Aina aiemmin olen pitänyt melko samanarvoisena sitä, mistä kukin helmensä kaivaa, kunhan kaivaa. Lapsenahan tästä ei ole valtavasti huolta, vanhemmilla on likimain velvollisuus lukea lapsilleen satuja. Siinä samalla satumaailman yksinkertaiset mallit rakentavat lasten mieliin karkeita puitteita hyvälle ja pahalle. Saduilla on seuraus.
Ja lapsen oikeudentaju vastaa kutakuinkin Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Vain harva ajattelee, ettei kuvattu tilanne koskisi lasta itseään. Vain harva sanoo: ‘mut ei se koskis mua’.
Kouluvuosien kaikenlaisen ja kaikenmoisen opetuksen jälkeen oletkin jo omillasi. Toisinaan niinkin, että on mahdollista ajatella sen kaiken jo riittävän. Että tässä se oli, viisauspaketti kuin kananpojan ruskuaispussi, näillä mennään. Mitä nyt ehkä vähän Sanomia, niin kuin alikersantti Hietanen. Nykyään myös televisiota, vaihtelevine tarjokkeineen.
Pyhäviikonlopun mittaan tapasin joitakin ihan hyviä ihmisiä. Heistä kai suurimman osan nk. sivistys noudattelee ylläkuvattuja linjoja. Keski-ikään ehtiessä ruskuaispussi on kutakuinkin tyhjennetty ja ympäriltä kerran menetetty kalkkikuori on korvautunut toisenlaisilla luutumilla, asenteilla, joiden kautta maailman ilmiöt tulkitaan ja koetaan. Siksi myös televisiosta katsotaan vain sellaiset jutut, joissa maailma kuvataan niin kuin se on.
Kirjallisuutta lukiessa kanavanvaihto ei ole yhtä simppeliä. Toisinaan kestää muutaman sataa sivua saada selville jotakin niistä viesteistä, mitä kirjoittajallaan ehkä on ollut mielessä. Hyvin kirjoitettujen tapauksessa hyväksyttävyyden selvittäminen vie sen verran kauan, että ellei sellaisesta ole kyse, torjuntajoukot ovat jo pahasti myöhässä. Sen jälkeen on vain keksittävä jokin tapa, miten tulla tuon ajatteluni rikkojan ja hyökkääjän kanssa toimeen. Miten mitätöidä se, jos se on mielenrauhalle välttämätöntä.
Siinä samalla oma ajattelu terävöityy ja käy vähemmän tunteenomaiseksi. Kirjoitetulle sanalle kun on kovin kehno mennä sanomaan, ‘mut kun must se ei tunnu kivalta’. Se vaatii enemmän, intohimottomamman perustelun sille, miksi.
Ainoa keino on torjua koko kirjallisuus ja sen mukana haasteet omalle ajattelullesi. Puhumattakaan niistä nöyryytyksistä, mitä kirjat voivat aiheuttaa maailmankäsitykselle, mielipiteille, ajattelun konventioille, jopa niille mestareille ja guruille, joihin olet luottanut. (Sillä johonkuhun toiseen luottaminen lienee ihmisessä sisäsyntyinen piirre, siksi meillä on gurumme kaikkiin lähtöihin.)
Siksi ei se olekaan niin. Ei olekaan sama mistä ajattelunsa helmet kaivaa. Suurin vikatikki kaikessa on jäädä jumiin tapoihinsa, myös ajattelutapoihinsa. Lukutapoihinsakin.
Ja muuten: ei tätä tarvitse niellä. Keksi parempaa.
10 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // marraskuu 2, 2009 at 11:31 ap
HannaH, sadut ovat tavattoman tärkeä perusta.
Meidän Idalla (4 v.) on tapana ihan ensimmäiseksi tänne tullessaan panna videokasetti päälle. Se on Grimmin saduista peräisin oleva Lumikki ja seitsemän kääpiötä.
En ole vieläkään lukenut satujen psykoanalyysi-kirjaa, jonka nimenkin olen unohtanut, mutta on ilmiselvää, että äitipuoli ei ole äitipuoli vaan äiti. Eivät äidit ole keskimäärin sen hellempiä ja rakastavampia ihmisiä kuin muutkaan, ja tosihuono säkä jos on, niin lapsi/lapset joutuvat koville.
