Kivipäiväkirjat

Saattaa olla, että olen kohdellut tätä kirjaa huonosti, tai miten sen nyt ottaa, niin kuin pokkaria ainakin. Se kulki mukanani paikasta toiseen, viimeiseksi kampaajalleni asti, jossa se onnistui järkyttämään totuttuja kuvioita, asiakkaan jättäessä Kauneudet ja Terveydet toisarvoiseen asemaan. Ja kuitenkin  vähintään terveydestä oli kyse.

Kyseinen teos on Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Kirja, jossa on nelisensataa sivua pokkarinakin, mutta jokainen sivu täysin paikallaan. Aikanaan kirja on saanut Pulizer-palkinnon, ja New York Timesistä on sen kanteen poimittu ylväs lausahdus: “Kivipäiväkirjat muistuttaa meitä siitä, miksi kirjallisuus on merkityksellistä”. Se ei ole aivan vähän sanottu, ja silti olen täydestä sydämestäni samaa mieltä.

Periaatteessa kyseessä on yhden naisen elämänkerta. Naisen, joka näkee  päivänvalon ensi kertaa 1905 ja jättää maailman taakseen noin vuonna 199? eli noin kahdeksankymmentäviisivuotiaana. Hänen elämäntaipaleelleen mahtuu eräitä yllättäviä käänteitä, kaksi puolisoa, neljä lasta ja joukko ympäri maailmaa hajaantuvia lastenlapsia. Ja kuitenkin tämän naisen, Daisy Goodwill Flettin, elämänkerta on voimallinen puheenvuoro naisen oman työn ja oman elämänalueen puolesta. Sillä Daisy, täydellinen kotirouva ja vieläkin merkittävämpi viherpeukalo, ihmettelee kaiken ikäänsä mihin tai mitä varten hänen elämänsä oikeastaan on.

Kirjan nimeksi lienee päätynyt Kivipäiväkirjat kahdesta ellei useammasta syystä. Yhtäältä kyse on elämänkerrasta, siis todellakin päiväkirjaluonteisesta elämän seuraamisesta, toisaalta nimi viittoo tuohon kalkkikivitorniin, jonka Daisyn isä rakentaa kuolleen vaimonsa muistoksi, torniin jonka jokaiseen kiveen hän kaivertaa ylimääräisen kuvan, yhtäälle pari pyhää raamantunsanaa, toisaalle kukan, linnun, enkelin, kalan, viiniköynnöksen, kuvioita jotka voi havaita vain tietyltä etäisyydeltä tarkastellessa. Tornista tulee vähitellen nähtävyys, ja miehelle eräänlainen kivityömiehen näytetyö – niinpä hänelle avautuukin sen kautta uusi elämä.

Shieldsin kerronta etenee kolmannessa persoonassa rauhallisesti, mietiskellen ja päähenkilöidensä elämää ja ajatuksia myös kommentoiden. Hän asenteensa luomiinsa henkilöihin on lämmin, luonnollinen ja ymmärtäväinen, jokainen noista ihmisistä on täysin todellinen kaikessa omalaatuisuudessaan. Kuten vaikkapa Magnus Flett, joka ei kivityömiehenä välttämättä ole ensimmäinen, jonka voisi kuvitella lukevan kirjoja. Mutta löydettyään karanneen vaimonsa jäljiltä tämän tavaroista Kotiopettajattaren romaanin, hän mieltyy siihen niin, että lukee sitä uudelleen ja uudelleen. Ja ottaa sen mukaansa palatessaan kotimaahansa Orkney-saarille, missä kirjan tunteminen tekee hänestä paikallisen kuuluisuuden.

Kirja on suurimmalta osalta “hyvää vanhaa kerrontaa” , jossa ei ole tarvetta liiemmin leikkiä millään tempuilla, koska harkittuja, punnittuja sanoja riittää sivun toisensa jälkeen. Toki hän on kirjoittajana perillä muodikkaampien virtausten elkeistä, – ja niinpä hän välillä huomauttaa, ettei Daisy ole täysin luotettava kertoja, ja hetken päästä antaa kirjeenvaihdon kertoa mitä Daisylle on tapahtunut.

