Carl Spitzweg, Köyhä runoilija, 1839
Kylmänvihoja pitelee ja kasvojen keskiosan perunaa punottaa. Sentään vain jokin rhinovirus, joten sianlahti joutaa odottamaan joulunaikaa. On taudissa sentään puolensakin, kuten että saa jäädä aamulla sänkyynsä, niin kuin usein toivoo. Se, että saa lueskella, kirjoja, lehtiä, nettisivuja, keksiä toisen blogista, että kalliimmat Nessut voi korvata wc-rullalla. Saa myös istuksia ja selailla niitäkin sivuja, joihin ei aika muulloin tunnu koskaan riittävän.
HS:n suuressa runoudenteilauskeskustelussa viivyn pitkään. Olen samaa ja eri mieltä melkein kaikkien kanssa. Tietenkään ei saa arvostella, ellei ole lukenut. Tietenkin on järkyttävän huolimatonta kirjoittaa nimet väärin, luokitella suuntaukset poskelleen ja vielä kuvitella olevansa runouden tuntija. Ja kuitenkin kysymys, kenelle nuo runot ovat tai mitä varten, voi olla paikallaan.
Mutta mitäpä minä siitä isommin, vaikka keskustelu heijasteleekin samoja tuntoja, mikä runoudessa minua kääntää siitä pois. Jotain samaa siinä on, kuin naisilla, jotka käyttävät 12 cm korkoja ja minihametta Suomen talvessa. Sitten voi kyllä valittaa, kun nilkat sattuvat eikä pissa kulje. Että ei ymmärretä kauneutta, tyylikkyyttä ei edes sitä kärsimystä, mitä tuo kaikki tuottaa. Sanovat, ryökäleet, vain että oma on vikasi, kun pitää kekkuloida sillä tavoin. Kiitä onneasi, että sillä selvisit.
Selailen joitakin pdf-tekstejä mainituilta runoilijoilta. Selailen kunnes sama tuttu tunne saapuu, vähän odotetustikin. Pikkunäppäriä räppääjiä riittää, se on niin helppoa, kun ovat nämä koneet, joiden kanssa jo tuikitavallinen typo rakentaa runoon rakkautta, rikkautta, ja muita raakileita. Jotta runoja jaksaisi, saavat ne hylätä kaiken paitsi kauneuden. Kannanotot on parempi kääntää esseiksi. Vai onko runo joskus historiassa muuttanut maailmaa?
Näytelmät ovat, romaanit, esseet ja kiistakirjoitukset ovat, – mutta onko runo?
Sentään usein huomaa, että runojen lukeminen sytyttää mielen kuin tulitikku märemmänkin puun. Sitten voikin jo istuksia liekkien lämmössä, ja miettiä runon tehtäviä. Vaikka onkin vain tällainen onneton, tyhjäpäinen rivilukija, normilukija, massaihminen, arvoton kaikkeen paitsi runokirjan ostoon. Kun rahat on luovutettu, on runoilijalla jälleen itsenäinen vapautensa lähestyä maailmaa etuoikeutetun eliitin tulokulmastaan. Sillä välin normilukija sovittakoon itsensä sellaisesta tulokulmasta, josta saa massansa mahtumaan painonvartiojoiden ovesta sisään. Sehän on oma syynsä, tuon läskin, joka ei mihinkään mahdu, tuon joka on aina tiellä ja joka tahtoo aina vain sitä samaa pullaa, rohkenematta ikinä kokeilla mitään uutta, terveellisempää.
Joten saattaa olla, että asiat ovat vähän kuin aina ennenkin. Onhan aiheesta on jo maalaustaidekin mielipiteensä ikuistanut, vuonna 1839.
_______________________________________________________
*) Otsikko on lainaus Teemu Manniselta, mainitusta HS:n keskustelusta.
21 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // lokakuu 25, 2009 klo 11:33 ap
Kodin peruja minulla on kaksi, isänisän tekemä massiivinen kirjahylly jossa on tässä Macin alla semmoinen alaslaskettava kirjoitusalusta, ja sen alla vielä isot laatikostot. Ja tuo ylläoleva on niin hyvä hylly, että siihen sopii miltei kirja kuin kirja.
Siellä ovat sitten saman isoisän peruja Suomen kansalliskirjasto (1930-luvulta, tärkein suomalaiskansallinen kirjallisuus, myös kansanrunousosio ynnä Kalevala), sitten Grimbergin Kansojen historia ja sen perässä uusimmat vuosikerrat Tieteessä tapahtuu-aikakauslehtivihkosta. Suomen sota ja Mannerheimin juhlakirja.
Toinen perintö tuli mutkan kautta, siskolta joka ei ollut enää kovin kiinnostunut: äidin runokirjasto.
Sitä on kiva selailla, koska nyt siinä ovat omat hankinnat sekaisin sen kanssa. Helvi Juvosen syntymästä ja kuolemasta tuli kuluneeksi tasavuodet ja tällä viikolla ennen keskipäivän uutisia (vai oliko se viikkoa ennen?) on luettu Juvosen runoja hänen Kootuistaan jotka tulivat julki juuri sopivasti ennen kirjamessuja.
Ainakaan Hesari ei ole kirjaa mainostanut edes kritiikillä. Tai niin huomaamattomasti että en ole huomannut.
