manierismia, Arcinboldo 1566
Toisen blogini lopetus liittyi ajatukseen tutustua taidehistoriaan vähän paremmin. Aihe onkin ollut sekä kiehtova, kiinnostava että myös hyvin moneen suuntaan haarautuva. Yhtenä niistä myös muu historiankirjoitus, jolle olen aina ollut jossain määrin heikkona, ja kotiin on kulkeutunut teoksia niin Englundilta, Alnaesilta kuin Hobsbawniltakin. Sekä liuta yleisteoksia. Anna niille pikkusormi, niin ne vievät koko käden ja pään perässä.
Ihmiskunnan kirjoitetun historian pariintuhanteen vuoteen mahtuu aika monenlaista kaunista ja järkevää, jonka voi toisena aikakautena nähdä myös hupsuutena. Se voisi olla edistystä, ellei oma aikamme syyllistyisi toisenlaisiin hupsuuksiin, joita tuskin vielä tajutaan.
Järjestyksessä seurailtu kuvataiteen polku on auttanut minua ajattelemaan myös ehkä yhdenlaista itsestäänselvyyttä. Sitä miten kukin aikakausi tuottaa omaa taidettaan, kunnes sen jokin rikkoo. Toinen lajityyppi, uusi keino, uudenlaiset ajatukset, tieteen löydökset, sota – melkein mikä tahansa. Ja aina, mikäli nykytaide, missä lajissa sen sitten kohtaakin, ei miellytä, kaikki vanha on edelleen olemassa. Toisaalta myös sitä, miten tärkeää on myös se, että olemassaoleva taidesuuntaus tulee rikotuksi. Jottemme nukahtaisi.
Picasso, Nainen ja kirja, 1932
Siksi onkin niin täydellisen virheellistä ajatella, että oma aika olisi aina paras, edistyksekkäin ja sen keinot ne ainoat oikeat. Niin ajatteleva syyllistyy itsetyytyväisyyden pöyhkeyteen. Siitä täyttyneenä kirjoitti myös eräs Fukuyama, mutta niin myös moni vähemmän tunnettu. Muutama blogistikin.
No, eipä minulla ole paljoa enempää asiasta sanottavana. Paitsi ehkä se, että blogin päivittyminen saattaa hieman hidastua, niin kauan kuin historiainnostusta riittää. Joka tapaksessa ihastuttavia kuvia on poimittu niin Olgan galleriasta, kuin eri julistetoimittajiltakin.
8 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // elokuu 24, 2009 at 10:09 ap
En ole opiskellut taidehissaa systemaattisesti, mutta äiti kirjoitti myös kuvataidekritiikkiä, joten kun isän piti tehdä kahta työtä aravaa maksaakseen, niin minä vanhimpana lapsena olin sitten aina Tampereella näyttelyiden avajaisissa, teatterin ensi-illoissa ja semmoista.
Kuva on siis minulle sellainen asia jota rakastan, ja kunnioitan taiteilijoiden kykyä tehdä kuvia.
Yksi systemaattisempi kokemus tuli tuossa vuoden vaihteessa kun luin Umberto Econ opuksen Kauneuden historia. Ei hän yksinään sitä tehnyt, mutta oli yksi pääkirjoittajista, joten aika lailla kumminkin teoksesta vastuussa.
Teos käsittelee vain länsimaiden taidehissaa, voisi olla että tilanne olisi aivan toinen jos hän olisi ottanut mukaan vaikkapa Aasian, jonka kulttuurit ovat omiamme vanhempia. Mutta ihan ajatuksena siis: mitä on kauneus? Miksi juuri se on kuvaamisen arvoista? Miten me se määritellään täällä Euroopassa?
Tosi-isoja kysymyksiä.
Noh, siinä olisi voinut tulla eksotiikan painolastia. Ja sitten tulkintaongelmia myös.
Olen monasti ajatellut että sen tautistako ihmiset Marsiinkin tahtovat, kun maapallo on täynnä erilaisia kulttuureita, jotka poikkeavat eurooppalaisesta aika tavalla!
HannaH // elokuu 24, 2009 at 5:01 ip
Kuulostaa tosiaan siltä, että varhaiskasvatuksesikaan ei sitten ole ollut hullumpi. Minulla taas ei näiltä osin ole juuri muuta kuin aukkoja aukon vieresssä, vaikka nyt näitä selaillessa huomaa aika paljon kuvista nähneenikin. Ne kaikkein merkittävimmät kun päätyvät historiankirjojen kuvituksiin.
