Saattaa olla, että olen kohdellut tätä kirjaa huonosti, tai miten sen nyt ottaa, niin kuin pokkaria ainakin. Se kulki mukanani paikasta toiseen, viimeiseksi kampaajalleni asti, jossa se onnistui järkyttämään totuttuja kuvioita, asiakkaan jättäessä Kauneudet ja Terveydet toisarvoiseen asemaan. Ja kuitenkin vähintään terveydestä oli kyse.
Kyseinen teos on Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Kirja, jossa on nelisensataa sivua pokkarinakin, mutta jokainen sivu täysin paikallaan. Aikanaan kirja on saanut Pulizer-palkinnon, ja New York Timesistä on sen kanteen poimittu ylväs lausahdus: “Kivipäiväkirjat muistuttaa meitä siitä, miksi kirjallisuus on merkityksellistä”. Se ei ole aivan vähän sanottu, ja silti olen täydestä sydämestäni samaa mieltä.
Periaatteessa kyseessä on yhden naisen elämänkerta. Naisen, joka näkee päivänvalon ensi kertaa 1905 ja jättää maailman taakseen noin vuonna 199? eli noin kahdeksankymmentäviisivuotiaana. Hänen elämäntaipaleelleen mahtuu eräitä yllättäviä käänteitä, kaksi puolisoa, neljä lasta ja joukko ympäri maailmaa hajaantuvia lastenlapsia. Ja kuitenkin tämän naisen, Daisy Goodwill Flettin, elämänkerta on voimallinen puheenvuoro naisen oman työn ja oman elämänalueen puolesta. Sillä Daisy, täydellinen kotirouva ja vieläkin merkittävämpi viherpeukalo, ihmettelee kaiken ikäänsä mihin tai mitä varten hänen elämänsä oikeastaan on.
Kirjan nimeksi lienee päätynyt Kivipäiväkirjat kahdesta ellei useammasta syystä. Yhtäältä kyse on elämänkerrasta, siis todellakin päiväkirjaluonteisesta elämän seuraamisesta, toisaalta nimi viittoo tuohon kalkkikivitorniin, jonka Daisyn isä rakentaa kuolleen vaimonsa muistoksi, torniin jonka jokaiseen kiveen hän kaivertaa ylimääräisen kuvan, yhtäälle pari pyhää raamantunsanaa, toisaalle kukan, linnun, enkelin, kalan, viiniköynnöksen, kuvioita jotka voi havaita vain tietyltä etäisyydeltä tarkastellessa. Tornista tulee vähitellen nähtävyys, ja miehelle eräänlainen kivityömiehen näytetyö – niinpä hänelle avautuukin sen kautta uusi elämä.
Shieldsin kerronta etenee kolmannessa persoonassa rauhallisesti, mietiskellen ja päähenkilöidensä elämää ja ajatuksia myös kommentoiden. Hän asenteensa luomiinsa henkilöihin on lämmin, luonnollinen ja ymmärtäväinen, jokainen noista ihmisistä on täysin todellinen kaikessa omalaatuisuudessaan. Kuten vaikkapa Magnus Flett, joka ei kivityömiehenä välttämättä ole ensimmäinen, jonka voisi kuvitella lukevan kirjoja. Mutta löydettyään karanneen vaimonsa jäljiltä tämän tavaroista Kotiopettajattaren romaanin, hän mieltyy siihen niin, että lukee sitä uudelleen ja uudelleen. Ja ottaa sen mukaansa palatessaan kotimaahansa Orkney-saarille, missä kirjan tunteminen tekee hänestä paikallisen kuuluisuuden.
Kirja on suurimmalta osalta “hyvää vanhaa kerrontaa” , jossa ei ole tarvetta liiemmin leikkiä millään tempuilla, koska harkittuja, punnittuja sanoja riittää sivun toisensa jälkeen. Toki hän on kirjoittajana perillä muodikkaampien virtausten elkeistä, – ja niinpä hän välillä huomauttaa, ettei Daisy ole täysin luotettava kertoja, ja hetken päästä antaa kirjeenvaihdon kertoa mitä Daisylle on tapahtunut.
Kirjan loppupuolella Shields miettii, mikä oikeastaan on elämänkerta, ja kokeilee perään erilaisia lähestymistapoja – kuten vaikkapa tämä, joka voisi olla elämänkerta omalääkärin näkökulmasta:
Koliikki, vesirokko, tuhkarokko, bronkiaalinen keuhkokuume, allergiat, influenssa, kuukautiskivut, ihottuma, rakkotulehdus, synnytys, verenpaine, vaihdevuodet, masennus, angiina, kalkkeutuneet verisuonet, luunmurtumat, sydämen ohitusleikkaus, munuaisvaivat, syöpä, virtsarakon tulehdus, halvaus, makuuhaavat, säärihaavat, vuoteen kastelu, halvaus, muistinmenetys, näön heikkeneminen, harhareaktiot, puhehäiriöt, masennus, halvaus, halvaus.
Niin, siinä se, yksi elämänkerta. Muitakin kokeiluja samalla alalla löytyy, joskaan ne eivät ole ehkä yhtä täsmällisiä. Lisäksi, vaikka Daisy on kirjan päähenkilö, saavat puheenvuoron monet muutkin. Kirja kertoo hänen isästään, ystävistään, lapsistaan, ja lukuisista muistakin Daisyn elämää sivuavista ihmisistä, jopa erään kulkukauppiaan, josta on myöhemmin tuleva tavarataloketjun omistaja.
Parasta kuitenkin on se lämpö, lähes äidillinen ja ymmärtäväinen ote, joka tulee vastaan kirjan jokseenkin kaikilta sivuilta. Se piilee yksityiskohdissa, yhtäältä suorassa tunteiden kuvauksessa mutta toisaalta myös kaikessa siinä, mikä jätetään sanomatta. Mikä piiloutuu hämmennykseen, esineisiin, puuhasteluun, katseen välttämiseen. Kaikkeen turhaan ja jokapäiväiseen, kuten Daisyn tytär Alice saa todeta. Hän miettii lentokoneessa ensin suuria kysymyksiä, joista haluaisi keskustella sairaalassa makaavan äitinsä kanssa, kuten onko tämän elämä ollut elämisen arvoista, onko sillä ollut tarkoitus – ja huomaa sitten keskustelevansa äitinsä kanssa omenamehusta, kastikkeesta, lääkäristä joka on jamaikalainen, eikä jamaikalaisuutta mainita ääneen -
Tähän vajaan sadan vuoden kaarelle yltävään “elämänkertaansa” Shields on yksinkertaisesti kutonut kaiken sen, mikä ei koskaan yllä historiankirjoihin, mutta mikä itse asiassa on sitä elämää, jota elämme. Turha kai sanoakaan, että Shields, jonka tuotantoon en aiemmin ollut tutustunutkaan, nousi kertaheitolla samaan kastiin kuin Munro ja Ondjaatje. Taitaapa olla niin, että minulle paras Atlantintakainen kirjallisuus tulee Kanadasta.