Nyt kun talvi tekee tuloaan ja ulkona on oltava villahuivi päässä niin sopinee että kirjoitan yhden runon kokoelmasta Sanantuoja (WSOY 1959)
POHJOISEEN
Tuuli yllä saraheinämättään, taivaanrantaa.
Niukan maiseman
keskipäivän aikaan synkkämieli rakkaus
peittää varjoon ohiliukuvaan.
Varjo aina viittaa pohjoiseen.
HannaH // lokakuu 25, 2009 klo 3:08 ip
Niin, sellaisia lukijoita kuin toimijoita, oletan. Minulla perintökirjat taitaisivat jäädä harvoiksi, lähinnä vain huolestuttavan pitkä rivi Päätaloja. On siellä kyllä sattuman soittona vanhan Aura-kustantamon painos Aleksis Kiven koottuja teoksia. Senkin selkämys tosin kohtasi kultamaalispraypullon, koska hyllynhaltija ja päädekoraattori talossa oli sitä mieltä, ettei noin rumia kirjoja saisi olla näkyvissä. Sikäli antikvaarinen arvo alkaa olla kadoksissa, ja jäljellä enää kirjallinen – se ehkä kestääkin.
Juvonen sopii hyvin esimerkiksi, koska jostakin muistiini on piirtynyt väite, että hän jossain vaiheessa oli lähes nälkätaiteilija. Ja hyvin yksinäinen. En ole asiaa kyllä tarkistanut, olisin mieluusti väärässäkin.
Runojaan olen lukenut aika vähän, sentään joitakin. Niistä Pikarijäkälän voisin pienin virhein ehkä toistaakin. Se kun on ilman uskontoviittaustaankin perin kaunis ajatukseltaan.
Eipä kait Hesari ole jaksanut Juvoseen palata. Vanhemmman kauden naisrunoilija – eihän se tuossa niputuksessakaan naisia mukaan viitsinyt ottaa. Vastaavasti naisia lehti on niputtanut prosaisteinakin, ilmeisesti kohu onkin nyt kovempi myös kun on kyseessä miesruno. Voimalla viiden miehen.
meri // lokakuu 25, 2009 klo 10:13 ip
hannaH & ripsa
tunnollani on asia, joka on pakko keventää kertomalla se teille: inhoan tulokulma-sanaa. se on tyhmä ja tärkeilevä sana tyhmille ja tärkeileville ihmisille.
¤
minulla on nykyrunoon vähän samankaltainen suhde kuin hannah’illakin – pikkunäppärää räppäämistä tai tekotaiteellista sanahattaraa.
silloin tällöin runo kuitenkin potkaisee rekyylillä ja vaikutus on sen mukainen.
pankki on saanut viime vuosikymmeninä seuraansa muun muassa veripankin, hartiapankin ja spermapankin. ensin mainittuun talletetaan verta, toiseen hikeä ja kolmanteen kyyneleitä sakeampia tehotippoja.
roskapankit toimivat jo täydellä teholla eli eivät toimi ollenkaan, mutta alan toinen yrittäjä, runopankki , etsii vielä sidosryhmiään. runopankkiin voi tallettaa runoja – yritysten, yhteisöjen ja yksityisten ihmisten tarpeita varten.
runopankin perusti runoilijain tekijänoikeustoimisto Runosto, jonka taustalla on suomen Runoilijaliitto ry, jonka taustalla puolestaan on muuan omakustannerunoilija, jonka yritteliäisyyttä tukee ekonomin tutkinto.
runopankkiin talletetut runot kasvavat korkoa suoraan verrannollisesti niiden käyttöasteeseen nähden eli suhteessa niihin kohdistuviin lainoihin ja lainoista saataviin korvauksiin.
tallettajiksi toivotetaan kuulemma tervetulleiksi myös iskelmä- ja mainosrunoilijat.
minä haluaisin pitkäaikaislainata ilpo tiihosta.
HannaH // lokakuu 26, 2009 klo 9:54 ap
No niin, sentään joku muukin. Koko tuon tekstin juuri piileksi sanassa tulokulma, jota myös minä inhoan. Ei tuo olisi tullut edes kirjoitetuksi ilman sitä.
Runopankki on minulle vieras – ja kaikesta nurinasta huolimatta kiinnostava ajatus. Kuten sekin, että siis sittenkin, on ekonomeja joita kiinnostaa runo. Mistä tietysti seuraa jotakin yhtä toimivan kuuloista kuin runopankki.
Toivon sille menestystä, asiakkaita ja vakaata omaa pääomaa. Vieraskin sentään kait sallitaan, ainakin lainat.
meri // lokakuu 26, 2009 klo 8:15 ip
jos tulokulma kuulostaa oudolta, pitää siitä syyttää ajan virtaa, joka tuottaa puheeseen uusia sanoja.
uusien sanojen rekisteri jaksaa aina yllättää. uudissanat juurtuvat kuitenkin arkiseen puheeseen parissa vuodessa.
tai sitten sanapoloisille käy kuten joillekin kielitoimiston virallisille suosituksille, mm. kiepolle ja eriölle. niitä ei kuluta kielessä kukaan. toinen sanoista tarkoittaa ulkohuussia ja toinen roll-onia, mutta käyttäjä ei koskaan muista kumpi kumpaa.
tiedin-sanakaan ei istunut suomalaiseen suuhun. kuka muuten tietää mihin se viittaa?