Kirjan loppupuolella Shields miettii, mikä oikeastaan on elämänkerta, ja kokeilee perään erilaisia lähestymistapoja – kuten vaikkapa tämä, joka voisi olla elämänkerta omalääkärin näkökulmasta:

Koliikki, vesirokko, tuhkarokko, bronkiaalinen keuhkokuume, allergiat, influenssa, kuukautiskivut, ihottuma, rakkotulehdus, synnytys, verenpaine, vaihdevuodet, masennus, angiina, kalkkeutuneet verisuonet, luunmurtumat, sydämen ohitusleikkaus, munuaisvaivat, syöpä, virtsarakon tulehdus, halvaus, makuuhaavat, säärihaavat, vuoteen kastelu, halvaus, muistinmenetys, näön heikkeneminen, harhareaktiot, puhehäiriöt, masennus, halvaus, halvaus.

Niin, siinä se, yksi elämänkerta. Muitakin kokeiluja samalla alalla löytyy, joskaan ne eivät ole ehkä yhtä täsmällisiä. Lisäksi, vaikka Daisy on kirjan päähenkilö, saavat puheenvuoron monet muutkin. Kirja kertoo hänen isästään, ystävistään, lapsistaan, ja lukuisista muistakin Daisyn elämää sivuavista ihmisistä, jopa erään kulkukauppiaan, josta on myöhemmin tuleva tavarataloketjun omistaja.

Parasta kuitenkin on se lämpö, lähes äidillinen ja ymmärtäväinen ote, joka tulee vastaan kirjan jokseenkin kaikilta sivuilta. Se piilee yksityiskohdissa, yhtäältä suorassa tunteiden kuvauksessa mutta toisaalta myös kaikessa siinä, mikä jätetään sanomatta. Mikä piiloutuu hämmennykseen, esineisiin, puuhasteluun, katseen välttämiseen. Kaikkeen turhaan ja jokapäiväiseen, kuten Daisyn tytär Alice saa todeta. Hän miettii lentokoneessa ensin suuria kysymyksiä, joista haluaisi keskustella sairaalassa makaavan äitinsä kanssa, kuten onko tämän elämä ollut elämisen arvoista, onko sillä ollut tarkoitus – ja huomaa sitten keskustelevansa äitinsä kanssa omenamehusta, kastikkeesta, lääkäristä joka on jamaikalainen, eikä jamaikalaisuutta mainita ääneen -

Tähän vajaan sadan vuoden kaarelle yltävään “elämänkertaansa” Shields on yksinkertaisesti kutonut kaiken sen, mikä ei koskaan yllä historiankirjoihin, mutta mikä itse asiassa on sitä elämää, jota elämme. Turha kai sanoakaan, että Shields, jonka tuotantoon en aiemmin ollut tutustunutkaan, nousi kertaheitolla samaan kastiin kuin Munro ja Ondjaatje. Taitaapa olla niin, että minulle paras Atlantintakainen kirjallisuus tulee Kanadasta.

Kuinka olla cool viiskytluvulla, lyhyt oppimäärä

Olisiko käynyt niin, että minua on huijattu, olisikohan käynyt niin, että minulle on puhuttu palturia… Sellaista pisti miettimään, kun tänään lopetin pitkähkön taistelun jälkeen J.D. Salingerin Siepparin ruispellossa, jota mainitaan jopa ehdottomaksi moderniksi klassikoksi. Kaiken lisäksi suunnilleen joka viides tai kuudes elokuva tai tv-sarja (esim. Gilmoren tytöt)  mainitsee tuon kirjan jonakin todella merkittävänä.

Onneksi, sen voi sanoa, kaikki merkittävä amerikkalainen kirjallisuus ei ole yhtä tylsää kuin Salinger. Sellaiseksi minä nimittäin tämän kirjan totesin, todella tylsäksi. Kirjan aiempi suomennos oli tunnetusti Saarikosken, ja saattaa olla, että hänen taidoillaan tähänkin pitkäpiimäisyyteen on voinut syntyä jonkinlaista elämää. En tarkoita, että Arto Schroderuksen suomennos olisi huono, ainoastaan sitä, että kirjan uudempi käännös näyttää osoittavan, että kirja oli jo alunperin sangen ikävystyttävä, eikä sitä nyt enää parannella.

