Olen nähtävästi onnistunut aloittamaan kolmen dekkarin lukemisen jokseenkin yhtaikaisesti. Se ei ole harvinaista, että kirjoja on kesken, mutta että dekkareita on yhtaikaa noin monta, johtunee vain siitä, että niitä on tullut halvalla vastaan matkalla hammaslääkärin jonotukseen tms. pitkien hetkien pelastajiksi. Kerran tulin myös maininneeksi, että kirjasta ja sen lukukelpoisuudesta voi sanoa jo aika paljon 50. ensimmäisen sivun mittaan. Ja kun dekkari on tällainen kaavamaisempi toteutus, niin katsotaanpa.
Teokset:
- Håkan Nesser ja Ewa Morenon juttu. Norjalaista Nesseriä olen nähnyt siellä täällä kiiteltävän, mutten ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin.
- Leif GW Persson, ruotsalainen, teos Kesän kaipuusta hyiseen viimaan, häntäkin ylistellään mutta minulle hänkin on vieras, vielä.
- Minette Walters ja Paholaisen höyhen, brittiläinen. Hänen teoksiaan on jo muutama tullut luettua, eikä pettymyksiä ole juuri tullut vastaan, mutta tämän kirjan julmanoloinen tematiikka pisti hieman epäröimään.
Aloitetaan Nesseristä, mitä tästä voisi sanoa? Kansilehdiltä löytyy lähes muodin mukainen sitaatti, tällä kertaa filosofi Tomas Borgmannilta (who’s he?), jonka mielestä ihminen tuhoaa elämänsä sellaisina silmänräpäyksinä, jolloin ei anna teoilleen painoa, joka niillä on. Ei hassumpaa, sopii dekkarin aihepiiriin. Tekniikkana näkyy olevan kerronan jakaminen aikajaksoihin päiväysten avulla, tai ainakin avaus on 15 vuotta kerronta-aikaa vanhempi. Sekin on ihan suosittu tekniikka, nykyisin. Avausluku on lyhyt, esittelee rikoksen ja uhrin. Ei liikaa verta, hyvä vain.
Kielenkäyttö on jotenkin töksähtelevää. Tai kirjoittaja ponnistelee kovasti päästäkseen vauhtiin. Sivuilta 16-17 löytää jo tyyliä, josta on pakko antaa miinuspisteitä “muistin limaisen kaivon pohjalle uponnut tumma lohkare, jonka hän kiskoisi ylös, kun aika koittaisi…” tai “ajatuksiin, jotka ajelehtivat hänen tietoisuutensa läpi kuin resuiset pilvenriekaleet kuoleman lyijynharmaalla yötaivaalla. Hän vain antoi niiden liukua ohi lohduttomalla matkallaan taivaanrannasta taivaanrantaan.”
Huhhuh, nyt tuli jo ikävä kotimaista koivuklapiproosaa. Tällaisella siirapilla jos jatkaa, lukijakunta valikoituu jo jonkin verran. Toinen luku tuo kuvaan kaksi uutta henkilöä. Kolmas luku esittelee rikoskomisariomme, tämän Ewa Morenon. Muodikkaasti nainen. Näin on tultu sivulle 25, se on ensimmäinen arviointipiste. Tuomio: häilyy vielä, pari miinuspistettä, mutta ei voi sanoa varmasti onko kirja luettava. Ei houkuttele, toistaiseksi kerronnasta puuttuu otetta ja voimaa.
Sitten Persson. Kyseessä näyttää olevan pitkä tarina, jossa on XVIII lukua, jotka juoksevat XII:n saakka nimellä Putoaa vapaasti kuin unessa, XII on alkuperäisnimen mukainen ja loput ovat otsikon Talven hyinen viima -alla. Jaksot jakautuvat paikka ja päiväys -tekniikalla, jotka vaihtelevat. Lisäpilkontaa tehdään pienillä tähdillä, joista jokaisen alta löytyy eri henkilö kuin edellisestä. Ainakin alussa tekniikka on hieman raskas, koska henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja vyöryy hurjalla vauhdilla. Henkilöiden esittelyjä jatkuu yli sivun 25, joten se tarkoittaa ettei tämä kirja ole vielä alkanutkaan ensimmäisessä checkpointissani. Yksi ruumis tipahtaa ikkunasta kadulle, poliisia työtehtävät väsyttävät kovasti. Kieli on hallittua, häiriöilmaisimeni ei hälytä mistään. Hämmentäviä poliisihahmoja, ilmeisen tarkoituksellisen surkeita on esitelty useita. Onkohan siis tarkoitus löylyttää Ruotsin poliisikuntaa? Taas?