HannaH // lokakuu 26, 2009 klo 8:38 ip
Tavallaan kiintoisaa on juuri miten uusia sanoja toistellaan jonkin aikaa kaikkialla, ja sitten – elävät tai kuolevat. Siinä on paljon samaa kuin pienen lapsen kielen opettelussa, myös lapsi pallottelee sanoilla ja sovittaa niitä milloin mihinkin yhteyteen.
Jotkut noista, mitä nostit esille, ovat juuri sellaisia, joista minusta olisi jo heti pitänyt kuulla, että ne eivät toimi. Ne voivat olla loogisesti sovitettuja muiden mukaan, mutta niistä puuttuu musiikki. Ne eivät soi, tai sitten ne naurattavat hölmöydessään.
Minusta armeija kyllä käytti eriötä aika tehokkaasti, sehän on “se yksi paikka sen toisen paikan vieressä”, modernimmin waterloo.
En tiedä vaan arvaan, kun on laskin, voisi olla että nyt käytän tiedintä. Sitä hetken siedin. – Aivan kauhea sana.
Tuima // lokakuu 27, 2009 klo 11:03 ip
Toivottavsti tauti menee nopasti ohi! Vessapaperi sopii hyvin nenän niistämiseen, ei se pehmeä nenäliinakaan punaisuutta ja sieraimen sierettymistä estä. Paljon vaan lepoa ja lämmintä juomaa!
HannaH // lokakuu 28, 2009 klo 12:34 ip
Kiitos, alkaahan se jo vähitellen talttua. Tuo vinkki tuli hyvään aikaan, koska liinat olivat loppu enkä jaksanut lähteä ostamaan. Toimii!
aksu // lokakuu 28, 2009 klo 11:43 ip
Tämä keskustelu on läheisesti tekemisessä tuon aikaisemman kanssa, jossa puhutte oikeakielisyydestä.
Yhdistävä termi on “tyyli”. Oikeakielisyys tuottaa automaattisesti kielellisesti uskottavan tyylin. Tätä tyyliä viljellään ja pidetään elossa lehdissä.
Lehtikieli on nähdäkseni vahvin kirjoitusasun normeja luova ja ylläpitävä insitituutio. Liikkumatilaa on vain sävyissä. 2000 merkin juttuun voi esim. sujauttaa yhden sivistyssanan, jonka avulla pystyy viittaamaan esimerkiksi johonkin filosofiseen ajatusrakennelmaan tai kulttuurihistorialliseen yhteyteen.
Suurten kustantamoiden proosa toimitetaan aika lähelle lehtikieltä. Ei kiilalauseita, ennemmin referointia kuin siteeraamista, ei yli 16 sanan virkkeitä. Tällaisilla peukalosäännöillä pääsee helpohkosti sujuvaan kirjoitusasuun, jonka ymmärtää täysin yhdellä lukukerralla.
Kirjallisuuden kielellisesti ja tyylillisesti vahvin uudistuva sydänmaa on siksi nimenomaan runoudessa. Usein nykyruno esittää kieleen “normaalikommunikaation” lisäksi aivan uusia ilmenemismuotoja (noita teidän “tulokulmia”).
Henriikka Tavi on tässä huikea. Hän julkaisi mm. puolisen vuotta sitten Parnassossa runon, joka tyylillisesti astui yksiin vasta kirjoittamista opettelevan lapsen kirjoituksen kanssa ja onnistui sillä ilmaisemaan sen järistyksen, kun maailma alkaa totella kirjaimia.
Karri Kokko on tehnyt pitkään systemaattista tutkimusta kielen olemuksesta. Hän on koonnut kirjan nimeltä Varjofinlandia, joka on koostettu netin masennusblogeista. Todella vahvaa kieltä ja hurja teos.
Mainitulla Teemu Mannisella on hienoja runoja, joita hän on paljolti googlettanut. Yhdessä hienoimmista kuulemistani hän on poiminut ehkä 13 vuotiaan tytön nettipalstalle kirjoittaman rakkaudentunnustuksen ja eristänyt sen runoksi. Näkyviin tulee pelkkä kieli ja tuon nuoren ihmisen sanomattoman hieno tyyli sen käytössä, samanaikaisen täydellisen kömpelö, mutta urhoollisuudessaan ja positiivisuudessaan sydämen sulattava.
Lyhyesti: runouden merkitys kirjoittamiselle yleensä ja varsinkin fiktiolle on olla sen substanssi. Mä kirjoitan itse proosaa, mutta runouden merkitys kielessä elämiselle on kyllä täysin keskeinen ydinalue.
Tietysti nykyrunouteen liittyy vielä vahvasti esitykset, runon kuuleminen. Semminkin runoperformansseissa ja äänirunohommissa.
Eli älkää tuomitko piipertelyksi ja höpöhommiksi noin kevein perustein.
Ja kysymyksen “onko runo muuttanut maailmaa” vastaamiseen en nyt ala erittelemään tapauksia. Vastaus on että on, monen monta kertaa.
HannaH // lokakuu 29, 2009 klo 10:54 ap
Tahdot siis vähän lisää Canossaa, eikä se vallan väärä vaade olekaan, mutta, mutta…
Näyttäisi, että viitot kahdella kintaalla, lehtikieleen ja yleisproosaan ja toisaalta runouden kykyyn eristää kieltä lasten ja imeväisten suusta.