Tiivistettynä kirjassa on kyse 16-vuotiaan teinin, nimeltään Holden Caulfield, noin viikon mittaisesta vaelluksesta. Se alkaa poikakoulusta, josta hän on saanut potkut, koulusta joka on järjestyksessä jo toinen tai kolmas collegeen valmistava yksityiskoulu. Sieltä jolppi lähtee New Yorkiin vapaasti vaeltelemaan siksi ajaksi, jonka hän tietää kuluvan, ennen kuin erottamisesta kertova kirje ennättää hänen vanhemmilleen.

Salingerille voi lukea ansioksi taidon kuvata sisältäkäsin tuollaisen tietynlaista cooliutta teeskentelevän jästipään ajattel…emattomuutta. Sillä ei Holdenin ajelehtimisessa ja impulsiivisissa päähänpistoissa ole mitään nerokasta, ei liioin jännittävää eikä hauskaa. Hänen ideansa yksinkertaisimmillaan on, kyllä mä voisin, jos tää systeemi ei olis niin mätä, tai jos toi ope ei olisi niin mälsä.  [Aivan, itse asiassa kuultuna olen todistanut teinitytön vastaavaa luonnehdintaa: ja sit on tota helvetin matikkaakin... vittu, tietsä se ope on yks saatanan homo.]

Samankaltaisiin mahdottomuuksiin opettajana törmäilee myös Holden ja huomaa aina vain mahdottomammaksi saada mitään muuta ainettaan hyväksyttävästi suoritetuksi kuin englannin kielen. Sekin vain, koska hänellä on vakiomallisista teineistä poiketen hieman tavallista suurempi kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen.  Tätä lukuunottamatta teininuoren kuvaus on ehdottoman todenmukainen.

Yhdysvalloissa kirja ilmestyi 1951. Ja kun ajatellaan kaikkea tuota 50-lukulaisuutta sellaisena kuin sen tunnemme puvuntakkiin pukeutuvine nuorukaisineen ja kellohameisine tyttöineen, on myönnettävä että tuohon yhteiskuntaan on täytynyt sisältyä huikeasti kaikkea sitä, mitä vastaan Holden kapinoi, tekopyhyyttä, teeskentelyä, hymistelyä, jäykkyyttä ja niin edelleen. Myös jokin sellainen kuin nuoriso oli vielä noihin aikoihin jotakin kummallista ja ennennäkemätöntä. Sen sopimattomasta ja kirjaan taltioidusta kielenkäytöstä puhumattakaan – ja niin, tietenkin, tietenkin tätäkin kirjaa piti sensuroida. Ja paheksua kaikkien niiden 150 ruokottomuuden vuoksi, jotka joku jälleen kerran laski suurella innostuksella .

Niin ollen, ehkäpä kirjaa tarvittiin. Kirjassahan käytettiin suorastaan sellaisia sanoja kuin “varvi” ja “kalsarit”.  Ja todellakin, näin toimien tästä kirjasta tuli englanninkielisen wikipedian mukaan nuorison käsikirja aiheesta miten olla viileä jätkä. Mistä syystä se sitten myi kahdeksan painoksen verran. Muuta ei voi sanoa, kuin että on vallan kustantamoja sääli, koska ovat menettäneet niin tehokkaan markkinointikeinon, mitä sensuuri on. Tosin, vielähän sentään sensuroidaan mainoksia.

Mutta että tämä kirja olisi klassikko? Sellaista kunniaa se ei ansaitse, vaikka toimiikin kirjallisena toteutuksena. Sen tarjoilema aitiopaikka jokseenkin tylsämielisen teinin nupin sisältöön on onnistuneesti toteutettu. Mitä tulee jo mainittuun viileyteen, niin esimerkiksi elokuva, “Nuori kapinallinen” onnistuu tarjoilemaan saman lyhyen oppimäärän huomattavasti siistimmin. Jos nämä kaksi asetetaan rinnakkain,  on Deanin tähdittämä elokuva huomattavasti  elävämpi ja kiinnostavampi,  myös aikakautensa paremmin tavoittava, ja siitä syystä se myös puhuu yhä tämän ajan nuorisolle ymmärrettävällä tavalla. Sitä tämä kirja ei onnistu enää tekemään, sillä ei ole juuri mitään niin nopeasti muuttuvaa ja vaihtelevaa kuin nuorisomuoti ja tyylittelyt.  Ja myös, koska Salingerin päähenkilö ei ole edes hauska, ei kirjalla ole enää juuri mitään tarjottavanaan.

