Asun nykyään kävelymatkan päässä kauppakeskuksesta, sellaisesta huonomminvoidellun kokoomusministerin kiroamasta. Oman ostosparatiisini käärmekallioihin kuulunevat kirjakauppa ja alennuskirjakauppa, ainakin sikäli kuin on kyse niiden houkutteluvoimasta. Myrkkyä yhtäkaikki minun pään… pääomalleni.
Kuten aina, syksyn kirjatarjontaan kuuluu ‘oikeita’ kirjoja ja sitten niitä muita. Tänä syksynä luokittelin mm. Koljatin ryhmään ‘kuohut ja kohinat’, teoksiin jotka ehkä selaa läpi ja sitten hylkää. Kirjat kuin iltapäivälehdet, hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää.
Ja vaikkei puolikirjallinen päiväperho juuri kummempaa elinikää ansaitsekaan, yllätti alekirjakauppa sentään tarjoamalla Koljattia, jolta oli jo puolet mahdista l. hinnasta poissa. Sitäkin enemmän, kun katse tapasi vierestä korkeita pinoja Tervon muuta tuotantoa. Yhteenlaskettukaan sijoitus Tervon tähänastiseen tuotantoon ei olisi ollut kestämätön. Mahdotonta ei ole sekään, että yleinen pörssiohje, “osta ja säilytä” voisi taaskin olla kannattavaa, joidenkin antikvariaattien hinnoista päätellen.
Enpä tiedä, vähän se näky suretti. Minun, joka minkä tahansa tapiolan tasapainoisen taloudenhoidon mittarin mukaan ostan todennäköisesti aivan liikaa kirjoja, pitäisi tietysti olla tyytyväinen. En vaan osaa. Vaikka minun hyvin pitäisi tietää, että varsinaisten kirjauskontojen jälkeen seuraava laaja-alainen uskomusjärjestelmä on taloustiede.
Eipä siis taida kannattaa ryhtyä kirjailijaksi tai runoilijaksi. Esimerkiksi laukkujen valmistaminen on paljon parempi ajatus, tarvitsee vain painaa perin tavallisen nahkalaukun kylkeen kirjaimet LV ja hintalappuun 965 euroa. Ja aina, aina jostakin tulee se, joka uskoo.
Loppuosa kauppakeskuskäynnistäni kääntyi minimittaiseksi Canossanmatkaksi. Vastaan nimittäin tuli Uuden Runon 
MOT MOT -vuosikirja vuodelta 2006. Selailun perusteella se oli niin kiinnostava, että se piti ehdottomasti ostaa. Näin. Sellaista se sitten on, kun ei osaa edes aidosti ilkeillä.
4 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // lokakuu 26, 2009 klo 9:33 ip
Meilläkin on kävelymatkan päässä marketti, Minimani. Ja sama juttu: ilmestyi hylly, jossa oli alennuksella Loistopokkareita ja hinta 3.50/kpl.
Päädyin ostamaan pitkään mietittyäni Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. En tunne kirjailijaa lainkaan, joten se on täysin kirjoittamaton lehti. Eiku siis lukematon.
Sitten olen tuhrannut aikaa kompuuttereiden (en herrajjestas tietimien!Hullujako ne Suomen sananselittäjät ovat?) mystisessä maailmassa.
Ja niin kuin aina, kompastellut helppeihin, kun en ymmärrä niitä suomeksi enkä englanniksi eivätkä ne ole kumpaakaan kieltä.
Windows-dinosaurus lopetti lopullisesti yhteytensä nettiin. Se oli tulos korjaajan käynnistä. Nyt pitäisi löytää todellinen nörtti tai geek, jollaisia isäntä tuntee, joka tietäisi jonkun palveluntarjoajan joka ei ole huijari.
Eipä sille voi juuri laskea mitään.
Niinpä juutuin yrittämään lisäyksiä Google-sivustolle (jossa on kritiikkejä), ja siitä tuli hirveä sotku ja riisi paloi pohjaan, mutta onneksi töistä kotiutuva isäntä käsitti, koska ilmeisesti silmät harittavat ja tukka hapsottaa entistä enemmän, kohta siitä ei ole mitään jäljellä.