Niinpä, kuka omistaa kielen, ken keksii sanat sen. Kukaan ei omista, mutta keksijöitä ovat kaikki, eritoten ne, jotka kieltä eniten tarvitsevat, päivittäin ja tuhanteen tarpeeseen. Sitä on lehtikieli, mutta ei se kuitenkaan mikään oikean kielenkäytön luoja ole. Totuttaja ja tavanomaiseksi tekijä kyllä. Lehtikieli lyhentää pitkät, raskaat virkkeet, viis veisaa ehdottomista tarkkuuksista ja saa juristit hikoilemaan ilmaisuillaan.
Sen standardisuus on siten vain vakioinnissa. Toisaalta roisketta tulee rapatessa yleensä viikon tarpeiksi Suomen Kuvalehden jyvien ja akanoitten palstalle.
Saattaa olla, että tuo suomiproosa mukailee tätä yleisvakioitua kieltä. Saattaa myös olla, että se siksi usein saa puhtaana proosana otsaansa leiman ”suomalainen kirjallisuus on niin tylsää”. Ja kuitenkin, jos kirjoittaa ladattua, pientä päänvaivaa vaativaa tekstiä, valituskuoro vaihtaa virteen: se on niin vaikeaa. Jostakin olisi siis löydettävä se tie, jossa alle 16-sanaiseksi sidottu proosa kohtaa runon vapauden. (ja kuka määrää rajat, kuka sitoo, kuka vapauttaa? millä oikeudella?) Winterson kiukutteli Word-ohjelmalle: ”hey, I’m the author here”, jossakin kolumnissaan, jota tehdessä ohjelma oli nurissut kielenkäytöstä.
Toinen kintaasi viittoo siihen, mitä runo omaksuu muilta. En ole lukenut mainitsemiasi runoilijoita, siksi pureskelen vain sitä mitä kuvauksesi heistä kertoo. Siinä ihmetystä herättävät vaikkapa nämä: tarkoittaako Tavi, että sopii hymyillä ivallisesti opin äärellä vaivallisesti vaeltavalle lapselle? Käyttääkö Kokko hyväkseen masentuneita, vie näiltä viimeisenkin tien purkaa tuskaansa nimettömänä nettiin, josta uusin runo poimii heidät pilkatakseen. Ja sama koskee kuvausta myös Mannisesta, varastavatko he siis kylmästi toisten tunteet, muovaavat niistä runoa, – ja ovat äkkiä kirjallisuuden eliittiä, sydänmaata.
Liioittelua. Niin. Thomas Mann on kirjoittanut: ”kirjailija on kauhea olento. vielä toista suudellessaankin osa hänestä kylmästi tarkkailee, ai, tällaista tämä on, miten kuvaisin tämän.”
Vielä tuo, etten kaikkea runoutta ollut tuomitsemassa. Sanoin myös, että juuri runo usein sytyttää mielen. Se tarkoittaa, että runo vapauttaa sanat ja ilmaisut – kenties juuri lehtikieli-arjesta, jos niin haluat. Siinä olen siis samaa mieltä.
Silti jos kokonaisuus on hölynpölyä, jos runo vaikuttaa samanlaiselta kuin sanakirjan umpimähkäinen lukeminen, missä minkään ei tarvitse rakentaa uutta eheyttä, uutta merkitystä, sillä ei ole ”entten tentten telikamentten” –lorua kummempaa arvoa. Eikä se silloin ole hienoa runoutta, onpahan vain sekalaisia sanoja tuiskaistu kourallinen kasaan.
Mutta tämä ei ole syytös mainittuja runoilijoita kohtaan, eikä yhtään koulukuntaa tai tekijää kohtaan. Onpahan vain omia edellytyksiäni runolle, josta voisin pitää. Silti on niinkin, ettei minun pitämykselläni välttämättä ole voikukanhahtuvan painavuutta. Ja niin on hyvä. Suon mieluusti uuden ja vanhan runon tekijöille oikeuden taiteeseensa. Ainahan se minut kuitenkin puolelleen voittaa, silloin kun se on aitoa taidetta, ei vain sen nimeen huutamista.
Ja muuten, eipä sinun olisi tarvinnutkaan eritellä kaikkia tapauksia, joissa runo on muuttanut maailmaa. Ihan yksi hyvä esimerkki riittää kyllä.
meri // lokakuu 29, 2009 klo 1:44 ip
hei aksu ja hannaH!
edessäni on Suomen Kaunokirjailijaliiton Albumi vuodelta 1902. runsaan runollisen ( ! ) ja kaunokirjallisen sisällön seasta löytyy muutamia tutkielmia suomenkielestä.
yksi on juhani aholta, joka kirjoittaa että “suomenkielen viljat ovat hyvästi itäviä – sen tietävät ne, jotka ovat niitä kylväneet. oras nousee melkein millä vainiolla tahansa.”
aho suutahtaa oikeastaan vain silloin kun törmää liikoihin lainasanoihin – esim. volter kilven ilmaisu on hänen mielestään vain siteeksi suomea, loppu on ‘vierasta länsimaista mallia’ ja ‘lainahöyheniä’.
aho toruu myös eino leinoa , joka ei ole suomenkielen sanavarastosta löytänyt mitään kotimaista vasinetta sellaisille sanoille kuin suggesteerata , disponeerattu , impulssi , seraafi , plastillinen , pateettinen , salonki-interiööri jne.
kirjoituksensa lopussa aho tosin myöntyy sanamarjojen maistelijana osan metsälutikoitakin nieleskelemään, mutta vain sillä ehdolla että nuo uudissanat äänellisesti sopivat kieleen ja sulavat helposti suomalaisten suussa.
jokaisella aikakaudella on mitä ilmeisimmin omat metsälutikkansa, ikiomat blaseerauksensa ja tulokulmansa.
