Olen aloittanut Helena Sinervon Runoilijan talossa -teoksen. Sen rinnalla luen myös Tuula Hökän toimittamaa Mannerin kirjeiden kokoelmaa – joka sentään lienee melko lailla valikoitu, ja ehkä, jos ehdin, yritän syventää aihetta myös lukemalla Mannerin runoja ja näytelmiä. Siten ehkä pääsen perille siitä, mikä on Sinervoa, mikä Manneria. Tai sitten en. Manneristahan ei liene olemassa varsinaista elämänkertaa tai omaelämänkertaa?
Tähän mennessä olen häikäistynyt. Sekä Sinervon työstä että kaikesta mihin Manner eläessään ennätti ja ylsi, mikä ei todellakaan ole vähän.
Mutta nyt on perjantai, ja alla oleva vähemmän vakava runo sopinee perjantaille.
Kiulu
On pääni kuin kiulu.
Tuli täyteen se mettä
ja nyt soi se kuin viulu.
Mut aamu kun koittaa,
on etikkaa viini.
Joku villisti soittaa
mun vanteisiini,
niin villisti, että
on haljeta kiulu.
Mikä kauhea skakkus.
Miten kiljuu kiulu.
Oi, tee isä Bakkus
taas minusta viulu!
teoksesta Kuin tuuli tai pilvi (1949)