Ja kolmantena Walters. Alkulehdiltä löytyy sitaatti historioitsija Thukydidesilta. Mottona on tällä kertaa “onnen salaisuus on vapaus, vapauden salaisuus on rohkeus”. Sen alla kerrotaan, mitä Paholaisen höyhen tarkoittaa turkin kielessä – naista, joka tietämättään, tahtomattaan on miehen sukupuolisen kiinnostuksen kohde. [hmm... puoli naissukukuntaa siis, ja ne jotka eivät ole höyheniä, ostelevat niitä senkin edestä... ?] Sitten on kuva Barton House -nimisestä kiinteistöstä. Sitten Waltersilaisella tyylillä sanomalehtiuutinen raa’asta murhasarjasta Länsi-Afrikassa ja tapauksen oikeuskäsittelystä. Edessä on XIV lukua, joista osaa erottaa kansilehti, jolla paikka, kuten “Paddyn baari”.
Minäkertoja lähtee lujalla otteella liikkeelle. Hän osoittautuu sotatoimialueilla liikkuvaksi naisjournalistiksi, joka muun uutistyön ohella tulee havainneeksi erään miehen mahdollisen yhteyden tietynlaisiin hyvin julmiin väkivaltarikoksiin. Journalisti lähtee tutkimaan asiaa. Kerronnan voima ja tiiviys on hyvin tehokasta, lähes hätkähdyttävän vahvaa. Ensimmäiseen tarkistuspisteeseen ehdittäessä tiedän päähenkilöstä, hänen työstään ja kerronnan aiheesta jo paljon. Kansainvälinen uutistarjonta sekoittuu siististi joukkoon, mukana on niin al-Quaida kuin Abu Ghraibin tapahtumat. Aihe vaikuttaa edelleen hyvin synkältä, mutta kiinnostus säilyy. Vaikuttaa hyvin luettavalta kirjalta.
Jos nyt pitäisi valita, Nesser tipahtaisi jo. Perssonilla on vielä mahdollisuus, mutta podiumin ykkössija menee auttamatta Waltersille. Mutta kohti sivua 50.
Nesser. Esittelee rikostarkastajan rakkauselämää luvun verran. Seuraavassa ilmeinen päähenkilö, nuori tyttö kohtaa poliisitarkastajan. Kohtaus, jossa tarinan juoni näyttää kehkeytyvän eteenpäin on hieman epäuskottava, olkoon että toinen osapuoli on poliisi, ryhtyykö tämä aina ja auttamatta kuuntelemaan jokaisen junassa itkevän tytön huolia? Kielellisesti tyyli paranee, ei enää siirappia. Mitä tästä kirjasta siis voi odottaa sen loppuun, sivulle 343 mennessä. Ilmeinen kertakäyttöinen perusdekkari, ei järisytä, mutta kelvannee jos pitää dekkariviihteestä. Voi jättää lukematta mitään menettämättä.
Persson. Jatkaa aloittamallaan useiden henkilöiden yhden yön ja päivän, eli lauantain 23. marraskuuta kuvaamista lyhyin välähdyksin kaikkien lukuisten henkilöidensä elämässä. Eräälaista elokuvamaisuutta, mutta hyppelehdintä vaivaa edelleen. Tarkoituksena on syventää henkilöiden luonnekuvaa ja ajatusmaailmaa. Samalla lukija tulee valinneksi itseään miellyttävät ja vähemmän miellyttävät hahmot, joiden piirteissä löytyy monenlaista. Siten tarina ei edisty sivulle 50 päästessä juuri mihinkään. Pokkarissa on sivuja 622, eli todella paljon. Selailu tuo vastaan sanoja kuten kurdit, maanpetturi, FBI, CIA, Ruotsin itsenäisyys ja Venäjä. Muistumat äskettäiseen Stieg Larssoniin ovat vahvat, mutta nyt taidetaan pysyä poliisikunnan seurassa. Ilmeisesti kyse on laadukkaanoloisesta ruotsalaisesta yhteiskunnallis-poliittisesta dekkarista. Kyllä tuon lukee.
