Klassista kamaa

Siepparin kohdalla tuli jo hiukan potkiskeltua klassikkouden käsitystä. Ja kommenteista päätellen en ehkä ole ihan ainoa, jota saattaa hämmentää esimerkiksi HS:n klassikkoautomaatti, joka huoletta tarjoaa klassikkoluettavaksi niin Rautatietä kuin Pohjan hovia. Kirjoissa ei vikaa tietenkään,  paitsi se, että kun ääripäät ovat noinkin kaukana toisistaan, alkaa tuntua että klassikkoja ovat melkein kaikki, kun oikein kansiin katsotaan. Toinen vaihtoehto olisi sitten antaa koneelle ehtoja, eli mennä itse kertomaan mikä se klassikko oikein onkaan, eli olla itse sekä näkijä että – no ainakin lukija.

Mutta kuka sitten saa sanoa mikä on klassikko? Tarkemmin, saahan sitä sanoa, mutta ne perustelut. Sittenkö on klassikosta kyse, kun kriitikkojen kuoro on yksiääninen ja muutama professori oppilaineen laatii kirjasta vaikeatajuisia esseitä. Vai lukijamäärätkö sen ratkaisevat, riittää kun sukupolvesta toiseen löytyy lukijoita, jotka ovat valmiit jonkun nimelle kunniaa tekemään.Vai mistä on klassikkoteos tehty.

Alunperinhän klassikko on tiettävästi tarkoittanut lajissaan ensiluokkaista, korkeinta laatua olevaa, – siis jotakin aivan huippua. Lisäksi on ilmeisesti olemassa myös jonkinsuuruinen joukko puristeja, joille klassikko edelleen merkitsee vain näitä antiikin parhaita, mikä on mahdollisesti luettavissa myös:  antiikinaikaisia teoksia, jotka joko parhauttaan tai jostain muusta syystä säästyivät historian tuhovoimilta.

Ainahan tietysti voi mennä kirjastoon ja poimia kirjallisuudenhistorian toisensa perään, ja todeta, että aika samat opuksethan ne siellä pyörivät, hieman kulloistenkin tekijöidensä painotuksista ja rohkeudestakin riippuen. Ja mikäpä siinä, herranpelko on useimmiten tuottoisaa, eikä se tälläkään kohdalla ole lainkaan pahasta.

Jostain mielen takamailta ryömii kuitenkin ajatus, että suurin osa kirjallisuudenhistoriasta ja koko kirjallisuudesta sinänsä on miesten kirjoittamaa. Ja kun viime vuosina on oivallettu, että sukupuoli on kaikkeen vaikuttava asia alkaen siitä sekunnista, kun joku vetää ensi henkäyksensä, miten sitten kirjallisuudessa voisi olla niin, että kaikki tietämisen ja ymmärtämisen arvoinen kirjoittuisi ainoastaan maskuliinissa.

On kirjallisuudenhistorioita, jotka mainitsivat Jane Austenin kahdella rivillä, sitten mitta kasvoi ehkä puoleen sivuun, ja lopulta tänään hänen ei enää tarvitse taistella paikastaan. Mutta miten lienee muiden, vähemmän puoltoääniä osakseen niittävän feminiinin kirjailijan. Tai afrikkalaisen?

Ei siis taida riittää, että kysytään mikä on klassikko, pitänee kysyä myös kenen klassikko.

Silti juuri universaalisuus on väistämättä yksi klassikkoaseman ehto. Teos joka puhuttelee lukijoitaan ajasta ja paikasta riippumatta. Sukupuolirajojen yli pitäisi siis hypätä vaivatta. Ja kuitenkin klassikoista näyttäisi löytyvän yksisilmäisiäkin opuksia.

Lukijamääriin viitattiin jo, mutta minä ja muutama kymmenen tuhatta muuta naista olemme lukeneet Victoria Holtin historiallisia romansseja, mutta tekeekö se hänestä klassikon, paitsi omassa sarjassaan.

Ilmeisesti klassikkopuumme haarautuu tässä uudelleen, toistamiseen sitten kun antiikin haara jäi syrjään. Nyt puuhun ilmestyy uusia oksia, jotka hylkäävät universaalisuuden ja keskittyvät omaan lajityyppiinsä. Sitä myöten uusia haarautumia syntyykin yhtenään, ennen kuin viimeinenkin vakoojaromaani on klassikkojen sukupuuhun saatu yhdistetyksi.

Vai tuntuuko, että nyt juttu lähtee vesittymään? Mitä aineksia sinun klassikoissasi pitää olla? Ja miksi joku ei oikeastaan ole klassikko.

Viimeksi kummastelin Siepparin asemaa, sillä minulle klassikossa pitäisi olla jotakin, joka tekee vaikutuksen. Se vaikuttavuus voi olla puhetta ihmisyydestä, jotakin hyvin ajateltua, kauniisti sanottua, tai jotain, mikä pistää pohtimaan teemaansa pitemmälti, siinä voi olla tuo jokin tenho, tuo ääni, joka lumoaa lukijansa. Siinä voi olla rakenteellista erinomaisuutta, tai se voi olla sekoitus noita kaikkia. Se voi ja saa olla vaikea, muttei mahdoton. Ja mikä ihmeellisintä, teos voi olla klassikko, koska se on taiteellisesti hieno ja erilainen, mutta siihen sen ansiot eivät saa kuivahtaa. Sillä pelkästään taiteellinen taidokkuus jättää kirjan kylmäksi ja steriiliksi, ja silloin sen elämän säilyvyys muistuttaa väkinäisesti harjoitettua tekohengitystä.

Klassikolta vaaditaan siis paljon. Sitäkin, että sen henkilöistä ja maailmasta kasvaa vähitellen jonkinlainen kulttuurinen taustakertomus, johon voidaan viittoa niiden parissa, jotka joko ovat lukeneet tai teeskentelevät jotakin lukeneensa. Mikä taas edellyttää, että sellaisia peruslukemistoja  on, ja niin palattiin lähtökuoppiin. Kumpaa siis etsiä, suurinta universaaleinta yhteisyyttä, jotta voi kutsua teosta klassikoksi, vai pienempiä yhteisiä nimittäjiä, ja kumpaa pitää tärkeämpänä. Siispä, mikä on tärkeää, jotta kirjasta voi tulla sinulle klassikko? Ja onko sillä ikää vai käykö tämän päivän palkittu klassikosta?