Mutta vielä silloinkin kertyvä aines on aika vähäistä. Onnekseni osuin heti alkuun opukseen, joka sijoittaa teokset myös maalausaikaansa, selittää miksi Venetsia pääsi johtoasemaan, tai miksei Saksa enää jälkeen lyhyen renessanssinsa tuottanut kovin erityistä työtä.
Eipä todella käy kovin näppärästi, mennä kiteyttämään mitä kauneus on. Mutta jonkinlaisesta silmän viehätyksestä siinä kuitenkin on kyse. Ja silloin myös silmän kouliintuneisuus tulee mukaan, siinä missä taas toiset aistit vaikkapa makujen ja musiikin suhteen.
Lisäksi juuri tuo itämaiden erilaisuus on kasvua ja tottumusta tietynlaiseen ilmaisuun, joka ei ole länsimaista. Edelleen on ehkä olemassa suomalaista taideilmaisua ja muotokieltä. Siten kauneus on niissä kaikissa, mutta erilaisena.
Pitäneekin katsoa, olisiko tuo Econ teos saatavilla. Kirjoitit siitä aikanaan varsin innostuneesti.
Totta muuten tuo: nämä kuulennot ja Marsit etc. Ne ovat näitä asioita, joihin ihmiset vain ryhtyvät, vaikkei se vielä aloitettaessa olekaan kovin järkeväntuntuista puuhaa, sikäli että välitöntä hyötyä olisi näköpiirissä. Ja kuitenkin, noistakin touhuista on hyödytty lopulta aika paljon teknologian puitteissa, aina teflonista satelliittipaikantimiin.
Silti: eihän minunkaan huvitteluissani näillä alueilla mitään varsinaista mieltä ole. Syytä tai hyötyä, tarkoitan. Huvia kyllä, mielenvirkistystä ja vaikka mitä. Ehkä kauneus ja sen vaaliminen on ylellisyystuote, onhan näistä elementeistä myös tingitty tietynlaisissa tilanteissa. Ja talousjärjestelmissä. Tuhoakin on tehty, ja melkein aina kaduttu. Ehkä se on ihmisen osaamisen ja taitamisen arvokkuus, jota silloin on tuhottu.
ripsa // elokuu 24, 2009 at 5:33 ip
HannaH, muistan ajatelleeni silloin kun peruskoulu tuli että hurraa, nyt tulee sitten kaikille taidehissaa, piirustusta, maalausta, musiikkia, teatteria, elokuvaa ja tottakai kirjallisuutta ja historiaa.
Eipäs niin käynytkään. Minusta on väärin, että koko ikäluokka ei saa sellaista varhaiskasvatusta jonka minä sain – ja aivan sattumalta. Kun asiaan vielä liittyi se, että raha ei perheessä merkinnyt mitään, kuvat, äänilevyt ja kirjat olivat miltei kaikki. Mutta muistan jo alle kansakouluikäisenä kakarana kertoneeni kaikista kirjoista ja levyistä ja muista mitä olen kuunnellut ja onneksi pihan kakarat saivat sentään silloin tällöin tulla kuuntelemaan ja katselemaan ja jos isä oli kotona, se istahti alas ja rupesi lukemaan jotain kirjaa kaikille.
Meitä lapsia oli paljon.
Tuo hyötyajattelu johtaa niin moneen hankaluuteen ja kamaluuteen ja hyödyttömyyteen!
Venetsia? Niin ja Firenze tai Siena! Onneksi meillä on pitkä historia sentään, vaikka täällä metsän (?) siimeksessä pohjoisessa istutaankin.
Kauneuden ja kauheuden hyvin pieni ero, loppujen lopuksi, kun sitä aattelee.
HannaH // elokuu 25, 2009 at 7:18 ap
Nuo opetukselliset asiat ovat harmi kyllä riippuvaisia useammastakin tekijästä kuin vain opetussuunnitelmasta. Onkohan kukaan koskaan jaksanut tutkia suunnitelman ja toteutuneen eroja vaikkapa peruskoulun yläluokilla. Enkä tarkoita, että se kaikki olisi opettajien syytä, on rahaongelmia, on kypsymättömiä kakaroita, on heikkoja välineitä ja vaikka mitä. Joten ei peruskoulu vielä kovin pitkälle yllä, lukio sitten hieman enemmän. Tosin oma peruskouluni oli vielä nuori ja alkeissaan, se voi tänään olla jo ihan muuta. Tuolloin osattiin parhaiten opettaa vanhimpia ja vakiintuneimpia aineita.