¤
aksu,
pikkunäppärällä räppäämisellä ja tekotaiteellisella sanahattaralla tarkoitan erityisesti näitä ‘runotorstai’-tyyppisiä koristeellisia ajanvieterunoja. vaikka ne mitä ilmeisimmin onkin kirjoitettu vakavin ja totisin aikein, lopputulos on liian usein karmeaa kökköä.
kirjoitat: [...] runouden merkitys kielessä elämiselle on kyllä täysin keskeinen ydinalue [...]
tähän minun on helppo yhtyä. ajattelen nyt erityisesti paavo haavikon runoja. haaavikon maailma tuntuu monesta lohduttomalta, koska hänen myötätunnossaan ei ole mitään sentimentaalista: hän ei tuomitse ketään mutta ei myöskään nyökkäile hyväksyvästi.
tavallisen ajanvieterunon menestys perustuu runoilijan ohjailevaan ja holhoavaan asenteeseen, hän pitää lukijaa kädestä ja määrää hänen reaktionsa hyvin pitkälle.
( tässä kohtaa minun on syytä muistuttaa itseäni siitä, että myös hyvä runoilija voi käyttää tätä menetelmää: esimerkiksi brechtiä voi ilman muuta sanoa sentimentaaliseksi )
hyvä runoilija saa kiinni jotakin sellaista mikä joka hetki on katoamassa. hyvän runoilijan ihminen vain tulee, purkaa ympärilleen sanojen, ajatusten, tekojen pilven, ja niin hän vähitellen on siinä. lukijan on osattava nähdä hänet.
aksu // lokakuu 29, 2009 klo 5:56 ip
“tarkoittaako Tavi, että sopii hymyillä ivallisesti opin äärellä vaivallisesti vaeltavalle lapselle?”
Juuri päinvastoin. Hän kirjoittaa tunnistettavasti ja samastuttavasti, vapauttavasti. Lukukokemus oli mulle lämpöaalto.
“Käyttääkö Kokko hyväkseen masentuneita, vie näiltä viimeisenkin tien purkaa tuskaansa nimettömänä nettiin, josta uusin runo poimii heidät pilkatakseen.”
Mulle teoksessa on olennaisinta alkuperäisen kohteen kunnioittaminen, kuten Kokolle itselleenkin. Mistään pilkasta ei ole missään nimessä siis kysymys. En voisi hyväksyä mitään sellaista taideteosta, joka arveluttaa moraalisesti.
“Ja sama koskee kuvausta myös Mannisesta, varastavatko he siis kylmästi toisten tunteet, muovaavat niistä runoa, – ja ovat äkkiä kirjallisuuden eliittiä, sydänmaata.”
Ei varasta, hän osoittaa toisen tunteenilmauksen poeettisen merkityksen, ihailee sitä. Tässä esimerkissä, kuten Kokonkin, on kyseessä poetiikan löytäminen. Se ei ole varastamista, vaan kauneuden näkemistä siellä, mistä muut eivät sitä näe.
Varmasti on olemassa sanakirjakin, jonka joku yksittäinen kohta ääneenluettuna kuulostaa hyvältä (sisältää esim. riimejä, kummallisia mielleyhtymiä, alleviivattua tautologiaa tms.) …itse asiassa tuli mieleen, että Tuli&Savu -lehdessä oli kesällä tällainen runosikermä “Alaston flogiston” -nimeltään, jonka on koonnut Otavan runokustannustoimittaja Antti Arnkil.
Tarkoitan, että satunnaisista tekstilähteistä on mahdollista löytää poetiikkaa, ja sen esiintuominen murtaa kielenkäytön konventioita. Nykyrunoudessa on mm. tällaisia sisältöjä.
Enkä tarkoita, että nykyruno kokonaisuudessaan olisi pelkkää hurraata. Paljon on potaskaa joukossa. Silti olen ainakin itse löytänyt niin monta helmeä, että kahlaaminen on totisesti kannattanut.
Ja unohda nuo voikukan hahtuvat. Sun mielipiteellä on mulle painava merkitys.
Esimerkkejä läheltä (kauempaa löytyy enemmän):
- Modernismin keskeisimpiä yksittäisiä hahmoja on Rimbaud.
- Surrealismi oli alun perin runoilijoiden keksintö, joka laajeni kulttuurikäsitykseksi
- Pushkinin Troikka
Ja lopuksi Olavi Paavolaisen kertomusta: 1918-22 Venäjän vallankumouksen jälkeinen paperipula ja totaalinen köyhyys muuttivat kirjallisuuden: “äärimmäisyyksiin asti rajoittuneet julkaisumahdollisuudet pusersivat vain olennaisimman esille – hätähuudot, julistukset, ohjelmat, riemu, kärsimys. Kirjallisuus kiertyi kiinni elämään; siitä muodostui yhtä välttämätön tarve kuin ruoasta ja juomasta. Runoja luettiin toreilla, niitä huudettiin parvekkeilta megafoneilla (…) niitä kirjoitettiin muureille ja seinien rappauksille (…) Runot eivät vaatineet paperia eikä painatusta. Kansankokoukset olivat samalla lainakirjastossakäyntejä, jokainen lyhtypatsas saattoi olla esikoisteos, ja käymälöiden seinät olivat oikein runoantologioita.”
aksu // lokakuu 29, 2009 klo 6:01 ip
Ja hyvä tarkennus Meri, tänks.
