Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.
Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.
Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.
Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin. – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.
Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.
“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.
Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen. Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.
Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä, ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.
Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.
Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.
Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.
Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.
Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se, joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.
10 vastausta tähän mennessä ↓
ripsa // marraskuu 8, 2009 at 10:28 ip
Joo, pidän nyt vähän suutani enempi kiinni, että muutkin saavat puhua kanssasi, mutta en malta olla kertomatta sinulle tätä linkkiä:
http://luutii.blogspot.com/2009/11/lukeako-kuten-professori-lukee.html
jossa mielestäni käsitellään aivan samoja juttuja kuin mistä sinä kirjoitat!
Aika jännää. Ehkä tätä on ilmassa?
HannaH // marraskuu 9, 2009 at 6:00 ip
Kyllä sinulla ihan puhelupa on, nimittäin vaikka täällä yhtä päivitystä kohtaan käy vaihtelevasti 30-50 kurkistajaa, niin valitettavan vaiteliaita ovat. Valitettavan, koska niin on vaikea sanoa, etsivätkö ja löysivätkö kävijät jotakin kiinnostavaa.
Luin pariinkin otteeseen linkkitekstin ja sen edelleenlinkitykset. Onhan tuota tietysti kaluttu muutamaan kertaan, – minäkin kai, vaikken nyt juuri kai tässä bloggauksessa ihan suoraan, välillisesti kyllä.
Minusta huvikseenkin lukevalla voi olla molemmatkin positiot, esitetyistä siis heittäytyvä lukeminen ja analyyttisempi, tutkiva ote. Sekä vaihteluja näiden välillä.
Juuri se, ettei lue työkseen, antaa vapauden vaihdella näiden välillä, siinä missä voi vaihdella lajityyppien välillä.
Mitä enemmän lukee, sen enemmän tietysti muistiin kertyy kaikenlaista kirjallista ja puolikirjallista tietoa, osin triviaakin. Kuten vaikkapa siitä, mitä jollakin symbolilla on yleensä tarkoitettu.
Ongelmana tässä on, että silloin koko lukeminen voi muuttua “yleensä”-lukemiseksi, eikä mikään teksti enää pääse vaikuttamaan aidosti, vaan sen on alistuttava tälle suodattimelle tai muotille, josta putkahtelee “oikeita” tuloksia suhteessa kirjallisuuteen ja sen tulkinnan konventioihin.
Selvähän se, että tutkija on tämän asian kanssa syvemmällä, niin kuin kaikki asiantuntijat. Aivan samoin kuin suurimmassa osassa muitakin ammatteja, myös kirjallisuuden tutkijat kohtaavat näitä “väärinlukijoita” ja “väärinsammuttajia”.
Minä luen juuri tältä väärinlukemispohjalta, toki käyttäen hyväkseni milloin mitäkin lähdettä eri tulkintoihin, hylkään ja hyväksyn niitä jokseenkin mielivaltaisesti. Mutta uuden luettavan suhteen käytän tällaista arsenaalia jälkikäteisesti, juuri siksi voin Pihan tavoin tavoittaa molemmat positiot, tunnepohjaisen ja tutkimuksellisen, – joista jälkimmäinen merkitsee vähemmän ensimmäisellä lukemiskerralla. Enemmän sitten, kun kirjasta on tullut suosikki, ja haluaa siitä kaiken irti.
“Tervaksi” koetun luettavan tiukka tahkoaminen taas ei kiinnosta.
Tuo feministinen luenta on yksi mielenkiintoinen sivuilmiö, koska sillä on pointtinsa. Esimerkiksi tässä Rushdien kirjassa on kohtia, joissa feministi voisi huutaa ääneen. Minä taas näin ne, mutta annoin niiden olla sillä samalla tottumuksella ja turtumuksella, että ‘ainahan miesten kirjoissa joku nainen täytyy pahoinpidellä, ainahan heidän täytyy miehuuttaan osoittaa’ – tai jotain, mitä ainesta on lukemattomissa laadukkaissakin kirjoissa. Siksi ei ole pahitteeksi, että on myös feminististä luentaa, jossa joku jaksaa sanoa uudelleen ja uudelleen, ettei se nyt välttämättä ole ‘vitsi, hei vitsi vain’, tai yhtä hyvin, että se ei ole vain jokin ohimenevä ja kokonaisuuden kannalta toissijainen asia, kuin sääilmiö.