Ja Walters. Minäkertoja journalistin tarina jatkuu. Hän huomaa, että nuuskimisen jatkaminen voi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi ja haluaa vetäytyä ja lähteä. Seuraa uusi lehtiuutinen, jossa todetaan kirjeenvaihtajan sieppaus. Tilanne on samanlainen kuin todellisuudessa uutisoitu italialaistoimittajan sieppaus Irakissa. Kun minäkertoja palaa ääneen, hän on muuttunut, rohkeasta naisesta on tullut vetäytyvä ja lähes hermoheikko, joka etsii itselleen turvasatamaa kotimaastaan, Barton Housesta. Kertojanote on edelleen nautittavaa, ja sitä katkovat muistiinpanot, kirjeet ja sähkeet ryydittävät sitä mukavasti. Sivulle 50. tultaessa rinnakkaistarina, Barton Housen juttu on alkanut vetää.
Mitä alkujaksojen analyysit osoittivat? Minulla on kesken yksi turhanaikainen dekkari. Hyllytän sen. Toisena on vahvaa ja perinteistä englantilaisdekkarin tyyliä jatkava Walters, joka ei taida tälläkään kertaa pettää. Kirjallisuusviitteitä aina Machbethiin saakka löytyy jo alusta. Odotettavissa hyvä kirja. Persson häilyy näiden välissä, tuo voi osoittautua hyväksi ja kiinnostavaksi, mutta sillä on monta mahdollisuutta myös epäonnistua. Kuitenkin sen seurassa on vielä jatkettava. Kunpa hän ei pätkisi kirjoitustyyliään niin kamalasti. Häntä ei voisi välttämättä lukea hammaslääkärin odotushuoneessa, koska tyyli pakottaisi palaamaan uudelleen jo luettuun, noin tiheään vaihtuvia paloja ei pysty pitämään mielessään.
Luentajärjestykseksi tulisi tällä hetkellä Walters, Persson…. ja ehkä, jos on paljon aikaa, Nesser. Hänet voi myös unohtaa. Voiko 50 sivulla päätellä kannattaako kirja lukea. Kyllä, tästä joukosta jatkoon selvisi kaksi.
9 vastausta tähän mennessä ↓
Tuima // toukokuu 18, 2009 at 9:20 ip
Nesseriä olen lukenut vähän (hän on käsittääksenikuitnekin ruotsalainen), eniten olen pitänyt romaanista Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka ei ole varsinainen tai ei ainakaan perinteinen dekkari, vaan herkkä nuoruuskuvaus.
Waltersin kirjaa en ole lukenut, Perssonin olen ja inhosin teosta paljon. Kaikkien mainitsemiesi teemojen joukkoon voisi lisätä naisvihan.
HannaH // toukokuu 19, 2009 at 7:22 ap
Ruotsalainen? Onko, lienen sekoittanut hänet sitten johonkuhun. Uskotaan, mutta sitten hänen kilpailuasemansa on vieläkin huonompi.
Kiinnostavaa tuo naisviha. Waltersilla sen mukanaolo näkyy heti asetelmasta, eikä se ole hänellä edes ensimmäinen kerta. Hänellä se on aihe, jota hän jostain syystä haluaa tutkia.
Perssonin kohdalla piilevästä asenteellisuudesta oli merkkejä, mutta ei tarpeeksi vahvoja 50. sivuun. Se näkyi henkilögallerian keskittymisessä miehiin niin, että naisia mainittiin vain seksiobjekteina ja enimmäkseen negatiivisessa valossa. Siksi onkin kiintoisaa nähdä/arvailla, miten se tai muu aines on sinua ärsyttänyt.
Tuima // toukokuu 19, 2009 at 9:53 ip
Juuri tuo Perssonin tapa käsitellä tässä kyseisessä teoksessa naisia on asenteellinen, se on jotenkin kerrontamaailmassa, ei pelkästään henkilöhahmojen asenteissa ja luonteissa ja juuri se on ikävä puoli. Tosin ei niistä hänen miehistäkään symppiskuvaa välity. Ehkä se ei olekaan naisvihaa vaan ylipäänsä kielteinen ja ikävä näkemys ihmisistä?