Disneyn Lumikki on niin kaukana ajatuksistani HYVYYDESTÄ kuin mikään voi olla, koska se liitetään glamouriin. Tiedän että on niitäkin tahoja joiden mielestä glamour lisää hyvyyttä.
Huomionarvoista Lumikissa on se, että isähahmol puuttuu. MIKSI Lumikin isä ei ollut ikinä puolustamassa lastaan? Joo, tottakai siksi että äitipuoli oli noitunut sen sokeaksi noituutta kohtaan. Mutta jos siis miehet ovat sokeita, niin se aiheuttaa lasten yleisen hoitajan ja turvaajan, äidin mahdollisuuden tehdä lapsensa kanssa ihan mitä huvittaa.
Onhan noita tulevia Lumikkeja ryömimässä vaipoissaan vilkasliikenteisten katujen yli ja lämpöä on pari astetta tai jotain. Äiti vain pistäytyi kapakkaan.
Epäilen että suurin osa perhemallien selityksistä edelleen perustuu psykoanalyysin perusmalleihin. Luulen että ne suurelta osin myös toimivat, koska mallioppiminen on se tärkein mikä lapsilla on.
Ja siihen kuuluvat sadut. Siis se että se prinssi lopulta tulee ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
HannaH // marraskuu 2, 2009 at 7:10 ip
Niinhän ne minustakin ovat. Mutta mieluiten siten, että niitä luetaan ja kuunnellaan aikuisen mukana ollessa. Koska ne todella herättävät lapsen mielessä aika monenlaisia kysymyksiä – miksi-kysymyksiä.
Toki useimmat lapset pystyvät ohittamaan luontaisesti selittämättömiä asioita, ei ole niin kamalaa, vaikka kaikki ei heti selviäisikään. Silti, mitä pikemmin sen parempi.
Tarkoitatkohan Bruno Bettelheimin kirjaa Satujen lumous? Luulen kyllä, että siihen kannattaa suhtautua vähintäinkin varauksin. Ei sillä, että olisin sitä itse lukenut, mutta psykoanalyysi on turhan usein kuin jalostettua Piippolan vaari-laulua, nyt vain kertoriiminä on “seksiä siellä ja seksiä täällä”.
Se että jokin Punahilkan vapautuminen suden vatsasta olisi samaa kuin tytön naiseksitulo on yksinkertaisesti kaukaa haettua ja väkisinväännettyä teoriaa. Jotta olisi herralla teoria, jota kaupata.
Sen sijaan satujen psykologinen selittäminen on jo vähän käytännönläheisempää, toisin kuin psykoanalyyttinen.
Oli sitten äitipuolia tai ei, niin sentään tuossakin sadussa on oikein se, että ne kertovat maailmassa olevan pahoja asioita ja pahoja ihmisiä. Tiedän, että itseäni tuo äitipuoli (Hannussa ja Kertussa) on vaivannut, sekä tietysti nämä isät, jotka eivät koskaan tee mitään, se kun aikanaan vakavasti soti todenmukaista käsitystäni vastaan.
Isähahmot ja miehet, näitä prinssejä ja kuninkaita lukuun ottamatta, ovat sadussa aika harvinaisia. Ellei sitten uudemmissa saduissa ole paremmin, mitä sopii toivoa. Vanhat sadut ovat auttamattomasti vanhoja, – joten jos lukija osaa, niin voisihan niitä modifioida vaikka välillä isäpuoleksi. Tai vaihtaa kuningas kuningattareksi. Ja muuta sellaista tai ainakin jollakin tapaa osoittaa, että näissä asioissa on tapahtunut kaikenlaista variaatiota.
Onnellisia voidaan olla elämän loppuun asti, koska eihän sitä toivoa pidä koskaan jättää kyydistä pois. Ja siitähän siinä on kyse.
ripsa // marraskuu 2, 2009 at 7:42 ip
No, kun saduista edetään vähän “isompien” ihmisten tarinoihin, niin mulle tulee mieleen ihan ensimmäiseksi ja etsimättä Grassin Kampela ja sen ison ja paksun kirjan monenmonet variaatiot siitä tarinasta (puhumattakaan ruokaohjeista!).