Toinen alue tuossa on purkaa näitä kieleen juurrutettuja rakennelmia, jossa kaikki synkkä ja ikävä kuuluu naisten puolelle ja kaikki iloinen, hauska ja pirteä miesten puolelle – mikä jako tehtiin jo antiikin aikana. Ja sitä sitten on toistettu ja vaalittu. Siksi siis jossain määrin puolustan feminististä lukemista. Kieli kun kuljettaa niin kauheat määrät perinteitä mukanaan, niin paljon ettei sen osoittamiseen “selvitysmiestä” tarvita.
ripsa // marraskuu 9, 2009 at 10:30 ip
Hyvä, HannaH. Kun kerran luvan annoit.
Tuossa Luudan esittämässä systeemissä pantiin rinnan proffa ja Kirsi Piha. Minä kuuntelin Pihaa viime syksynä täällä LittFestissä (vai oliko se edellissyksy?), ja mietin kuunnellessani, että tavattoman fiksu nainen ja on sisäistänyt lukeneisuutensa osaksi itseään.
Luuta sanoi että Pihalla on niin paljon tarttumapintaa, josta jää sitten se käsitys että proffa väistämättä kulkee syvyyssuuntaan. Se taas ei ole täysin totta, ja Luutakin kyllä sen tietää, koska lukutapoja on niin tavattoman monia.
Tämä on kansa joka lukee paljon ja kaikenlaista.
Tuli myös mieleen toinen Lukutapa, joka oli olemassa kun Kaisa Korhonen opetti teatterikorkeakoulussa. Minä vaivainen mato, vain Tampereen draamastudion käynyt, en ikinä oikein ymmärtänyt mikä tämä isolla kirjoitettu Lukutapa oli, kunnes joskus luin Korhosen kirjoittaman vähän pitemmän jutun Teatterilehdestä ja vaikutti siltä että Brechtin oppeja oli sovellettava sujuvasti ja sopivaksi Suomen oloihin yhdessä stanislavskilaisen metodin kanssa.
Vaikutti siltä että ne teatterikoululaiset todella lukivat ja tulkitsivat tekstiä enemmän kuin edeltävät koulusukupolvet. Sehän on hauskaa puuhaa, koska teatteritekstissä on helppo mennä suuntaan jos toiseenkin ja siinä on syy miksi esityksistä on syntynyt sota jos toinenkin.
Ihan samasta syystä on kirjasotia. Rushdie on siitä hirveän hyvä esimerkki. Fatwan kirjailija sai vasta Saatanallisista säkeistä, Suomessakin oltiin niin, että hyvä jos tiskin alta sai kirjaa, etteivät ala pommit lentää ja Akateemisen johtaja hirtetään.
Feministisestä lukutavasta en kyllä tiedä tuon taivaallista. Oletan että se pitää sisällään samanlaisen toiseuden joka on Rushdien kirjojen klovneriassa – sitähän tuossa Keskiyön lapsissakin on paljon.
Niin ja 1001 yön sadut, kai Rushdien piti se panna mukaan. Muistaissani: lukaisepas Vladimir Bartolin Alamut, jossa on varsinainen assasiinien alkuhistoria 1200-luvulta. Bartol oli Triesten sloveeni.
Islam on kristinuskon sisar/veli, mutta eivät sisarukset ole oikein osanneet olla tappelemati ikinä. Jossakin geopoliittiskulttuurisessa mannerlaatassa järisee koko ajan.
Mutta tästä on viimeaikoina kirjoitettu niin paljon, että jääkööt vain viittaukseksi tuosta kuuluisasta toiseudesta.