Ja vielä puhuakseni itsestäni lisää… en tässä halua mitenkään osoittaa että olisitte väärässä tai että edes olisin eri mieltä. Pointsini on, että runous on valtaisan suuri alue ja siitä on vaarallista puhua kokonaisuutena. Tuon sentimentaalisen osaston ymmärrän kyllä täysin.
HannaH // lokakuu 29, 2009 klo 8:28 ip
Meri: Mutta, mutta, runotorstain osallistujat ovat varmasti runojen uskollisimpia harrastajia. Ja on jossain määrin epäreilua puhua heistä edes toisella hengenvedolla. Vaikka lyttäyksen kohteetkin epäilivät osasyyn piilleen “ntamo”-julkaisussa, on vakavasti otettavuuden aste-ero pyrkimyksen, yrityksen vakavuudessa, joka jälkimmäisillä on paljon suurempi.
Ylipäätään nyt mentiin jo metrikaupalla yli uuden runon horisontin, kun puhutaan Haavikosta tai Brechtistä (jälkimmäiseltä olen lukenut yhden, oli Kirstinän runo-oppaassa mallina: – totta, esimerkki ainakin oli sangen sentimentaalinen ja omahyväinen).
Aksu: Mainiota, sanakirjan jälkeen voidaankin jo hyödyntää puhelinluettelo ja verokalenteri. Varmasti runoutta ja kauneutta niissäkin. ai niin, ja Suomen Laki – silkkaa runoutta!
Mutta eiköhän tästä jo kyllin. Kuten vähintään puolittain todettu, on paljon hienoa ja hyvää runoutta. Edelläkävijä runous myös usein on.
Mutta siihen en suostu, että ajattelisin, runous on hienompi muuta kirjallisuutta, koska se on runoutta. Joskus tuntuu, että sellaisen tapainen ajattelukonventio on päässyt syntymään.
Eikä siinä mitään, väitteen jälkeen esitetään todisteet.
Ja melkein onnistuit, Venäjä-esimerkit tulivat lähimmäs. Omassakin mielessäni kävivät Vysotskin laulut – runouttahan nekin kai.
Eivät ne silti yllä samaan kuin vaikkapa Galsworthyn näytelmä (Oikeus), tai Dickensin proosa (Kolea talo), jotka kumpikin johtivat suoraan lakien muuttamiseen – nuo nyt ensimmäisinä esimerkkeinä tekoihin johtaneesta kirjallisuusvaikutuksesta.
Se että runo muuttaa suuntausta…. se on samaa kuin että Chanel muutti muotia. Se on sisäpiiriä, ei koko yhteiskuntaa.
Ja vielä yksi asia, Aksulle ja kaikille muillekin: I love comments. Kaikenlaisia.
aksu // lokakuu 29, 2009 klo 9:40 ip
juu, ei ole koko yhteiskunta. Enkä mä nyt tarkemmin ajatellen ole halukas vertaamaan runoutta proosaan, ne eivät oikein ole yhteismitallisia. Mä olen vaan noiden runoilijoiden kanssa töitä tehdessä saanut vissisti enemmän ajateltavaa kuin proosalaisten. Ajatukset ja näkemykset eivät ole teknisiä, vaan ne kattavat tekstin kokonaisuutena jotenkin eri tavoin.
Proosalla on toki yhtenäiskulttuurin kuvaajana nykyään ihmeellisen suuri merkitys. Tervon pumaskat kuuluvat yleissivistykseen ja jopa roskalehdissä niihin viitataan. Aika harva taidemuoto elokuvia lukuunottamatta yltää samaan.
Tuli mieleen vielä pari hyvää halkileikkausrunoa. Edna st. Vicent Millayn First Fig oli 1920-luvun motto, jonkinlainen kuva jota moni on käyttänyt 1. maailmansodan jälkitunnelmista. Runo on lyhyt, se kuuluu näin:
First Fig
MY CANDLE burns at both ends;
It will not last the night;
But ah, my foes, and oh, my friends–
It gives a lovely light!
Ja suoraan mun ytimiin menee tää, kannattaa kokeilla:
meri // lokakuu 29, 2009 klo 10:11 ip
hannaH !
runotorstailaiset ovat varmasti uskollisia runolle, sitä en epäile.
heitä voisi hyvin havainnollistaa noilla psykologian oppikirjojen harrastamilla soikioilla, joilla kuvataan ihmisen ‘elämänkenttää’; runotorstain tapauksessa ne peittäisivät toisensa osittain, ja juuri tuo yhteinen alue olisi runotorstain keskiarvo.
yrityksen vakavuus ei ikävä kyllä aina riitä, jos runo on runoudesta yrityksestä huolimatta kovin kaukana tai aivan vaiti.
‘draamallinen’ on termi, jolla sangen usein peitetään taiteilijana kehnon kirjoittajan korvaamatonta puutetta.
tuon ‘draamallisuuden’ havaitsee parhaiten silloin, kun kirjalliset ansiot eivät vaateta sitä.