Kirjan pohjanahan on samaten Grimmin satu.
Siinä on päähenkilönä kyllä pariskunta, se köyhä kalastajapari.
Tuli tästä mieleeni että ehkä isän poissaolo ei niinkään selity isän (tai tavallisen miehen yleensä) ohittamisella vaan yksikertaisemmin: agraariyhteisön työrooleista. Miehet tekivät isommat työt ja kauempana.
Grass ulottaa Kampelan johki kauas neoliittiseen kulttuuriin asti, mikä on minusta hieno oivallus. Ei Grass väitä tietäjä olevansa, kunhan fabuloi! Niissä neoliittisissa tarinoissa naisen osuus nouseekin isommaksi ja Ilsebillista tulee ihmisten ruokkija, eräänlainen Ur-äiti, ihkaelävä Willendorffin Venus.
En ole nähnyt Grimmin satuja siinä muodossa kuin netissä voi nähdä suomalaisia kansantarinoita, ruokkoamattomina variaatioina, ja olen mietiskellyt että koska meillä on kansantarinoissa tavattomasti variaatioita, niin varmaan oli myös germaanisissa tarinoissa. Onhan näistä joitain säilynyt, Nibelungen-tarinat, mutta se ei ihan riitä.
Toivottavasti se yhdistynyt Saksa suojelee kansallisia aarteitaan.
Mutta siitä olen yhtä mieltä että sadut on luettava lapsille yhdessä ja annettava niille kovasti paljon aikaa, koska kysymyksiä tottavie tulee! Joo, puhun kokemuksesta. Idan kanssa luetaan hartaasti Liisa Ihmemaassa-tarinaa.
Niin ja Pandoran lippaan pohjallekin jäi toivo!
HannaH // marraskuu 2, 2009 at 7:59 ip
Olen kertaalleen kahlannut Kampelan läpi. Liian nuorena ymmärtääkseni siitä oikeastaan mitään, vaikka muistankin tuon mitä kuvaat. Lisäksi siinä oli kaikenlaista pientä inhottavaa, minkä vuoksi ei ole tehnyt mieli palata. Nythän Peltirumpu tulee uussuomennoksena, joten ehkä otan sen sitten kohteeksi – se kun aikanaan jäi kesken.
Kyllähän tuo agraariyhteisö osittain kävisi selittäjäksi, mutta kun se ei ole ihan niinkään. Sillä useinhan lapset olivat mukana töissä, koska naisetkin olivat siellä. Toiseksi noissa kuninkaanlinnoissa ei ole kyse agraarimaailmasta. Sentään vanhempina aikoina lapsilla ei ollut samaa asemaa kuin nyt, ei heistä välitetty niin paljon vaan heidät työnnettiin imettäjien ja opettajien huomaan.
Käsittääkseni Grimmin sadut eivät alunperin ole olleet lastensatuja ollenkaan, missä saatan olla väärässäkin. Vaan ne olivat kuten viittaamasi Niebelungen, tai Kalevalan runot. “Talvi-iltain tarinoita” aikuisille. Sikäli ne seksuaalisemmatkin selitykset kävisivät päinsä, mutta ei niin, että lapset niitä huomaisivat.
Onneksi en ole joutunut asiaa miettimään, mutta voi olla, että itse sivuuttaisin koko Grimmin tarinat. Mieluummin Andersenia, ehkä jopa (lasten versio) Tuhannesta ja yhdestä yöstäkin, mutta noita saksalaisia julmuuksia vasta vanhemmille lapsille.
ripsa // marraskuu 3, 2009 at 9:44 ap
Joo, Bettelheim se olikin. Ja ilmeisesti hänestä on peräisin Punahilkka-tarina. Sen seksuaalinen variaatio, siis, että kätketysti puhutaan esimerkiksi insestistä tai muuten vain vanhoista rumista miehistä ja pikkutytöistä.