Se tuli mieleen Luudan miettimisistä, että jostain luin hiljakkoin (en muista oliko se täällä Blogistanissa vai jossain präntättynä) de Beauvoirin olevan voitettu kanta. Siis mitä tulee feministiseen tutkimukseen.
Minusta ei kyllä ole ollenkaan niin, jos olisi, tuskin ne nyt olisivat julkaisemassa Toisesta sukupuolesta lyhentämätöntä versiota. Luin opuksen muutama vuosi sitten uudelleen ja kyllä se minusta oli säilyttänyt teränsä. Joitakin asioita voi ehkä lukea historiallisina, mutta katolinen Ranska kyllä sisältää itseensä luvuttoman määrän komplekseja, jotka ovat tarttuneet “sukupuolten sotaan” muuallakin.
Olen yrittänyt tavailla Luce Irigaraytä ja hänen ympärilleen ryhmittäytynyttä porukkaa, mutta en ole tullut hullua hurskaammaksi.
Feministisen tutkimuksen suhteen minulla on niin paljon aukkoja että en uskalla siitä siis ruveta edes puhumaan. Mutta kielestä puhuessasi olet tismalleen oikeassa.
Puhe- ja kirjoitustapoihin on juuttunut hirveän paljon tavaraa menneiltä ajoilta ja jopa ihkaoikeita luutumia, joita kukaan ei edes huomaa.
Minä en muista noita sinun mainitsemisiasi vitsejä Rushdien kirjoista, mutta enpä siis ole huomannut. Noita macho-vitsejä on niin tolkuttomasti, että ne menevät juuri tuolla lailla ohi.
Olen muuten eri mieltä siinä että miesten puolella olisi kaikki iloinen ja hauska. Minusta tuntuu siltä, että suomalaiset mieskirjailijat vetävät mukanaan helvetinmoisia taakkoja, jotka ovat noita isiltä perittyjä raskaita depressiivisiä möhkäleitä. Naiset ovat säästyneet niiltä paljolti, koska ovat saaneet pysyä syrjässä enimmän osan historiaansa esimerkiksi valtataisteluista.
En usko että niistä on kuin riesaa ja ne haavoittavat sielua ja persoonallisuutta.
No nyt eksyin. Tarkoitus oli sanoa että feministinen tutkimus tuntuu minusta hurjalta ja perinjuurin vaikealta sen vuoksi että sosiaalisia, yhteiskuntapoliittisia sukupuolirooleja on lähinnä kaksi, mies ja nainen.
Yritän nyt tämän sanoessani vimmatusti väittää, että yritin kyllä nähdä niin hyvin kuin mahdollista proffien sovinismin läpi – kyllä, jo 60-luvulla. Enkä ollut ainut kirjallisuudenopiskelija joka näitä mietti. Enkä taatusti ainut sosiologiaan hurahtanut.
HannaH // marraskuu 10, 2009 at 6:09 ip
Joo, teatterilukeminen on tosiaan melko lailla eri juttu. Joskus siitä seuraa parempaa kuin kirja, joskus huonompaa. Se vain, että suomalaisilla tuntuu aina olevan joku jonka linjoja on seurailtava, Brecht niistä yhtenä. Koska noihin aikoihin hän oli kurssissa.
Taitaa jäädä vanhojen islamistihyökkääjälahkojen historia minulta väliin. Kuitenkaan ei muslimien ja hindujenkaan suhde ole vallan ongelmaton, se tuli hyvin esille Vikram Sethin kirjan kautta, joka minulle on ollut yksi intialaisuuden oppimatka.
Yksi huipputeos feminismin/naistutkimuksen alueelta kannattaa lukea. Se on Genevieve Lloydin teos “Miehinen järki”, – joka on filosofian historiaa ja täysi klassikkoteos. Se onnistuu järkyttämään jopa nykyisiä filosofian lukijoita osoittamaan timantinkirkkaalla järjenjuoksulla millä tavoin mies on sukupuolensa kirjoittanut ajattelun historiaan. Mitään muuta teosta en yhtä paljon suosittelisi. Tuo Irigaray on, … joo, ei siitä tulekaan hullua hurskaammaksi. Se kietoutuu kyllä kielentutkimiukseen, mutta ensin pitäisi tutkia kaikki Deleuzen ja Derridan kieliteoriat, jotta ymmärtäisi sitä. Siihen matka on liian pitkä. Sanokoon selvästi sen mikä oli sanottava, tai jääköön sikseen.