Nyt on syöty, Allu kiljuu, koska se ei ole saanut illallista insuliiniannostaan. Lidian unohdin parvekkeelle enkä kuullut sen pieniäänistä naukumista.
Jossei kohta tule lunta niin sikaflunssa ainakin. Kuulemma se on tulossa jo Keskipohjanmaalla.
Mutta runot ovat ihania ja on hienoa löytää tiensä sattumoisin jollekin runoblogille ja maistella sanoja. Ehkä en koko kokoelman vertaa, mutta voisi olla ideaa jos löytäisi antologian, niin rupeaisi saamaan selvää esimerkiksi ikäpolvesta, ovatko ne nyt sitten 20+ vai mitä.
Kamalan nuoria kumminkin.
Tähän mennessä vähän vanhemmasta nuorisosta olen löytänyt selvästi minä-sukupolven, jota kaiketi kutsutaan myös x-sukupolveksi.
Olin ajatellut että X tarkoittaa sukupuoletonta sukupolvea, niitä androgyynejä, mutta poikani, joka siis siihen kuuluu, ilmoitti, että se tarkoittaa sitä matikan yhtälön tuntematonta.
Tuntemattomia suuruuksia kyllä, ainakin minulle. Maailma tuntuu oudolta paikalta.
Olen heräämässä pitkästä lukemisesta. Nyt alkaa tulla merkintöjä lyijykynällä isoon vihkoon.
HannaH // lokakuu 27, 2009 klo 6:29 ip
Joo, tosin nuo minun tapaamani kirjat olivat kovakantisia – sikäli kuin silläkään on enää mitään todellista merkitystä.
Minä olen lukenut puolitoista Itkosen kirjaa, sellaista tasaista suomiproosaa hän kirjoittaa, mutta ei sen kummempaa. En siis lukeudu faneihinsa, joita sentään on kai melko paljon.
On, tuo tiedin on tosi kauhea sanayritelmä. Tiedinongelma, tiedinohjelmisto, tiedintiedot (kuten sarjanro tms.), tiedinohjelmat, tietimennäyttö, tiedinohjelmointi, “sun tietimesi on kaatunut” – tietänenkö edes tiedinasioista tarpeeksi. Se toimii väkisin, mutta mieltyy helpommin verbien taivutuksiin kuin substantiiviksi.
Aikanaan käsitin, että X-sukupolvi olisi ns. kadonnut sukupolvi, se joka oli niin pieni, etteivät sen liikkeet aiheuta juuri sykähdyksiä tilastoissa. Vuosirengasrajoja en tosin sille osaa sanoa, ehkä se on jotakin 70 – 74 -syntyneitä, tai sitten vielä nuorempia.
Oikeastaan tuossa on hyväkin puoli, koska toisinaan näitä tulevan kehityksen linjoja vedetään turhan matemaattisin perustein. Kun ei näy tilastoissa, voi päästä rauhassa näiltä kaikenlaisilta ennusteilta milloin minkäkin kehityslinjan suhteen. Näiden, joiden laadinnassa käytetään niin usein vain yhtä, korkeintaan kahta mittaria. Kuten silkkaa huoltosuhdetta sovittamatta sitä yleiseen elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen muutoksiin.
Sen vuoksi parhaillaankin on mahdollista meuhkata eläkeputkien poistosta, – ikään kuin EK:n kuuluvat yritykset olisivat viimeiseen 20 vuoteen palkanneet jonkun, joka on ollut mahdollista työntää noihin putkiin. Mutta kun matematiikka osoittaa, että huoltosuhde on vinossa… joo, jos elämä olisi teoria, sen voisi ratkaista kuin yhtälön.
ripsa // lokakuu 27, 2009 klo 8:24 ip
Niin, niin kuin aikakin käsitetään lineaarisesti, eikä syklisesti.