Hyötyajattelu on todella huono juttu melkein kaikessa lopulta. Se kahlitsee liikaa. Kun esim. eilen luin yhdeksi Amerikan löytöretkille (Intian meritien tarkalleen) lähdön syistä myös yksisarvisen ja eräiden muiden taruolentojen etsinnän, joilla on hyvää tekevää taikavoimaa, niin eihän sitä voi kuin hymyillä. Ehkä uuden löytäminen jopa vaatii hupsuutta ja hulluutta.
Kauneus ja kauheus voivat taiteessa olla lähellä toisiaan, mutta eivät sentään itse elettyinä. Kärsimys on kärsimystä, vaikka miten kuvattuna.
ripsa // elokuu 26, 2009 at 10:24 ap
Tuo sinun bloggauksesi alkoi oikeastaan ihan yleisestä historiasta.
Se on hirveän tärkeä asia, koska se pakenee. Sen takia se otetaan aina tietyin väliajoin uudelleen tulkittavaksi.
Jo pienen Suomen kohdalla on monta asiaa jotka senkun juoksevat karkuun. Minä oikein kunnolla olen ihmetellyt miksi Suomen ja Ruotsin valtiollista eroa on juhlittu. Onko se tarkoittanut että kumpikin kansakunta on iloinen erosta? Vai itkevätkö kansakunnat krokotiilin kyyneleitä komeroissa?
Tuleeko mahdollisesti Ruotsin kuningas tällä matkallaan ilmoittamaan että suomalaisille annetaan tästlähin vähän niin kuin maksuna vuosisatojen taistelutanteereena pitämisestä täydet kansalaisoikeudet?
Jossakin luki että joku suomalainen oli Ruotsissa tullut kohdelluksi ihan OK niin kauan kuin puhui englantia, mutta suomenaksenttinen ruotsi aiheutti syrjintää ja jopa huomautuksia. Että ruotsalaisiin (puhun tässä kaiken aikaa riikinruotsalaisista enkä kotoisista ruotsia eri murteilla puhuvista kansalaisistamme) olisi iskostunut tämä “en finne igen”-käsitys?
Geopolitiikka on mielenkiintoinen asia. Esimerkiksi tulin miettineeksi yhtenä päivänä Otellon kohtaloa. Hän ei varmaan olisi ollut niin riivatun mustasukkainen, ellei olisi ollut mauri, eli afrikkalaisperäinen.
En tiedä onko historian saatossa ennen rantautunut Eurooppaan laivalasteittain afrikkalaisia, mutta nyt tuntuu siltä että historian lehti voisi hyvin kääntyä, jos tilaisuus afrikkalaisten kohtaamiseen otetaan vastaan inhimillisesti.
Pekka Haavisto sanoi jossain haastattelussa että ilmastopakolaisia tulee kaiken aikaa lisää.
HannaH // elokuu 26, 2009 at 4:58 ip
Kyllä, nimenomaan yleinen historia on ollut ajoittainen lempparitieteeni, ja siltä nuo tekijät ovat. Mutta tällä kertaa se mikä alkoi, ja jatkuukin, myös taidehistorian linjana, vain leveni siihen yleiselle puolelle.
Ja juuri tänään sain käsiini äkkiseltään äärettömän kiinnostavalta vaikuttavan Peter Watsonin “The Modern Mind, intellectual history of the 20th century”, mikä on tietynlaiseen sanomalehtityyliin kirjoitettu katsaus koko 1900-luvun ajatteluun. Kaikki tärkeimmät käydään läpi, kerronnalliseen eikä tylsään ensyklopediseen tyyliin. Omiaan minulle, koska toisinaan on melkoisen työläs sijoittaa erilaisia ajattelijoita ja kirjailijoita ja tieteentekijöitä ajalliseen jatkumoon. Ja on monta sellaistakin, joista en vain tiedä mitään.
Senpä tähden kun juuri olin sen pohjalta lukenut varovaista, empivää pohdiskelua tieteen ja taiteen pitkäaikaisen liiton purkautumisesta ja näiden kahden eriytymisestä – (koska kirjoittajan mielestä n. 50 vuoteen ei kirjallisuudessa ole tuotettu juuri mitään erityisen merkittävää) – tuo sinun ensi lauseesi vähän hätkäytti. Kuin siis ei taidehistoria olisi historiaa. Kuin se jo olisi jokin irrallinen liitännäinen, jokin pehmeämmäksi topattu unelmien pilvi, irrallaan reaalimaailmasta.