Tosin käytit sanaparia “yhteiskunnallinen sukupuoli”, viitannet kenties rakennettuun sosiaaliseen sukupuoleen, joka ei välttämättä ole vain mies- nainen dikotomiaa. Mutta en ole siitäkään lukenut vielä niin paljon, että jaksaisin aihetta. Silti, yritys väittää de Beauvoiria vanhentuneeksi on vain surkea yritys leimata mustaksi se, mistä ei pidetä. Onhan siinä tietysti kirjoitusajankohtaan liittyvää yhteiskuntakuvausta, mutta eivät ne perusteet ole muuttuneet. Juuri de Beauvoirin kautta kaikki nykyään käyttävät sujuvasti käsitettä “toiseus”. Vaikeapa sen on vanheta, vaikka voikin saada uusia ilmenemismuotoja.
Rushdiesta se, että ei hänellä ollut vitsinä noita juttuja. Hänellä on kaksi kohtaa, jotka lyövät toisiaan korvalle. Ensimmäinen on kohta, jossa päähenkilö tilittää ‘olen syypää toisen kuolemaan’ mitä seuraa kertomus, jossa aviodraamassa kuolee mies ja nainen. Mutta naista ei lasketa ihmiseksi. Siksi päähenkilö katsoo olevansa vain yhteen syyllinen. Minä sain kaksi.
Myöhemmin kirjassa tulee sotajuttua, jossa käy niin kuin sodassa naisille käy, eli raiskauksia moninkertaisesti, pahoinpitelyjä etc. Tässä Rushdie on olevinaan parempi, koska kirjoittaa suhteellisen taitavasti, “niin – eihän sellaista tapahdu – eiväthän meidän poikamme sellaista tee. Totta tuo, että hän siinä ilmentää miesten sivuunkatselemisen taitoa paremmin kuin missään kukaan, mutta minusta hän tuon aiemman laskutaidottomuutensa vuoksi on todellisuudessa kaksiarvoinen, eikä häntä voi tässä asiassa ottaa aitona puhujana.
Niin tuo iloinen ja hauska – kohta; se on nopea kärjistys tuosta Lloydilta opitusta listasta hyvää/huonoa rajaavia määreitä, joka luotiin jo Platonin aikana. Siinä mies on hyvä, nainen huono. Aurinko hyvä, pimeys huono jne. En muista sitä ulkoa, siksi kärjistys. Tutki siitä, se kuitenkin kulkenut mukana koko fil.historian ja vaikuttanut lähes kaikkeen ajatteluun. Määrätyllä tapaa se on sukua itämaiden yin & yang -ajatukselle, mutta on ehkä vähän huonolaatuisempi ja siksi vahingollisempi. Erityisesti katolinen kirkko on kunnostautunut tuon ajattelun hengissä pitämisessä sitä myöten kun se tukeutui uusplatonismiin.
En minä tunne kuin pienen osan fem. kirjallisuutta. Sen tieteenalalla on hyviä teoksia, mutta myös huttua. Niin kyllä muissakin tieteissä.
ripsa // marraskuu 10, 2009 at 10:45 ip
Kiitos tuosta Genevieve Lloydin nimestä, täytyy yrittää löytää! Minä olen lukenut tuota vanhaa kunnon “herstory”-kamaa Amerikan vuosinani ja myöhemminkin.
Yksi kiinnostava on Riane Eislerin suomennettukin opus nimeltä Malja ja miekka. Se teki suuren vaikutuksen, koska siinä olivat mukana neoliittisen ajan perheyhteisö Anatoliassa ja siitä seuraten mitä sitten tapahtui antiikin kautta aina nykyaikaan.