Pitkä opukseni on Siltalan sisällissodan psykohistoriaa. Se kaveri tuntee kirjoittamisen saloja vähän enemmän kuin akateemisille kirjoittajille on yleistä ja siksi valkoisten ja punaisten TUNTEET ovat tunkeutuneet uniin.
Ohessa yritän lukea fiktiota ja olen huomannut että mikään muu kuin runous ei nyt onnistu.
Voi olla että käsitän runouden siis tunteiden kautta. Nyt ne sattuvat osumaan niihin, joihin Siltala on juuri osunut. Ne ovat niin kammottavia, viha, pelko, tappamisen halu.
Alan miettiä vakavasti kansallisvaltion (yleensä ja erikseen) mielekkyyttä, siis sillee epärationaalisesti, joka on tässä tilanteessa ainut mahdollisuus.
Omituista kyllä olen muuten olemassaolossani hyvin aktiivinen, en ole tärisemässä sängyn alla. Aivot prosessoivat omia aikojaan.
Ahaa, olet siis Itkosta lueksinut. Ei siinä nyt sitten olisi sisällissotamaisia tunteita? Tarvitsisin ilmeisesti jonkinmoista tasapainoa, muuten löydän itseni joiltain täysin tuntemattomilta mielen alueilta, jotka näyttävät omilta Suomen maisemiltani.
Tampere, esimerkiksi. Tampereen valtaus. Tämän kirjahyllyn rakentaja löysi veljensä, talon isännän ruumiin kasasta punaisia ja valkoisia ruumiita. Isoisä kulki Seinäjoen ja Tampereen väliä Punaisen ristin junalla.
Ei osallistunut taisteluihin, ei ottanut kantaa.
Rupean hitaasti tajuamaan jotain siitä, mitä voisi kutsua historian läsnäoloksi. Sitä ei saa puristetuksi lyhyeen tai helposti käsitettävään muotoon.
Sen lisäksi se hengittää, on elossa, muuttaa muotoaan kuin mikäkin shamaanin herättämä henki.
HannaH // lokakuu 28, 2009 klo 1:04 ip
Psykohistoriaa…. hm, kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta on toisaalta varmasti vaarallinen alue noin tieteen kannalta.
Ja silti jotakin, mitä ei elokuvia lukuunottamatta ole kai juuri koskaan tieteen puolella tavoitettu.
Siltala on ainakin perusteellinen kirjoittaja. Luin hänen työelämän lyhyen huonontumisen historiansa. Sekin on todella laaja ja “tosi” , mutta eipä siinä sentään tunteita ollut, paitsi ehkä haastateltujen puheenvuoroissa.
Olen kyllä huomannut, että parhaillaan juokseva Radioteatterin sovitus Linnan Pohjantähdestä kuvaa noita sotatilanteita hieman rajummin kuin vastaava tv-sovitus. Tai niin se on ainakin minuun vaikuttanut. Ja huomaan usein, että tuo sota on todella hankala ottaa kantaa kumminkaan päin, koska siinä on päällekkäin liian monta tekijää, joka noita ihmisiä ajaa.
Silti se sota on hyvä muistaa kaavana siitä, mitä seuraa, jos yhteiskunnan keskusteluyhteydet katkeavat kokonaan. Ja aletaan halveksia niitä välineitä, joilla asioita voidaan asioina hoitaa, – siksi sitä ikivanhaa Montesquieun “Lakien henkeä” voitaisiin ehkä jossakin vielä kerran selata ja miettiä, miksi se kirjoitettiin.
Tuossa mainitsemassasi Itkosen kirjassa on rockia, nuoruutta ja petosta. Kai siinä vähän vihaa ja katkeruuttakin oli, mutta minun lukemiskerrallani jännite ei kestänyt niin pitkälle, että olisin saanut selville minkälainen loppu siihen on kirjoitettu. Mutta ei siitä taida noin vahvojen tunteiden vastalääkkeeksi olla. Etsi siis toisenlaisia runoja, siihen tehtävään.