Se käsitys minulla on Grimmin veljeksistä, että kun olivat kielitieteilijöitä niin tahtoivat nimenomaan tarinoita ja sellaisia joita kulloisellakin seudulla oli kerrottu. Että sikäli se oli aivan samanlaista keräysmatkailua kuin Lönnrotin, Europaeuksen tai Gottlundin. Näillä kerääjillä oli innoittajinaan kansallisromantiikka, eli että mikä on aitoa, todellista, lopullista germaanisuutta tai suomalaisuutta.
Mutta suomalaisten tarinat ja runot ovat kyllä saatavilla jo tuolla netin puolella, kunhan keksii hakea.
En uskokaan että satuja oli alunperin tarkoitettu lapsille. Luulen että heille kerrottiin noita opettavaisia Aisopoksen eläintarinoita.
Olen joltain Afrikan-kävijältä kuullut, että tarinoiden kertominen koko kylän nuotiolla on edelleen tapana monissa paikoissa.
Njooh, mutta mistäs Andersen ammensi?
Minä luin sensuroimattomat Grimmit 8-vuotiaana. Isä antoi käteen vaikka sanoi että siellä on vähän pelottavia asioita. En lukenut niitä ääneeni pikkusiskolle ja -veljelle. Mutta isän kanssa niistä puhuin.
Muistan sen huokaisun vieläkin elävästi, kun kysyin että miksi siellä verisammiossa uiskenteli sormi. Olin siihen mennessä vasta nähnyt siantapon ja veren laskemisen teurastuksen jälkeen. Se oli minulle verta.
Mutta isä aloitti että katsos kun sodassakin. Siinä oli kyllä vaikea paikka, koska en voinut mitenkään käsittää että ihmiset joukkomitoin kulkevat vuosia tappamassa toisiaan.
HannaH // marraskuu 3, 2009 at 5:57 ip
Sikäli kuin muistiini on luottaminen, niin pidin lapsena Punahilkkaa vain jotenkin typeränä satuna. En hyväksynyt tätä vatsan availua ja sulkemista ja henkiinheräilemistä – kun itsekin olin maalla eräitä teurastuksia saanut katsoa. Siksi satu oli vain luonnoton, lapsen katsantokannalta. Tuo tulkinta käy aikuiselle, toki.
Olen aloittanut hiljakseen Franco Morettin “Novel” -teoksen lukemisen. Voi olla, että pääsen sen loppuun vähän ennen eläkeikää – mutta väliäkö hällä. En nimittäin lue sitä kuin ajoittain, milloin aikaa riittää. Tähän mennessä se on käsitellyt tuota oraalisten kulttuurien kertomaperinteitä. Ja ainakin sen mukaan, siihen perehtyneiden tutkijoiden mukaan, tuo “tarinoita leirinuotiolla” taitaa olla romantisoitu myytti.
Afrikasta ei löydy Kalevalaa, ei edes Gilgameshia, eikä Ilias/Odysseus-tyylisiä pitkiä tarinoita. Ei edes maailman synty-kertomusta. Joitakin epäyhtenäisiä lausuttavia runoja on, mutta niissä on yhtä paljon kaikenlaista “miten olutta tehdään” ohjetta yms. Itärannikolla on jonkun verran pätkiä Quaran’ista l. Koraanista – mitä kuitekin pidetään jo kirjoitetun kulttuurin vaikutteina. Kansantarinoita eli siis satuja on, mutta niitä kerrotaan vain lapsille ja ne ovat luonteeltaan hyvin lyhyitä.
Joten valitan, leirinuotiota ei löytynyt.
Minulla nämä lapsuuden kirjat jäivät hieman pahasti sattuman varaan, eikä kaikki hyvä ollenkaan löytynyt ajoissa. Saduista muistan vahvimman vaikutuksen tehneen juuri tuon mainitsemani intialais-arabialaisen kokoelman, Tuhat ja yksi yötä. Luin minä kaikenlaisia satuja sitten melkein urakalla, kun ne olin löytänyt, ja siksi muistikuvat ovat monesta aika hämäriä. – En ole vieläkään lukenut: Narnia-sarjaa, en Liisaa Ihmemaassa enkä Jaakkoa ja Pavunvarttakaan. Nalle Puhinkin vain huonosti. Silti nuo oikeastaan kuuluisivat sivistykseen, sillä niihin törmäilee siellä täällä muussa kirjallisuudessa.