Riane Eisler teki työtä monien muiden arkeologien kanssa, mutta teos on ylistys ihmisten kyvylle olla kumppaneita ja tehdä työtä yhdessä kautta vuosituhansien. Se juonne on onneksi ollut aina olemassa.
Ei niin että etsittäisiin Willendorffin Venuksen ajoilta jonkinlaista paratiisia, vaan Eisler kumppaneineen yrittää rekonstruoida siirtymän matriarkaatista/matrilineaarisuudesta patriarkaattiin.
Kirjan mukaan se EI ollut kreikkalaisten syytä, vaan lähinnä skyyttien – joka tapauksessa siis tulivat vaunut ja hevoset ja kommunikaatio nopeutui yhtäkkiä. Skyytit ottivat ja valloittivat Makedonian ja siitä se sitten alkoi.
Olin unohtanut tuon tappamisjakson Rushdien kirjassa. Tottahitossa se piti siellä olla, muu ei voisi olla mahdollista. Jokin minua on pidätellyt lukemasta Vikram Sethiä, sen sijaan pidin kovasti V.S. Naipaulin kirjoittamasta islamin historiasta: tosiperusteellinen opus tämä Islamin äärillä.
Uskonnot edustavat yhteisöjen tunteita, emotionaalista kenttää. Yleensä siitä käytetään nimitystä “joukossa tyhmyys tiivistyy”, joka on aikamoinen yksinkertaistus.
Muutenkin. Ihmisiä vetävät ja kiehtovat ääripäät. Saman kulttuurin laidoilla ovat suurimmat erot. Sitten liudennutaan seuraavaan kulttuuriin ja sillä tavalla ihmiskunta rakentuu.
Ja sen vuoksi aina jossain järisee myös.
HannaH // marraskuu 11, 2009 at 6:34 ip
Vai sellainenkin, tarkoitan siis tuota Eislerin teosta. Käsittääkseni sitä ei kuitenkaan ole lopullisesti todistettu, että matriarkaattia tai matrilineaarisuutta on missään merkityksekkäässä mitassa koskaan ollut. – Ja vaikka olisikin, nyt tai joskus, niin melkein pitää kysyä, entäs sitten. Sillä ei se mitään muuttaisi.
Piti kerran etsiä tuo Naipaulin teos, mutta silloin sillä oli pitkä varausjono, enkä jaksanut liittyä siihen. Sitten asia unohtui, osin koska luin Naipaulin kaunokirjallista puolta, enkä suuresti viihtynyt. Silti hän voi tuolla asia- ja tutkimustyön puolella olla jopa parempi.
Uskonto on nimenomaan emootio. Yllätyksekseni juuri eilen luin Kari Enqvistin uusimman teoksen luonnehdintaa t. kritiikkiä yhdestä lehdestä. Siitä jäi vaikutelma, että tämä luonnontieteilijä ja igteisti (eli ateismin ja deisminkin torjuja, kaiken) olisikin nyt yllättäen tarkastelemassa näkemyksiään uudelleen. Arvioija vertasi häntä jopa Saulus Paulukseen Damaskon tiellä. Asia palasi mieleeni, kun viittasit tuohon tunnepuoleen, koska sitä Enqvist näkyy tapailleen.
En minä halua kenenkään uskoa silti pilkata. Se on jokaisen oma asia. Toisin kuin nämä amerikkalaiset, joille ei ole mikään ongelma tehdä vihahyökkäyksiä kaikkialle missä heidän uskonnäkemystään loukataan. Niinpä tällaisiakin sivuja on: http://www.godhatestheworld.com/finland/index.html – jossa ilo Jokelan koulusurmista on ylimmillään, koska ne olivat toki vain Jumalan kostoa syntisille suomalaisille. Sen ohella siellä on Tsunami ja muutkin merkittävämmät kuolemiset 1600-luvun nälänhädästä asti. Kaikki tietysti vain siksi, kun ei uskota jumalaan.
Niinpä niin. Mitäs sinä siitä emotionaalisuudesta sanoitkaan?
