaivattomuudesta. Että näillä pikkukoneilla on niin helppo kirjoittaa että ei tule kramppeja.
Kyllä mulle tulee vaikken mammuttikirjoja kirjoitakaan: hartiat ovat tottuneet nousemaan korviin ja verenpaine nousemaan kun sitä vaistomaisesti varustautuu raskaan Adlerin hakkaamiseen.
Kolme nikamaa niskassa on jo rikki.
HannaH // maaliskuu 18, 2009 at 5:33 ip
Kaikenlaista sitä keksitään. Jos näillä nykykoneilla ei tule vaivoja, niin mistäs sitten ne kaikki toimistotyössä kipeytyneet hartiat ovat peräisin.
Ergonomialla on tietysti oma osuutensa asiassa, mutta silti. Sama asento pitkään tai toistuvasti, niin kipeytyyhän siinä paikat. Niin kyllä hiihtäessäkin, varsinkin pitemmän tauon jälkeen.
Mutta saattahan se olla, että läppärin saa vaikka sänkyynsä, joku teline voisi olla hyvä, jottei lämpö pääse haittaamaan. Tai pöytäkoneellekin langattomalla näppiksellä. Unikuvat hyötykäyttöön automaattikirjoituksella.
ripsa // maaliskuu 18, 2009 at 6:06 ip
Mutta vaikket Hannah menisikään hiihtämään, niin tuskin sinä pystyt sisällä olemaan kun aurinko paistaa ja vesi kiiltää kaduilla!
Toisesta asiasta piti sanomani. Olen suunnilleen tajunnut että kyse on uudesta suuresta historiallisesta romaanista, siis Littellin, joka käsittelee Kolmatta valtakuntaa. Ja että ytimessä olisi sen miettiminen että mistä se murhanhimoisuus oikein tuli ja semmoisella ryminällä?
Kenes runo on se jonka loppusäe on että “Ja sen rauhan nimi oli Versailles.” eli ensimmäisen maailmansodan rauha? Siinä on se taloudellinen fakta, eli sotakorvaukset.
Mutta oletko lukenut Wilhelm Reichin opusta nimeltä Fasismin massapsykologia?
Reich on psykoanalyytikko ja kuuluu siihen kuuluisaan Wienin poppooseen, lähti pakoon sitten Amerikkaan. Hurahti siellä vähän pahemman kerran.
Kirjan alkuosa kertoo 1930-luvun mielenmaisemista saksalaisessa Euroopassa. Se on minusta aika pätevästi mietitty juttu ja Reich käy läpi patriarkaalisuuden ilmenemismuotoja, joista sitten kansallissosialismi lähti syntymään.
En tiedä mitä tämänhetkinen psykoanalyytikko sanoisi Reichin tekstiin. Loppupuoli kirjasta on kyllä roskaa, siellä on se kuuluisa orgoniteoria: Reich oli mukamas keksinyt jonkun höyrykaapin tms., joka toimii orgasmin tuottajana!
Reich joutui sitten oikeuteen puoskaroinnista ja taisi päätyä vankilaankin Uudessa Englannissa. Hurja tarina.
Ei vaan, kyllä varmaan nämä nykyisetkin näpyttelykoneet ovat hankalia jos joutuu hakkaamaan niitä koko päivän. Eiku näpyttelemään.
Ihmisen pitäisi saada tehdä kaikenmoisia töitä päivän aikana, kantaa vesiä, hakata halkoja, käydä haravoimassa pellollinen heiniä ja sitten illalla istua näpyttelykoneen ääreen tunniksi pariksi, kun lihakset ovat rentoutuneet saunan jälkeen.
Eikö?
Uskotko sinä automaattikirjoitukseen??? Äh, nyt kyllä vedätit minua!
HannaH // maaliskuu 19, 2009 at 6:17 ip
Ripsa hyvä, kyllä sitä työpäivän mittaan saa olla sisällä ja jopa ikkunattomassa huoneessa. Onko se sitten pystymistä vai pakkoa vai silkkaa typeryyttä onkin jo oma kysymyksensä.
Ja väliin vielä tulee hetkiä, kuten tänään, jolloin siitä suljetusta paikasta ei edes pääse pois, kuulemasta miten sinänsä fiksukaan ihminen ei huomaa, ettei oma arvo rakennu toisten mollaamisesta, vaikka sitä tekisi päivät päästään.
Joten ole sinä onnellinen senttarin hommista, vaikka leipä olisi tiukemmallakin, niin on se vapaus aika kallista.
Kyllähän tuossa Littellin kirjasta juuri siitä oli kyse. Plus että se on kirjoitettu puoliksi saksaksi ja puoliksi ranskaksi ja että tekijä on amerikkalainen. Ja että se sai Concourt-palkinnon. Ja että saksalaiset vihasivat sitä. Tämä on ollut teoksen tunnetuksitekopuhetta.
Versailles-teoria on vanha ja koeteltu. Mutta kappas kun suomalaisetkin maksoivat perin kovat sotakorvaukset, eikä vielä ole lähdetty niitä takaisin perimään. Toki se käy rikaksi soppaan, sekin selitys.
Selailin tuota Reichin kirjaa juuri pari päivää sitten, kun kävin hakemassa joitakin sosiaalipsykologian juttuja ja se oli siinä vieressä. Tuo estyneen seksuaalisuuden teoria oli jotenkin hupaisa – mutta onhan näitä kaiken teorioita – enkä sano ettei estyneisyys joissakin tapauksissa johda väkivaltaisuuteenkin, mutta ei sillä kokonaista kansaa marssiteta kymmentä vuotta paikasta toiseen.
Uskon tietenkin!!!! Automaattikirjoituksellahan minä nämä bloggaukset hoitelen. Sillä tavoinhan en voi olla vastuussa mistään.
aksu // maaliskuu 19, 2009 at 6:56 ip
Moi,
ja lämmin kiitos kritiikkikehuista! Tulin onnelliseksi huomiostasi.
HannaH // maaliskuu 20, 2009 at 8:28 ap
Ole hyvä vain, ansiostahan se on kaikki sanottu.