Minulle kai Grimmeistä kamalin oli tuo Siniparta. Mutta ovathan kreikkalaiset mytologiset tarut silti vielä kamalampia. Semmoinen se ihmismieli on, huvittelee raakuuksilla ja murhilla.
ripsa // marraskuu 3, 2009 at 10:53 ip
Muistan satujen, runojen ja proosan jälkeen (tuossa järjestyksessä) ajatelleeni että kaikki tekstit ovat metaforia jollekin joka on olemassa ja josta ei uskalleta puhua.
Ajattelin tämän ajatuksen kun eilen kuuntelin Marko Hautalaa Nadjan huoneessa. Kysymys epätodelllisuuden ilmenemismuodoista ja ihmisten keskinäisistä sopimuksista siitä mitä saa tehdä ja mitä ei, on ikuisesti vaikea. Mielisairauksista ei juuri puhuta, enkä nyt tarkoita masennusta, vaan jotain isompaa.
Njooh, olen varmaan edelleen aika pitkälle R.D. Laingin kannalla. Oletko lukenut Paratiisin linnun?
Tuhannen ja yhden yön sadut olen lukenut jo varhain aivan repaleiksi, paksu opus on koirankorvilla, joitakin sivuja repeytynyt pois ja sitä paitsi koiran (nimi oli Vili ja se oli pystykorvan ja eskimokoiran risteytymä) puremilla, koska se seurasi vuosia aina ja vain mukanani. Muistaakseni ennen Grimmiä.
Noista epätodellisuuksista pahin oli kyllä taatusti sota, jossa vanhempani olivat olleet ja aivan äsken, ennen syntymääni.
Olin niin idiootti eläinten teurastusten aikaan, ehkä noin 5-vuotias, että en käsittänyt sian kiljumisen, kalttaamisen ja koko jutun yhteyttä syömiseen. Anoreksian ilmaantuminen noin 10 vuoden korvilla osui samoihin aikoihin kun käsitin tappamisen ja syömisen yhteyden toisiinsa. Suoraa syy-yhteyttä ei kuitenkaan ollut, vaan välissä oli äiti joka sitä ruokaa laittoi.
Kymmenvuotias ei kykene vielä käsittelemään vihaa ja muuntamaan sitä joksikin muuksi, joten seurauksena on minän annihiloinnin yritys. Jota kesti vuosia.
Miksikähän väkivaltakohtaukset Tuhannen ja yhden yön saduissa olivat jotenkin eri asia? Senkö takia että siinä opuksessa oli kuitenkin paljon rakkautta?
Rakkaus on epägermaanista? Liittyy jotenkin sotilaallisuuteen kulttina? En tiedä, mutta jotenkin nämä ovat huolestuttavia kysymyksiä.
Tähän liittyy hyvin läheisesti Suomen ilmeneminen mielen kartalla, taiteiden tila ja tietysti tämän hankalan ajan.
HannaH // marraskuu 4, 2009 at 6:59 ip
Mutta jos tuo on totta, “kaikki tekstit ovat metaforia jollekin vaietulle” niin se tekee kaikesta kirjoitetusta varjoteatteria. Joten en oikein pidä ajatuksesta, vaikka ei se väärinkään ole. Kaikki vain on liikaa.
Vaikeat sairaudet ovat yleensä vaikeita myös puheenaiheina. Myös muistihäiriöt, kuten Alzheimer tai seniliteetti muutoin vain.
Ihmisillä on niin valtava määrä kaikenlaisia “sisäänkasvatettuja” ajattelukaavoja siitä, mikä on mitä, – siksi mielen sairaus voidaan nähdä hävettävänä. Se onko ajatus perua keskiaikaisesta jumalten kirouksesta vai mistä saakka se tulee, on vaikea mennä sanomaan. Silti tämänkaltaiset asiat ovat niitä, joita ihmiset eivät mielellään edes halua purkaa; sitä miksi ajattelevat niin kuin ajattelevat.