Minulla oli muuten isoisän äiti, joka vielä 80-kymppisenä kävi naapurin navetassa pääsiäisyönä vähän leikkelemässä naapurin nautojen nahkaa. Että oli sitten itsellä hyvä karjaonni. Ja vaikka luulisi, nämä eivät ole kaukana toisistaan. Nämä pelot, nämä emootiot.
ripsa // marraskuu 11, 2009 at 10:37 ip
Tässä kohden, siis navettanoituuksien suhteen, päihitän sinut kahdella sukupolvella.
Minun tätini, joka hoiti kahdestaan isoäidin kanssa pientilaa, pani koivun riskuista ristin navetan ovelle pääsiäislauantaina. Kun kysyin sitä, se katsoi ihan vakavasti ja sanoi että tänään noidat ovat liikkeellä.
Hänen isoäitinsä sitten kertoi minulle (taisi olla tuolloin ainakin 95-vuotias, täysissä järjissään), että ei häntä noidista tiedä, mutta ihmiset ovat niin taikauskoisia kun Jeesus on kerran tänään kuollut.
Siinä oli semmoinen kaksoissolmu että muistan sen hirveän hyvin, vaikka olin vasta 6-vuotias silloin. En siis kyennyt ratkaisemaan ongelmaa, noitia ja jeesuksia, kunnes pääsin kotiin ja kysyin isältä.
Isä sanoi ykstuumaisesti että unohda koko roska, ei siinä ole järjen hiventä. Se otti leuasta ja sanoi että se ei ole edes totta.
Siis kasvaminen ei-uskontoon alkoi hyvin varhain minulla, koulu ja kirkko yrittivät kyllä parhaansa, mutta olin vain miedosti kiinnostunut kirkkojen historiasta.
Minä luen edelleen Siltalan Sisällissodan psykohistoriaa. Se sopii kyllä oikein hyvin noitatarinoiden sekaan.
Minusta on hyvä että yhteiskunnalliseen tutkimukseen liitetään tunteiden tutkiminen, koska tunteet ovat niin helppoja löytää sen ajan lehdistä ja puheista.
Kumpikin osapuoli aloittaa – ja aina – sodat demonisoimalla toisensa. Minä en tiedä ovatko demonit ensin ja viha ja sota vasta sitten.
Mietin vain miettimästä päästyäni miten se olisi voitu välttää. Sisällissota on raakuuden huipentuma oli sitten maa Suomi tai Ruanda.
Lukulamppu valaisee hyvin pimeää marraskuun iltaa. Kirpparista ostettu vanha kirjoituspöytä on juuri oikeankokoinen. Sitten tuoli on mukavimmasta päästä ikinä tehtyjä, Tapiovaaran leveä opettajanhuoneen tuoli, jossa on myös käsinojat.
Kirjoitan muistiinpanoja, huuto- ja kysymysmerkkejä. Pahinta näyttää olevan tuo tahto valtaan. Se on niin abstrakti käsite ja sen ilmenemismuodot ovat epäinhimillisiä, että on vaikea nukahtaa tyynesti ja olla pelkäämättä painajaisia.
Mutta Intiassa oli aivan alusta lähtien kyse myös hajoamisesta, vaikka maa yhtenäistyi ja itsenäistyi. Onhan se brittien aiheuttamaa, mutta tuskin maharadjat olivat kovasti demokratian kannalla myöskään.
Kastijärjestelmä siellä kumottiin lailla heti, mutta eipäs vain kuollut. Mistähän se oikeasti olisi kuollutkaan, ikinä.
HannaH // marraskuu 12, 2009 at 7:05 ip
Enpä olisi niin varma, että päihität! Näet noitia kristinuskon ristitunnuksilla torjuvat ovat selvästi jo kristinuskon puolella. Eri juttu kuin itse noitana hyöriminen ja pahantekeminen taikavoimiin luottaen.