Ja elokuvista puheenollen, sellainen on tästäkin on väännetty. Ja jo alla olevasta trailerista tuntuisi löytyvän  kohtia, joista päätellen juonta on muokkailtu, paranneltu melko vapaasti.

Matkakirjeitä maasta

Kirja on klassikko, kun sitä ylistetään muttei lueta ja toiseksi se on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi. (Mark Twain)

Haluaisitko lukea hauskan ja kirpeän älykkään, satiirisen kirjan, joka ei takuulla jätä sinua kylmäksi? Hyvä, lue sitten Mark Twainin Matkakirjeitä Maasta. Entä oletko uskovainen ihminen? Silloin tämä kirja voi vahingoittaa mielenrauhaasi, vältä sitä.

Twain kirjoitti nämä pienoisromaanit ja novellit jo vuonna 1916, joskin ne julkaistiin vasta 1962, koska hänen tyttärensä ja julkaisemattoman aineiston perijä arveli, että ne antaisivat väärän kuvan Twainin tai oikeammin Samuel Langhorne Clemensin uskonkäsityksistä.

Sitähän toki sopiikin miettiä, että kirjoittaako humoristi tai satiirikko koskaan tosissaan. Vai kirjoittaako hän siten, että mukana on jokin osa omiakin mielipiteitä, mutta ladattuina sellaiseen satiirikärkiohjukseen, että pahennus ja paikka kiellettyjen kirjojen luettelossa on kirkkomaan hautapaikkaa varmempi. On ihmisiä, joiden mielestä satiiri ja ironia pitäisi kieltää lailla, ja toisia joiden mielestä niitä pitäisi harjoittaa enemmän. Oma kantani taitaa heilahdella puoleen ja toiseen sen mukaan, kuinka hallittua satiiri on.  Jos sen identiteetissä ei ole erehtymisen varaa,  se on hyvää ja nautittavaa, mutta ellei niin ole,  ei enää ole kyse satiirista, vaan ilkeilystä. Ja minusta näillä kahdella on vissi ero.

Matkakirjeissä maasta Twain tekee omana aikanaan melkoisen ajatusloikan, ja avaa kirjan näyttämön siitä, kuinka arkkienkelit Gabriel ja Mikael sekä Saatana ovat kutsutut Jumalan luokse, jossa Jumala kertoo heille luoneensa Luonnon lain, esittelee eläimet sekä Ihmisen, jotka kaikki hän on luonut vain kokeilunhalusta. Saatana tekee muistiinpanoja kuvailusta, mutta notkeana kielenkäyttäjänä hänen riviensä väleihin työntyy melkoista sarkasmia. Kun hän myöhemmin kertoo muistiinpanoistaan muille luotetuilleen, joku vähempi enkeli kuulee ja käy kielimässä Pääkonttorissa. Niinpä Saatana taas kerran karkotetaan yhden taivaallisen päivän ajaksi, joka on – kuten Twain myöhemmin Raamattuun ja geologiaan pohjaten mittailee – noin miljardi vuotta. Saatana on tottunut liukkaan kielensä vuoksi näihin rangaistuksiinsa, ja aiemmin hän on lepatellut siellä täällä arktisessa pimeydessä ja kylmyydessä, mutta tietäessään nyt Jumalan luoneen Maan, hän päättääkin lähteä tutkimaan tätä uutta planeettaa. Sieltä, Maasta, Saatana kirjoittaa 12 matkakirjettään arkkienkeleille.

Näistä kirjeistä on sittemmin selvästikin kehitetty aineistoa maailman vitsiarkistoon,  sillä luulisin monenkin tuntevan jutut, joissa todetaan miten ihmisten ylimpiin iloihin ja hurmionaiheisiin kuuluu seksi, ja se miten johdonmukaista siksi onkaan se, ettei tämä elämänalue kuulu lainkaan ihmisen taivaskäsityksiin.  Saatana toteaa, että sehän on suunnilleen samaa kuin jos erämaassa nääntynyt kuulisi pelastajaltaan, että hän voi saada kaiken haluamansa paitsi yhtä asiaa eli vettä. Toinen vastaava, niin ikään vitsimaailmasta löytyvä juttu ihmettelee samaa kuin Twain, eli taivaskuvaan kuuluvaa jatkuvaa laulua ja harpunsoittoa,  jota puuhaa ihmisistä vain jotkut harjoittavat eläessään.