Tuima // toukokuu 19, 2009 at 9:57 ip
En ole lukenut kirjailijan muita teoksia, tuon kirjan jälkeen en ole tuntenut mitään halua tarttua niihin. Ja siksi en osaa sanoa mitään oivaltavaa hänen koko tuotantoaan ajatellen, voihan olla, että muut akirjat ovat aivan toisenlaisia. Hyvinhän hän kirjoittaa.
HannaH // toukokuu 20, 2009 at 7:51 ap
Luin kirjaa eilen lisää. Tähän mennessä näyttäisi, että on helppo olla samaa mieltä. Se, että mukana on joku kaikessa muussakin, kuin vain naisia koskevissa asioissa täysi idiootti, ei tuota yksisilmäistä vaikutelmaa vielä tekisi. Vaikutelmaa, jossa maailmassa on vain toista sukupuolta. Jos jotain muuta on, heitä tai sanomisiaan ei tarvitse ottaa lukuun.
Tietysti se ei vielä tee Perssonista naisvihamielistä, mutta mikä on hänen viestinsä, jos hän esittää kuvatun maailman uskottavana ja todenmukaisena. Että niin pitää ollakin? Se taas on yksipuolisuutta, eikä ole kirjailijalle kunniaksi.
Tuokin pitää paikkansa, myös nämä miehet, ne fiksummatkin, ovat karkeahkoja ja huonokäytöksisiä.
Kielessä ei vieläkään ole mitään vikaa, tosin eilen ajattelin, että jaarittelua kaikesta turhasta on aika paljon, esim. Waltersiin verrattuna. Siksi sivumäärä ilmeisesti nousee noin hurjaksi, kun fokusointi kerrottavaan juttuun puuttuu.
Tuima // toukokuu 20, 2009 at 11:39 ip
Kiinnostavaa kuulla mitä sanot lopputulokseksi kirjasta sen luettuasi. Sitten vasta voin sanoa yhden mietteen kirjasta.
HannaH // toukokuu 21, 2009 at 10:47 ap
Hm, tuo edellyttää että luen sen loppuun. Saa nähdä, minulla on liikaakin kiinnostavia luettavia kesken, eikä kaikkea aikaansa voi lukemiseenkaan käyttää – saati että haluaisin. Siispä tuon on pian parannettava juoksuaan tuntuvasti yli jonkin “kohtalaisen”. Otinhan sen luettavaksi vain, koska olin törmännyt siellä täällä kiitoksiin LGWP:tä kohden.
Tuima // toukokuu 21, 2009 at 1:05 ip
Minä kuulen jatkuvasti esimerkiksi asiakkailta kiitoksia hänen kirjoistaan, yleensä tunnen olevani ainoa mielipiteeni kanssa. Mutta ehkä minua ärsyttävät naisvihamieliset jutut tai muuten naisen asemaa heikentämään haluavien kommentit.
HannaH // toukokuu 21, 2009 at 8:18 ip
Joo, kirjassa sitä saa esittää kaikenlaista “hömppää” ja muuta. Tässä kirjassa esiintyvä heteromieskuva on kyllä aika oksettava. Eikä pelkästään suhteessa naisiin, vaan muutenkin kyse näyttää olevan tyhmänlaisesta juoppolallilaumasta.
Dunderfelt sitten! Ensinnäkin ko. heppu on kulloisellakin aallolla ratsastaja, konsultti kun on. Tämän hetken aalto on sitten tuo, nk. backlash. Siinä miehet ovat “hyvän hyvyyttään oppineet kunnioittamaan naista”. Sääli, että psykologian nimissä voidaan provosoida tuohon malliin. Sillä eihän se niin ole, että kyse olisi seksuaalisen jännitteen häviämisestä, – vaan siitä, että miehillä oli helpompaa kun ei tarvinnut työelämässä kilpailla naisten kanssa, jotka ovat jo osoittautuneet turhan hyviksi kilpailijoiksi ja tehneet huonommalle miehelle etenemisen vaikeaksi.
Toisaalta tuon kaltaisten suursammakkojen päästely on naisille hyväksi. Se pakottaa taas jokaisen miettimään, onko feminismin saavutuksissa mitään puolustamisen arvoista, vai mitä tarkoitti itse asiassa sanoessaan, “en ole/olen feministi, MUTTA. Mitä siis kenenkin mutta on.
Tämä Dee on se “mikä väri olet?” -mies. Aika heikko teoria oli sekin.