Walters: Paholaisen höyhen

Kemiallisessa sodankäynnissäni olen vähitellen pääsemässä voiton puolelle. Väliin mahtui pari päivää, joina pelkän sanomalehden lukeminen oli työläs, kahdet tai kolmet päiväunet vaativa tehtävä. Niinpä paranemisen edistymistä voi kohdallani havannoida jo siitäkin, milloin kykenen siirtymään luettavissa jo vaativuustasolle kaksi, dekkareihin.

Minette Waltersin dekkari Paholaisen höyhen on kuitenkin mitä parhain aloituskohde, juuri kantensa lupaaman korkeatasoinen psykologinen jännäri, jota paremmaksi tällaisen kirjan voi tuskin enää odottaa kehittyvän.  Kaiken lisäksi se on tavallaan kaksi yhden hinnalla, sillä Walters on onnistunut rakentamaan teoksen sisään kaksi keskenään risteävää tarinaa, kummankaan laadusta vähääkään tinkimättä.

Asian voisi sanoa kai toisinkin, kirjassa on kehyskertomus ja sisäkertomus, ja mikä kiinnostavinta sikäli, että kyseessä on dekkari, jää loppuratkaisun tienoille pieni salaperäisyyden pilvi, mikä tuntuu sanovan, lukija on hyvä ja täydentää juonen, sellaiseksi kuin hän sen uskoo. Tai myös, sellaiseksi kuin hän sen haluaa olevan, sillä ihmiset ovat yleensä hyvin erimielisiä siitä, mikä on oikeutettu rangaistus mistäkin teosta.

Tarinan alussa ollaan Irakissa, jossa sotajournalisti Connie Burns tulee havainneeksi erään kansainvälisten palkkasoturi-turvallisuusjoukkojen miehen muistuttavan kovasti erästä toista, Afrikassa työskennellyttä miestä, myös miehen poikkeuksellisen raakojen käytöstapojen vuoksi. Lisäksi Burns vakuuttuu vähitellen, että juuri tämä on mies, jonka jälkeen tuntuu jäävän kokonainen raa’asti murhattujen naisten virta. Mies kuitenkin havaitsee reportterin penkovan asioitaan, mistä reportteri saa maksaa kalliisti, joskin säilyttää henkensä.

Journalisti jättää jatkotutkimuksensa sikseen ja palaa englantilaiseen maalaiskylään, joka on juuri tuollainen pieni idyllinen kylä, joskin kovan modernisaation kokeneena. Nyt sen vanhojen asukkaiden tilalle on asettunut koko joukko kaupungista muuttaneita eläkeläisiä, eikä kylän yhteisö enää ole lainkaan vanhojen aikojen tapainen.

Taloon saapuminen on omanlaistaan dramatiikkaa sisältävä kohtaus, jonka myötä Connie kuitenkin tutustuu tärkeimpiin tukihenkilöihinsä koko seudulla oleskelunsa ajan. Jessiin, joka on auto-onnettomuuden myötä orvoksi jäänyt maataloutta harjoittava tilanomistaja, sulkeutunut ja omituisenakin pidetty tyttö, sekä kylän lääkäriin, Peter Colemaniin. Heidän kauttaa alkaa purkautua kirjan toinen juoni, perienglantilainen maalaiskylädekkari, mihin liittyy sukupolvien ajan toisiinsa kietoutuneita elämänkohtaloita.

Vähitellen myös Jess ja Peter saavat tietää, miksi Connie tuntuu joutuvan helposti paniikkiin, minkä vuoksi hän kammoaa Jessin koiria ja miksi hän ylipäätään vaikuttaa pakolaiselta, joltakulta joka yrittää löytää suojan, jossa koota itsensä. Toisaalta Connien vähittäinen toipuminen herättää hänessä jälleen reportterintaidot, ja hän alkaa tutkiskella Jessiin ja vuokratun talonsa omistajaan, Lilyyn, liittyvää salaperäisyyksien vyyhteä.

Waltersmaiseen tyyliin kirjassa käytetään paljon sähköpostiviestejä, raportteja ja muuta kerronnan kannalta välittävää aineistoa. Ne maustavat kerrontaa, mutta eivät estä Waltersia esittämästä päähenkilöidensä luonteita ja kehityskaaria selvinä ja perusteltuina, tavalla joka säilyttää heidän kiinnostavuutensa. Kun kehyskertomuksena toimiva perusjuoni saavuttaa huippukohtansa, Walters onnistuu rakentamaan keskenään kamppailevan reportterin ja palkkasoturin välille huikean henkisen voimainmittelön, jossa voittajana selviää se, joka kykenee kriisitilanteessa paremmin säilyttämään ajattelukykynsä ja hermonsa.