Seuraavat kirjeet Twain käyttää lähinnä Genesiksen tutkailuun, luomisuskosta vedenpaisumukseen ja arkin rakentamisen ongelmiin, eläinten keruusta puhumattakaan, missä yhteydessä hän huomauttaa, miten Jumalan erityissuojeluksessa kaikki bakteerit ja kärpäset oli pelastettava. Lopuksi hän toteaa, miten ihailtava onkaan ihmiskunnan parhaan eli Nooan toiminta, kun hän lopulta maihin päästyään ensi töikseen istuttaa viinipuun, juo ja juopuu.

Muut Mooseksen kirjan raakuudet ja epäjohdonmukaisuudet mm. käskyihin ja niiden antajaan nähden saavat myös osakseen oman satiirisen huomionsa. Nykypäivän vinkkelistä on luultavasti jo totuttu siihen, ettei näitä osuuksia Raamatusta oteta vakavasti edes kirkossa – paitsi soveltuvin osin, jos satutaan tarvitsemaan lyömäaseita vähemmistöjä kohtaan. Siksihän kirkon työryhmät istuvat kaksi vuottakin yhtä ja samaa asiaa miettimässä pääsemättä mihinkään tulokseen, koska ohjekirjan pätevyys on niin vaihteleva.

Uuden testamentin Twain jättää suurimmalta osalta rauhaan, vaikka toteaakin Jeesuksen tuoneen kertomukseen Helvetin sekä kuvailee ristiinnaulitsemisen hirvittävää julmuutta. Tässä asiassa toki nykyaikana on jo ylletty pidemmälle, ihmismieltä kiehtova raakuushan on uskonnon jännittävin puoli ja siksi se onkin kunniapaikalla kaikissa kirkoissa. 

Kirjan muiden osien (myös aikanaan julkaistuksi tulleiden) kirpeys ei ole aivan yhtä raju kuin näissä matkakirjeissä. Eevan ja Aatamin päiväkirjat ovat vain tavanomaisemmin hupaisia. Vasta viimeinen “Alin eläin” on jälleen avauksen tasoista irvistelyä, koska tässä Twain varsin terävästi osoittaa, miten omahyväinen on ihmisen käsitys itsestään luomakunnan ylimpänä luotuna, minkä hän tekee vertailemalla ihmisen elintapoja eläinten tapoihin. Näissä vertailuissa ihminen häviää kaikessa älyllisiä kykyjään lukuun ottamatta. Mutta, Twain jatkaa, koskei ihmisen taivaskäsityksiin kuitenkaan kuulu taivas, jossa hän voisi nauttia älystään, sen täytyy johtua siitä, että ihminen itsekin hiljaa mielessään tunnustaa, että taivaan täytyy olla varattu kaikille muille, korkeammille eläimille, kuin ihmiselle.

Mitä ilmeisimmin tämä kirja on klassikko, sillä se sisältää aineksia, joista suurin osa on vielä noin 100 vuotta kirjoittamisajankohdastaan lukien täysin ajankohtaisia. Jopa tavalla, että mikäli tällaista julkaistaisiin tänään, syntyisi jokseenkin yhtä paljon kohua kuin joistakin Hitchensin tai Dawkinsin kirjoista – jotka osaksi ovat jopa velkaa tälle humoristille. Tietenkin paljon on kiinni siitä, missä maassa tai maanosassa kirja julkaistaisiin, – vastahan hiljattain N. Y. Timesissä ihmeteltiin Skandinavian ihmisiä, joiden suhtautuminen uskontoon oli eräänlaista sisäistettyä eksistentialismia, jotakin johon heillä ei ole juuri mitään kantaa, tuskin ovat tulleet sellaista ajatelleeksi.

Roth: Vapaat ja urheat, esikuvat ja idolit

Philip Rothin Mieheni oli kommunisti, amerikkalaista elämäntapaa kriittisesti ruotivaksi trilogiaksi määritetyn sarjan toinen osa tuli sitten luetuksi. Ikävä kyllä, siinä missä sen ensimmäinen osa, Amerikkalainen pastoraali, oli viime vuosien mieleenjäävimpiä uusia kirjoja, oli tämä kakkososa jonkinasteinen pettymys.