Sitähän tuon Rushdien kirjan jälkimainingeissa vähän mietin, että oliko se jollain tapaa kulttuurisesti vajaa, koska se kuitenkin pyrki rajaamaan uskon elementtejä pois. Niitä on mukana vain ehdottoman pakollinen määrä, ja siten voisi epäillä, etteivät kulttuurikäsitykset tule kokonaan esiin. Ja ellei se johtunut tästä, oli siinä kuitenkin jotakin sellaista, minkä vuoksi pidin kirjaa enemmän hyvänä suorituksena kuin joka tasolla lukijaansa vetoavana kirjana. Tälläkin on tekemistä tuon tunnemaailman kanssa.
Tämän päivän Hesarissa yliönä on kirjoitus, jossa puolustellaan kautta rantain krusifiksien käyttöä Italian kouluissa. Jossain määrin huvittava on tekstin lopetus, jossa kirjoittaja toteaa, ettei ylikansallinen valta saa määrätä sellaisesta, mikä on osa kansallista kulttuuria. Huvittavaa se on siksi, että krusifiksi on erityisesti katolisen kirkon tunnus, jota ei missään tapauksessa voi pitää italialaisena kansallisena kulttuuri-ilmiönä.
Vastaavasti kirjoittaja sanoo, että aatteen tai ajatuksen tunnusta ei voi poistaa niin kauan kuin sen tunnustajia on. Kuitenkin perin vähän esiintyy enää Torin merkkiä, svastika on niin ikään enää heikonlaisen vähemmistön käytössä, – eipä niitä lailla ole kielletty, mutta ihmiset ovat torjuneet ne jonkin sellaisen merkkinä, jota he eivät enää laajasti tue tai kannata.
En tiedä Suomen nykykouluista, mutta omana aikanani niistä ei voinut suoriutua ilman selvää kosketusta kristinuskoon. Plus että oli selviö käydä rippikoulu – ja tätä perustellaan nyt sillä, että on tunnettava oppi, jotta ymmärtäisi eurooppalaista kulttuuria ja taidetta. Kuitenkin juuri jälkimmäistä näissä laitoksissa opetettiin tuohon aikaan niin vähän, että sitä voi pitää häpeänä.
Ajatuksen looginen jatko kai olisi, että eurooppalaisen on niin ollen mahdotonta oppia ymmärtämään muiden maanosien kulttuuria ja taidetta, koska niitä hänelle ei peruskoulutuksessa opeteta. Aikuisena itsensä valistaminen kun ei kuulu tämäntasoisen logiikan puitteisiin.
Toisin päin: se että Italian koulujen seinille ripustettiin krusifiksi Mussolinin käskyllä, se oli “kansallisen kulttuurin ilmentymä”. Se että siitä määräsi taho, jonka tunnus on sittemmin poistettu laitosten seiniltä, ei mitenkään häiritse ajatusta. Vastaavasti vanhempaan kulttuuriin vedottaessa, voidaan todeta että katolisuus ei koskaan ole väittänyt olevansa kansallinen aate ei liioin kristinusko – ja sen merkkien poistamisesta voikin siksi määrätä vain toinen ylikansallinen auktoriteetti.
Onkohan muuten tuota vallanhimoa, johon sinäkin viittaat, missään psykologiassa tutkittu. Edes sitä, miten se tyypillisesti pilaa kohtalaisen kirkkaankin järjen – mikä on nähty oikein hyvin viime vuosina Suomessakin. Sillä voimana se näyttää olevan vähintään seksuaalisuuden luokkaa, siihenkin toki kietoutuen.
ripsa // marraskuu 13, 2009 at 9:41 ip
Tuosta viimemainitusta, vallasta ja seksistä, puhui tänään radion lukutunnilla Claes Andersson ihan oikeilla nimillä.
Käsitelivät kahta kirjaa, Tervon Koljattia ja jotain toista jonka nimi meni ohi korvien, mutta jossa päälinjana oli nainen joka luikertelee jonkun poliitikon sänkyyn eikä kerro olevansa iltapäivälehden toimittaja.
Niin että siis moraali on mennyt.
Mites se Roomakin tuhoutui, pidoissa ja mässäilyssä, haureudessa ja synnissä, niin että saattoivat vandaalit ja itä- vai länsi-gootit ottaa koko rappeutuneen valtakunnan haltuunsa. Paralleeleja löytyy kyllä aina.