¤
minulla on monta mielirunoilijaa. jotkut ovat suuria relativisteja, inhimillisen elämän uuvuttavan mutkikkuuden, epäonnistumisten, harhapolkujen ja tappioiden kuvittajia.
toiset taas kyllin kylmäverisiä ja ironisia välttääkseen sentimentaalisuuden ja itsesäälin vaarat.
muutama pystyy verrattoman havainnollisesti osoittamaan , että valtaosa ihmisistä on sellaisia, jotka näkevät, mutta eivät ymmärrä, ja pieni vähemmistö niitä, jotka näkevät ja ymmärtävät.
on runoilijoita, joiden runoudesta on tullut kirjaimellisesti ’sanataidetta’ , niin kuin musiikista ’säveltaidetta’ ( jolloin ’säveltä’ ei pidä käsittää tonaalisen suhteen merkityksessä ).
mutta annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia; lyyrikko, eepikko, satiirikko, koseristi, esseisti – kaikki voivat onneksi sanojen avulla ilmaista itseään itselleen ominaisella tavalla.
aksu ja hannaH, kiitos imponoivasta runosuolesta!
meri // lokakuu 29, 2009 klo 10:14 ip
korjaus edelliseen:
[...] jos runo on runoudesta yrityksestä huolimatta kovin kaukana tai aivan vaiti [...]
pitäisi olla: jos runo yrityksestä huolimatta on runoudesta kovin kaukana tai aivan vaiti.
HannaH // lokakuu 30, 2009 klo 4:57 ip
Aksu: Ihan ensin, kiitos tuosta Sylvia Plathin runotaltiosta. Se on todella vaikuttava, ja taidan kuunnella sen vielä aika monta kertaa. Plus että siihen rakennettu videokin on mielenkiintoinen.
Tämäkin pakko sanoa: Ei Tervon teokset sentään sivistykseen kuulu, se riittää, että tietää “T. on suomalainen suht. menestyksekäs kirjailija”.
Runoudella on oikeastaan etulyöntiasema, mitä tulee tuohon kykyyn antaa ajattelemisen aihetta. Ensiksi siksi, että koska se sanoo asiansa yleensä lyhyesti, tiiviisti, joskus kryptisestikin, se vaatii ajattelemaan mitä runoilija tahtoi sanoa. Ongelmansakin tässä on, koska liian kryptisiä juttuja lukijalla ei ole mitään velvollisuutta purkaa. Yhtä vähän kuin on velvollisuutta täyttää lehden sanaristikkoa.
Toiseksi runo antaa helpommin ajattelun aihetta ja virikettä, koska sen pitää jättää riveille ja niiden väliin lukijalle tilaa tulkita, tilaa ajatella annettujen palapelin osista omanlaisiaan kuvia. Ja kun lukija kuitenkin melkein aina etsii kirjallisuudesta “itseään” omia ajatuksiaan, tunteitaan, kokemuksiaan ja muita vastaavuuksia, se että saa tee-se-itse paloja niiden rakentamiseen on yksinkertaisesti helpompi keino tavoittaa toivottu tila, kuin proosan rakennetummassa maailmassa.
Mutta – jos tulokulmaa ja pientä elitismiä ja elvistelyä irvistelee, on vähän väärin joutua koko runouden historian kanssa vastakkain, sellaisten kuin Sylvia Plath, joka nyt on näitä runouden megatähtiä.
Meri: Ja keski-ikäiset naiset, jotka lähtevät harrastamaan vatsatanssia, eivät varmaan koskaan yllä tasolle, jota tanssin egyptiläiset juuret ovat tarkoittaneet, vaan heidän tanssinsa jää miellyttäväksi jumpaksi. Mutta nuo eri-ikäiset naiset kohtaavat kurssilla toinen toisensa, liikunnan ilon ja riemun. Niin kuin tekevät kesäteatteriharrastajatkin – nämä kaikki ja runotorstailaiset kohtaavat toisissaan saman huvin viehätyksen, ja toistensa yhtäläiset, erilaiset elämät. Siksi he eivät vain kuulu tähän joukkoon, josta tämä keskustelu alkoi.
Kirjallisuus, sen tutkimus ja sen kritiikit, ilkeät ja kohteliaat, sisältävät kaikenlaisia pseudoilmaisuja siinä missä kaikki muukin yhteisöelämä. Me emme enää sano juopot, hullut ja mustalaiset vaan päihteiden väärinkäyttäjät, mielenterveyskuntoutujat ja romanit. On tilanteita ja aikoja, jolloin sanotaan julmasti, ja toisia jolloin sanotaan siististi ja leikitään sivistystä. Tai omataan sitä – keskiarvoisesti sentään enimmän aikaa.
Minullakin on pysyväismuistissa muutamia runoja ja säkeitä. Lohdutan ja piristän niillä itseäni aika ajoin.
Silti, ei se ole kovin tärkeää, mistä helmensä sukeltaa, runoudesta, proosasta, musiikista, muusta taiteesta. Kunhan jostain, kunhan ainakin etsii. Etsivä nimittäin löytää, kuten tiedetään.
aksu // marraskuu 2, 2009 klo 4:18 ip
Hyviä kommentteja. Yleissivistyksellä tarkoitin jotain epämääräisempää, ehkä ajankohtaisuutta, kuten että Koljatissa pilkataan Matti Vanhasta ja Mauri Pekkarista. Tästä sitten rupatetaan joka paikassa.