Saattaa olla, että tämä kirja antaa mieslukijoille hieman enemmän. Onhan sen päähenkilöinä lähes pelkästään miehiä. Ainoa kiinnostava naiskuva kuuluu tarinassa kertojaksi luettavan opettaja Murray Ringoldin vaimolle, ja hänkin on vain sivuhahmo. Muutoin tämä on kertomus Ira Ringoldista, miehestä joka antautuu kokonaan aatteelleen, ja siitä miten hänestä tulee joksikin aikaaa nuoren pojan idoli tai sankari, ihailtu miehinen esikuva, mies roolissa, joka tai jonka kai pitäisi kuulua pojan isälle.

Pelkäänpä, etten ymmärrä  paljoakaan tällaisesta idolismista, samaistumiskohteen valinnasta tai sellaisen tarpeesta tai siitä mitä esikuva kaikkineen saattaa nuorelle merkitä.  Joka tapauksessa yksi kirjan teemoista on esikuvan kritiikitön seuraaminen, ehkä myös se, miten kaikista tarjolla olevista idoleista saattaa helpostikin tulla valinneeksi omaksi esikuvakseen huonoimman vaihtoehdon.

Toiseksi kirja pohtii aatteelle tai opille antautumista. Se kuvaa miestä, joka sivistymisinnon myötä antautuu täydellisesti kohdalleen osuvalle ajatussuuntaukselle, miten se täyttää hänen kaiken ajattelunsa ja toimintansa. Kirjan päähenkilölle, opettajakertojan veljelle, Ira Ringoldille tai Iron Rinnille tällaiseksi kaikenkattavaksi opiksi nousee kommunismi. Tähän ideologiaan hänet johdattaa armeijakaveri O’Day, josta puolestaan tulee Iran oma idoli – minkä esikuva-sankarien ketjun Roth viimein katkaisee tekemällä O’Daysta tuulenhaistelijan, joka vaihtaa maisemaa, mikäli “olot käyvät hankaliksi”. Ja niinhän ne kirjan lopulla, Yhdysvaltain 1960-luvun mccarthyismin eli kommunistisyyttelyjen aikana käyvät.

Koko teos on siis kertomus Ira Ringoldin elämänkulusta, nuoruudesta kuolemaan saakka. Köyhästä ojankaivajasta ihailluksi ikioman “Vapaat ja urheat” radio-ohjelman nimekkääksi journalistiksi, avioliittoon Hollywood-näyttelijättären kanssa ja New Yorkin sivistyneistöpiireihin tutustumisesta sekä tämän uljaan uran romahtamisesta ja lopusta. Kirjan lopulla oman elämän inhimilliset tekijät kuitenkin painavat valintojen teossa enemmän ja aatteen kannattaja onkin äkkiä helppo uhri aatteen poliittisille vastustajille, kun vaimo kutsuu nämä kotiovesta sisään. Henkilökohtainen on poliittista tai poliittinen on henkilökohtaista, nämähän tunnetusti sotkeutuvat kaiken aikaa toisiinsa.

Tällä tavoin kirja pyrkii yksilön tarinan kautta pohtimaan sitä, miten helposti erilaiset opit ja julkisuudessa vellovat ajatussuuntaukset kykenevät valtaamaan kritiikittömän yksilön mielen. Kuvattu mies, Ira Ringold, on jonkinlainen tyyppiesimerkki miehestä, jollainen helpoiten joutuu kohdalleen osuvan aateaallon kantamaksi höyheneksi.   Roth toistelee päähenkilön fyysistä isokokoisuutta ja romuluisuutta siinä määrin, että ne hänelle tuntuvat symboloivan myös jonkinlaista henkistä kömpelyyttä.

Pyrkimyksenä on ehkä ollut kuvata sivistysintoista, köyhistä oloista lähtöisin olevaa, intomielistä ja rauhatonta miestä, joka opiskelee mieluummin elämänkoulussa kuin yliopistossa. Lähtökohdat ja oman luonteen levottomuus merkitsevät, että hänellä on sisällään eräänlainen tyhjiö, joka on helppo täyttää kohdalle osuvalla ideologialla. Koska miehellä ei ole omaa vahvaa pohjaa, jolla seistä, ja jolta ottaa vaihtelevat opit ja ideologiat riittävällä kritiikillä vastaan, tulee hänestä lähinnä “innostunut sonni”, matkasaarnaaja tai hyödyllinen hölmö.