Kristinusko oli jo olemassa ja taisipa vielä olla valtakunnan uskonto kun joku keisari kääntyi.
Italiaa minä en oikein käsitä. Se on hirveän sekulääri kulttuuri, mutta kirkon kohdalla polvet notkahtelevat. Ehkä se johtuu Vatikaanin vuosisataisesta läsnäolosta, yksinkertaisesti.
Vatikaanilla on hirmuinen määrä poliittista valtaa edelleen. Varsinkin valta käy naisten yli, siis esimerkiksi siinä, että ehkäisyä ei vieläkään sallita. Ei edes latinalaisessa Amerikassa, jossa kirkko kielsin vapautuksen teologian ja se oli sen lorun loppu.
Tästä ollaan kyllä puhuttu ennenkin. Muistaakseni Iris Murdoghin yhteydessä. Katoliset oppineet yrittävät kiivaasti miettiä ulospääsyä kiperästä tilanteesta. Valta on vaurioittanut kirkkoa pahasta jo ajat sitten.
Meillä on valtionkirkko, eikä kirkko luovu luvastaan saada pitää pihdeissään nuoriso. Jos kotiväki on tunnustuksellisuutta vastaan, lapsi voi olla poissa uskontotunneilta ja tulla kiusatuksi.
Andersson muuten kuulosti vapautuneelta, kun oli päässyt irti poliitikon roolistaan. Pudotteli ärräpäitä ihan rauhassa.
Se ei kyllä ole mielestäni ikinä ollut kovasti vallan perään. Nyt kyseli sitä, että mikä poliitikkoja vaivaa kun ovat jatkuvasti roskalehdistön hampaissa sen sijaan että tekisivät työnsä ja edustaisivat demokratiaa.
No, demokratiaa ei ole tietenkään missään vielä nähtykään. Jos minä ajattelen geopolitiikkaa, ja usein ajattelen, kun katselen mietteissäni pihalla kulkevia huivipäisiä somalityttöjä ja harmaaseen tai ruskeaan kietoutuneita irakilais- ja iranilaisäitejä, niin eniten olen huolissani Venäjästä.
Se ei pääse tsaareistaan irti ja sielläkin kirkko siunaa aseet.
HannaH // marraskuu 14, 2009 at 10:55 ap
Minä en harmikseni juuri näinä päivinä pysty kuuntelemaan noita yle I:n usein tosi hienoja ohjelmia. Ne tulevat päivällä, ja vaikka minulla on radio työssä, talon remontointi pitää niin kovaa meteliä, että ei siitä puheohjelman kuuntelusta tahdo tulla mitään. Aika monta lukutuntia ja Novakin ohjelmaa on jo mennyt ohi, ja harmittaa. Kun ei niitä ehdi ja muista käydä aina edes netistäkään poimimassa.
Kirkosta ja moraalista puhuminen sinne tai tänne päin menee turhan helposti vain väitteiden heittelyksi. Totta silti, ettei se ole siinä tehtävässä, jonka esikuvakseen on ottanut, kovin erinomainen ollut. Ei sitten fransiskaanimunkkien alkutaipaleen. Siksi kai pitäisi erottaa kirkko ja uskonto toisistaan, koska ensimmäinen näistä on vallankäyttöväline, eikä juuri muuta.
Mutta kaipa ihminen sitten on sellainen, että nöyrä työn tekeminen, niin hyvin kuin osaa, on niin peijakkaan tylsää, että sitä täytyy erilaisin keinoin piristää. Vallankäyttö, eritoten sen väärinkäyttö, julkisuuspisteiden keruu, tärkeily, erilaiset edut, itse työn tekemisen karttelun ymmärtäminen henkilökohtaisena neroutena tai taidokkuutena… se on sitten sitä hauskaa, jota pitää olla. Ja ehkä se määrätystä katsantokannasta onkin, paitsi ettei sille juuri kukaan yllä.