Sellaistahan nuo täällä juhlistavat, Kustaa ja Silvia, tosiaan. Käytännössä siis Ruotsin tappiota – mutta syy on ehkä sama kuin miksi he pari vuotta sitten täällä olivat, Ruotsinsalmen taistelua juhlistamassa. Siinäkin Ruotsi hävisi. Joten ehkäpä Victoria joskus joutuu tulemaan juhlistamaan Suomen jääkiekkomestaruutta vuodelta 1995 – ainakin se ehkä tulee olemaan lajissaan ainoa koskaan saavutettu.
Aivan vastaavasti olemme jo ihmetelleet, että eikö heitä kyllästytä käydä joka vuosi Turun linnassa, kun ei sinne itsekään millään jaksa mennä joka vuosi. Ei se niin mielenkiintoinen ole.
Itse asiassa Suomen menetys oli Ruotsin kansalle kaiketi kovempi pala kuin tuolloin tuoreelle Bernadotte-kuninkaalle. Mutta hänpä keksi napata Norjan lohdukkeeksi ruotsalaisille, ja taas mentiin 100 vuotta.
Tuo en finne igen taitaa olla sentään vähän rapautumassa näinä Ringlebosvenskan aikoihin. Ja jokunen vuosi sitten tehdyllä Tukholmanmatkalla ainakin itse sain mielestäni myyjäkunnalta parempaa palvelua finlandssvenskaksi kuin englanniksi. Hymyn kera, vieläpä. Joten voipi olla, että tilastollista merkittävyyttä ei näillä kokemuksilla ole. – No jaa; oletko muuten ehtinyt lukea sen “Sikalat” -Svinalängorna?
Siis mistä sinä tuon keksit, olla mauri = olla mustasukkainen?
Muutoin tietysti pakolaiset ovat oma kulttuurinen lisänsä. On se silti juuri niin kuin tuo vuoden pakolaiseksi nimetty albanialaisnainen (sen jalkapallojoukkueen sukulaisnainen, sisko tai jotain) joka oli tv:ssä tuossa talvella – hänhän sanoi: kyllä myös tulijoilla on oma vastuunsa, ottaa selvää ja tutustua siihen maahan, kulttuuriin ja tapoihin johon on saapunut. Ja kuin esimerkiksi, puhui itse lähes loistavaa suomea.
ripsa // elokuu 26, 2009 at 7:33 ip
Jep, HannaH, oltuani tähän mennessä naimisissa 40 vuotta kuvataiteilijan kanssa ja juuri täytettyämme (4 kuukauden välein) 64 vuotta ja tietoisena lapsenlapsista, perinteen velvoitteista ja sensemmoisista, on kivaa kuvitella kultareunaisia pilvenhapsuja ja niille kaikenmaailman värikkäitä kuvia.
Kun ei minun tarvitse niitä työkseni tehdä, kunhan joskus ilokseni ja katselen tottakai ja mietin ääneeni.
Tämä kuvataiteilija tässä huushollissa ei ole onneksi kovin paha taivaanrannanmaalari, enkä minä, myöskin onneksi, ole ikinä kuvitellut saavani omaisuuksia ja rahaa oli sitten miestä eli ei.
No, minusta Otello on mustasukkainen, koska ajattelee häpeissään olevansa niin erilainen kuin kaikki muut ihmiset, ettei kukaan kykene häntä rakastamaan pitemmän päälle.
Tai en minä todensanoakseni tiedä mistä mustasukkaisuus alkaa, mutta yleistä se kumminkin on.
Otellon ongelma on toiseus niin kuin suomalaisten Ruotsissa. Toivon tottakai että lehti kääntyisi tuossakin suhteessa, mutta kuvittelen että riikinruotsalaisilla voi olla aika perinpohjainen kollektiivinen syyllisyydentunne ex-alusmaansa ihmisten kohtelemisesta.
Sikalat on vielä lukematta. Näin kirjailijan jossakin haastattelussa, hän haastatteli ja (täydellisellä riikinruotsilla) jotakuta ruotsalaista feministiä.
Hirveän myötäsukaista puhetta. Olen todennäköisesti saanut itseeni parantumattoman sielullisen haavan Ruotsin ajastani…
HannaH // elokuu 27, 2009 at 6:48 ap
Vai silleen, no minkäpä sille sitten. Päästämme pilven vapaasti leijumaan kuin ilmapallon. Hävinneeköhän tuo samantien.
Totta kyllä, ettei toiseusongelma ainakaan helpota mahdollista mustasukkaisuutta. Mutta luulen kyllä, että perin monella suomalaisellakin on mustasukkaisuustarinoita kerrottavana ihan joka tapauksessa.
Myötäsukaista, hmmm, en ole lukenut, mutta onhan meillä Miika Nousiaisen esikoisteos. Eikös siinä koeta ja parannuta liiasta myötämielisyydestä.