Ja juuri tämänkaltaisia miehiä ja naisia löytyy kaikista mahdollisista ajatussuunnista, kirkosta, opeista, – mistä tahansa missä on kyetty laittamaan riittävän monta mantraa peräkkäin, jotta niistä muodostuu edes hatarasti jotakin opiksi, aatteksi tai uskonnoksi kutsuttavaa. Lisäksi näihin ihmisiin liittyy myös halu nousta julkisuuteen, tulla tunnetuksi oman liikkeensä edustajana siinä missä myös ihailtuna henkilönä.

Lopulta myös kaikki mikä on tärkeää, liittyykin tuon julkisen ja tunnetun aseman säilyttämiseen, vielä senkin jälkeen kun oma usko tai luottamus edustettuun ajatussuuntaan on ehkä jo hieman heikentynyt tai horjunut.  Mikäli siinä pitäytyminen kuitenkin yhä tarjoaa mahdollisuuden pysyä julkisen elämän tunnettuna hahmona, ei opin sisällöllä ole enää väliä.

Tällaista loppua Roth ei omalle päähenkilölleen kuitenkaan rakenna, vaan tyytyy osoittelemaan toisia hahmoja, jotka ovat suomalaislukijallekin tuttuja hahmoja Yhdysvaltojen poliittisessa elämässä. Kirjan lopulla Roth löytää päähenkilönsä persoonasta ja psyykestä myös sisäsyntyisiä syitä siihen, mikä johtaa hänen uransa tuhoutumiseen ja miehen vetäytymiseen, lopulta myös kostotoimenpiteisiin. Lopussa aiemmin idoliaan ihannoiden katsellut poika, sama jolle opettajakertoja veljensä tarinan kertoo, vetäytyy yksinäisyyteen, jossa taivaan tähdet riittävät hänelle yksin ihailun ja mielenkiinnon kohteiksi, ja myös N. Y. Timesin sivujen kaikista tähdistä luetuksi tulee vain ajankohtainen tähtitaivaan asemointi.

Rothin kirjaansa valitsema kerrontatyyli on kuitenkin melko junnaavan raskas, jyräävä. Vaikutelma on jokseenkin alusta saakka kuin jostakin olisi lähestymässä juna, jonka alle lukija on kaiken aikaa vaarassa jäädä. Junamaisuus ei kuitenkaan tarkoita juonellista vetävyyttä, päinvastoin paikoitellen kirja oli jopa tylsähkö ja jaaritteleva. Mutta hitaasti sulatellen siitä näyttäisi sentään tämän verran irtoavan. Ehkei siis sittenkään täysi pettymys, muttei yllä trilogian ykkösosan tasolle.

Häivähdys purppuraa

On se sitten kivaa selvitä koko talven läpi ilman nuhanpoikastakaan, ja saada sitä sitten juuri kesän kynnyksellä. Niinpä elämän keskipiste on viime päivinä vakiintunut jonnekin vuoteen liepeille, mitä nyt on tullut aina välillä kallisteltua tyrnimarjamehupulloa, tyrni kun on tietämistäni nuhalääkkeistä parasta mahdollista. Kirkkaampina hetkinään saa sentään rauhassa lukea vailla omantunnontuskia kaikesta minkä jättää tekemättä – kuten siivouksen.

Rauhassa lukeminen sopii parhaiten juuri sellaiseen kirjaan, jossa on vahva rytmi, sanojen paino, kirjoittajansa ääni. Kun tuo ääni on voimakas, sille pitää olla uskollinen ja lukea koko kirja yhteen menoon, ja olla hyppimättä sänkyyn muiden kirjojen kanssa. Tai jos yrittää, niin silloin tuo omaääninen ei anna itseään kokonaan. Sellaisten kirjojen lukeminen tuottaa iloa, silloinkin kun ne ehkä kokonaisuutena ovat vain loistavasti kirjoitettuja tarinoita. Tarina tuntuu aidolta, melkein todelta, sillä ainoalla tavalla, millä romaani ikänään voi totta olla.

Tällä kertaa sellaiseksi osoittautui Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. Sehän ei nyt enää ole mikään aivan tuore kirja, ilmestyi jo vuonna 1982, mutta sai silloin Pulitzer-palkinnon. Aikanani en tullut siihen tarttuneeksi, vaikka siitä kohtalaisesti muistan kohutun jo ilmestymisaikoina. Nyt luulen valinneeni sen tuon palkinnon ansiosta tutkittaviin – ja jo lyhyt selailu osoitti, että kyllä vain, minä haluan lukea sen.