Kryptisyydestä: mä olen kanssasi samaa mieltä siitä, että lukemisen ei tulisi olla koodinpurkua, dekoodaamista. Joskus näin käy, esim. A.W.Yrjänä sisällyttää tuotoksiinsa viittauksia niin paljon, että ne ovat pääsisältö. En jaksa tällaista touhua ja pidänkin heppua kokolailla kehnona lyyrikkona ja runoilijana.
Mä lopetan aika nopeasti lukemisen, jos se keskittyy siihen, että lukijan on tarkoitus kekata tekstintuottamisen logiigat. Se on käsittellistä ja kiinnostavaakin ainoastaan käsitteellisessä mielessä. Tällaista runoutta on kyllä aika vähän.
Elitismi on myös seikka, jota karsastan. En tosin tunne oikeastaan yhtään elitististä runoilijaa. Kaikki pyrkivät kirjoittamaan tekstejään kelle tahansa lukijalle. Niitä ei ole tarkoitettu kaveripiireille.
Lukemista hankaloittaa se, että lukutapoja joutuu kehittämään. Että lukeminen ei ole pelkästään kieliopin semantiikassa, vaan laajemmassa kokonaisuudessa. On oltava avoin ja luova myös lukiessa, ei pelkkä vastaanottaja. Kokeellinen runo on mielestäni selvästi epäonnistunut, jos vilpittömälla ponnistelullakaan ei siitä saa tolkkua.
Megatähdet on tietty vähän kohtuuton rinnastus. Mun nostamat esimerkit on kaikki tosin sellaisia, joiden työhön tavalla tai toisella moni kokeellisen runon kirjoittaja osallistuu. Kokeellisuus ei ole kokeellisuutta elitismin takia, vaan ihan aitoa käymistilaa sen suhteen, mitä kaikkea runous voi olla ja millä kaikin tavoin koskettaa.
Tämä kuplinta ei ole lopussa, vaan alussa. Sita on ollut ihailtavaa seurata. Suurin osa kaikesta hommailuista on yleensäkin sellaista, että se tuntuu vähän ulkokohtaiselta. Niin varmasti onkin. Mutta pyrkimys ei ole sulkea ketään ulkopuolelle, vaan saada aikaiseksi avautuma.
Yksi tällainen on riippumattomien kustantamoiden perustaminen, joka on demokratisoinut runoutta. Se ei enää tapahdu silmää tekevien rahakustantamoiden elitistisenä harrasteena, vaan sitä tehdään rakkaudesta lajiin vaivaa säästämättä, ja usein työn lopputulokset lahjoitetaan kaikille halukkaille korvauksetta.
-aksu
aksu // marraskuu 2, 2009 klo 4:30 ip
Ääh, tulipa kirjoitettua kömpelöä tekstiä. Ehkä ajtushahmotelmat taustalla ovat kuitenkin jotenkin ymmärrettäviä…
terveisin loogiggo
HannaH // marraskuu 2, 2009 klo 7:37 ip
Ihan ymmärrettäviä
ei sitä kirjoitusvirhe tai kaksikaan haittaa. Joskus itseäni harmittaa, kun kommentista katoaa verbejäkin, ja tarkoitus muuttuu käsittämättömäksi.
Juolahti äsken mieleen Hessen Lasihelmipeli, kun mietin tuota viittausten kasaumaa, niin että runosta tuleekin lähdeluettelo. Kastaliassahan harjoitettiin lasihelmipeliä, jossa pelinjohtaja johdatteli ajatuksen kulkua, missä käytettiin viittauksia ja poikkitieteellisyyttä kaikin tavoin, pyrkimyksenä jonkinlaisia henkisiä matkoja laajempien kokonaisuuksien ymmärtämiseen. Mutta, aina kaikessa oli kyse pelinjohtajan taidoista, eikä tavoiteltu onnistunut jos pelinjohtaja “vain kasasi kaikkea”.
Jossain määrin runonkin voi nähdä tuollaisena, mutta tällöin vikana on juuri kastilialaisuus, helmet ja viittaukset tuntee vain pieni ryhmä, joka kykenee peliä seuraamaan tai siihen osallistumaan.
Silti ei tätä etääntymistä lukijoista saa liioitella. Onhan minulla proosassakin tullut vastaan kirjoja, joista olen saanut selvää vasta myöhemmin. Siinäkin on “opittava lukemaan”, miksi ei siis runo saisi vaatia samaa. Olenhan minäkin kuitenkin olen jotenkin sijoittamassa runoutta kirjallisuuden etujoukoksi, missä kyllä konventio taitaa painaa aika lailla.
En ole CMX-faneja koskaan ollut, jonkin kömpelön lauluriimin muistan. Mutta onhan heitä rokkarirunoilijoita muitakin – oikeastaan jo pitemmältä ajalta. Uusinpia tulijoita taitaa olla Tommi Liimatta.
Näköjään tuo “teilauksen” ulkopuolelle jätetty Kati Neuvosen NAKU oli tämän päivän TS:n arvosteluna. Aika kiinnostavana se siinä näyttäytyi. Ainakin aiheeltaan. Ehkä keskustelu tosiaan jatkuu, olihan siinä myös heti perässä toinen arvio; V-T. Huotarisen kokoama Poetiikkaa II, runoilijoiden esseitä omista pyrkimyksistään.