Sikäli on jossain määrin hupaisaa, että nämä samat ihmiset kutsuvat itseään rationaalisiksi tai analyyttisiksi. Mutta: Charlie Chaplinin kulkurihahmon puku oli selästä riekaleina. Niin on myös modernin ihmisen, kun hänen mielipiteenmuodostustaan pengotaan.
Laing? Nyt ei edes nimi sano mitään.
Enpä tiedä tuosta saksalaisuudesta ja epäromanttisuudesta. Nämä ovat näitä kulttuurin tuottamisen malleja, jotka toistamalla toistettuina ylläpitävät ja uusintavat itseään. Ovathan ne joskus hupaisia, mutta siinä se, liian vakavasti niitä ei saa ottaa.
Siksi saksalaisia haukuttaessa on paras muistaa, että suomen kielen sana “rakkaus” on germaaninen lainasana.
ripsa // marraskuu 4, 2009 at 11:14 ip
No, onneksi harva kulttuuri on monoliitti, ei edes Suomi joka on edelleen aika paljon heimottunutta kansaa.
Olisiko niin, Afrikan suhteen, että ennen kuin nämä 90-luvun kansanmurhat ja levottomuudet ja muut tulivat, siellä olisi väliaikaisesti monessa osassa ollut rauhallisempaa?
Yksi tuttu muutti Etelä-Afrikkaan sen valkoisten vallan kumouksen jälkeen, ja se sanoi että kyllä se oli siellä veldillä istuksimassa mustien kanssa ja kuuntelemassa juttuja. No, jostain syystä mustat enimmäkseen puhuivat englantia,eivät afrikaansia. Ja tulet paloivat. Tämä on ollut joskus 80-luvun loppua.
Että ehkä riippuu heimosta, sen tavoista.
R.D. Laing on yksi meidän kuuskytälukulaisten profeetta, psykiatri, jonka kuuluisin kirja on nimeltään Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu. Se on kirjoittanut muitakin opuksia, joissa se sanoo suunnilleen, että jos maailma on hullu, niin kuka pystyy osoittamaan toista ihmistä sormella että eiku toi on.
Onks rakkaus germaanilaina? Oho.
Tarkoitin saksalaisuuden militantti-siipeä, tietenkin! Jo muinaiset roomalaiset olivat Germaniassa hätää kärsimässä ja usein!
Jaa mutta pitäisi sitten perustella että jostain syystä roomalaiset olivat parempia. Äh. Kansallisvaltioiden idea pitäisi ehkä vähitellen yrittää kuopata.
Mutta ei niin, että kulttuurien omaleimaisuus tuhottaisiin. Chauvinismi ja rasismi saisivat hävitä.
HannaH // marraskuu 5, 2009 at 8:41 ap
Ehkäpä, mutta Etelä-Afrikka ja 80-luku ovat jotakin mitä ei enää ehkä voi pitää oraalisen kertomusperinteen jatkamisena. Yhtä hyvin voisi sanoa, että siellä Suomessa naiset kahvipöydässä kertoivat juttuja (asioista joista oli ollut juttu Iltiksessä) .
Eikös tämä kansallisvaltio tässä jo horjahtele, EU:n vallan kasvaessa. Mutta ei minusta ole sanomaan, että jompikumpi olisi ehdottomasti toistaan parempi. Mutta onhan siinä pientä hupia siinäkin, miten vakava juhla itsenäisyyspäivä yhä on, miten vahva hahmo Mannerheim joillekin on, ja heti seuraavassa käänteessä nämä vaihdetaan suureen eurooppalaisuuteen. Myös turhan sujuvaan itseruoskintaan kaiken mannermaisen kulttuuriperimän edessä, kun itsellä on tätä kansallisvaltion suojissa kehitettyä omaa taloutta, kulttuuria ja vaurautta ollut mahdollisuus luoda vain vajaat 100 vuotta. Sillä Ruotsin kuninkaanlinnan aarrekammiossa on myös Suomesta tuotuja esineitä ja aarteita.