Kyse on kirjeromaanista, joskin päähenkilö Celia osoittaa useimmat kirjeensä Jumalalle, koska ei usko kenenkään muunkaan häntä kuuntelevan. Koska hän ei rumana, yhteisönsä rajusti hyväksi käyttämänä ja riistämänä, kotonaankaan saa osakseen kenenkään huomiota muulloin, kuin silloin kun tarvitaan peltotöille tekijä, talolle siivooja, lapsille ruokkija ja aviomiehelle itsetyydytyspenkki.

Kirja ajoittuu 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle, päättyy 2. maailmansodan jälkeiseen aikaan. Siinä osansa saavat mustan ja valkoisen väestön yhä elävät ristiriidat sekä haluttomuus ymmärtää toista osapuolta. Pääpaino lepää kuitenkin sukulaisuussuhteiden verkostossa, ja naisen elämässä mustan yhteisön kärsivänä, mutta kuitenkin kantavana voimana. Tuon elämän kovuuden kuvaamisessa Walker ei säästele panoksia. Silti hänen naisensa tukeutuvat toisiinsa, naisten yhteisöllisyyteen, sellaiseen tukeen, jollaista ystävyyteen pohjaavana naiset kaikkialla onnistuvat halutessaan, sitä tarvitessaan, luomaan ympärilleen. Tuskaa se ei poista, mutta helpottaa jaksamista. Täysin alistetussa asemassa elävälle se saattaa myös olla ainoa jaksamista ylläpitävä asia elämässä.

Vapaaksi alistetun asemasta pystyy murtautumaan vain fyysisen voiman tai lahjakkuuden (musiikin, ompelutaitojen) kautta. Jollakin kyvyllä elättää itse itsensä, rahaa hallussaan pitävistä miehistä riippumatta. Samalla kirja näyttää tapakulttuurin voiman ihmisten ajattelua ja tekoja ohjaavana, jopa omat tunteet ja ajattelun ylittävänä määrääjänä. Totutuista ajattelumalleista vapautumisen vaikeuden Walker onnistuu taidokkaasti osoittamaan useankin henkilönsä kohdalla. Tätä samaa toistaa myös vertailukohteeksi piirtyvä aito afrikkalaiskylä, josta lähetyssaarnaajasiskon kirjeet kertovat. Tuon kylän elämäntavat ovat osaksi samanlaisia, mutta toisaalta myös hyvin vieraita, niin ettei ihonväri tarkoita ehdotonta veljeyttä tai sisaruutta.

Kielen murteellisen englannin käännöksen Kersti Juva on hoidellut todellisen ammattilaisen otteella. Hänen luomansa murteellinen suomi ei mukaile mitään suomen murretta, muttei kuitenkaan ole puhdastakaan suomea. Ja sillä tavoin se onnistuu säilyttämään tuon hallitsevan rytmin, mikä on tälle kirjalle lähes kantava elementti. Murteettomat, päähenkilön siskon nimiin merkityt jaksot ovat paljon vähäisempiä tenholtaan.

Tällä kertaa kirja oli minulle joka tavalla soveliasta luettavaa. Jo sen nimi, Häivähdys purppuraa sopi kuvaamaan nenäni tilaa ja taudin lievät kärsimykset sopivat mainiosti tunnelmaan. Kaiken kaikkiaankin kyse on erinomaisesta yhteisökuvauksesta ja muutoin vain hyvästä tarinasta, jollaisia ei koskaan ole liikaa. Loppuun voi vielä lisätä lainauksen kirjasta:

Kysyt itteltäs yhden kysymyksen, saat heti kohta viistoista uutta kimppuus. Minä rupesin miettimään, että minkä takia me tarvitaan rakkautta. Minkä takia me kärsitään. Minkä takia me ollaan mustia. Minkä takia me ollaan miehiä ja naisia. Mistä lapset ihan loppujen lopuksi tulee. Ei kestänyt kauan kun huomasin, että en tiedä juur yhtikäs mitään…… Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita, niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa. Mitä enemmän minä ihmettelen, siitä enempi minä rakastan, se sano.

Ja ihmiset alkaa takuulla rakastaa sua, minä sanoin.

Samasta kirjasta muualla:

• Salkazine – Salla Jalovaara
• Mainoskatko