Taas kerran kyseessä on siis parasta mahdollista dekkariviihdettä. Lisäksi, sikäli kuin dekkarimuotoa on mahdollista paljoakaan kehittää, vie Walters sen tässä kirjassaan vähintään askeleen eteenpäin. Tällä viittaan juuri tuohon kahden juonen risteävään kuljettamiseen ja avoimeen loppuun. Eikä hän milloinkaan jää jauhamaan paikoilleen samojen päähenkilöiden ja heidän elämänkulkujensa ja tunnistettavien tapojensa kanssa, vaan luo aina jotakin uutta.  Ellei toistamiseksi sitten lasketa hänen kirjoissaan hyvin usein esiintyviä poikkeuksellisen miellyttäviä ja kiinnostavia ihmisiä, jotka ovat usein naisia, mutta joiden joukkoon mahtuu myös miehiä.

Keskiyön lapset

Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.

Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.

Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.

Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin.  – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.

Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.

“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.

Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen.  Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.

Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä,  ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.

Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.

Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.

Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.

Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.

Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se,  joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.

Vanhempia ja uudempia uudistajia

Ruotsissa, niin olen kuullut, on julkaistu manifesti. Ei syytä huoleen, ei se mikään helmikuun manifesti ole, vaikka  nuorten ruotsalaiskirjailijoiden tarjoama poretabletti syyssynkkyyttä vastaan näyttää olleen vähintään yhtä tehokas keskustelun aiheuttaja kuin venäläinen vastineensa aikoinaan. Sehän on polkaissut jo Suomessakin jotakin kirjallisuuskeskustelun tapaista.

Puollan ajatusta tietenkin, kuinkapa muutoinkaan, tätä lukuromaanin kunnianpalautusta, kirjallisuutta joka pääjuuri yltää jonnekin syviin eeppisiin kerrostumiin. Siltä osin hyvä, hyvä. Mutta kaikki kieltäminen, muunlaisen torjuminen, niin taikka näin päin on yhtäläisen huono idea, olipa torjuttavana tai kiellettävänä sitten avantgardistiset teokset tai jotkut muut.

Ylipäätään koko jutussa on parasta vain keskustelu, sen esiin tuominen, että kaikenlainen laadukas kirjallisuus on vain suotavaa, ettei ole tarpeen seurata vain viimeisintä ranskalaissuuntausta. Että muotia tai pyörää ei keksitä ainoastaan Ranskassa. Ei sittenkään, vaikka se olisi totta.

Sekin tietysti, että aina on helpompaa kirjoittaa manifesti kuin toteuttaa se. Kuten on helpompaa kirjoittaa strategia visioineen kuin toteuttaa se. Senkaltaiseen tynnyrinkolisteluihin vaihtelevan mutkikkain sanahelinöin törmään omassakin työssäni, mutta siellä on sentään pakko laatia  erilaisista mieleenjuolahduksista myös välitulosraportti. Mitähän ruotsalaiskirjailijoiden välitulosraportissa mahtaisikaan lukea? Miten olisi Neustadt-palkinto?

***

Omat lukemiseni ovat viime aikoina keskittyneet pääosin yhden aikansa “uudistajan” teokseen. Luettavana, joskin katkoittain, on ollut Virginia Woolfin Mrs. Dalloway.  Ainakaan hänelle, yhtä vähän kuin Joycelle aikoinaan, tuskin juolahti mieleen kirjoittaa ensin manifesti ja  vasta sitten se kirja. Ei, he etenivät vaikeamman kautta.  Ja miten sen tekivätkään! Mutta ehkä tosiaan on niin, kuin aivan toisessa yhteydessä kuulin mainittavan, huippu on korkealla silloin, kun pyramidin liepeet ovat leveät ja kulmat kaukana toisistaan. Pienissä maissa sellaiset pyramidit tuppaavat jäämään mataliksi, vuorenhuiput vaihtuvat tunturimaisemiin.

Woolfin kirja on oma melko suljettu maailmansa. Sen kuvaama Lontoo on yhtä paljon henkilöhahmo kuin kirjan ihmiset, myös se elää ja hengittää kirjan sivuilla, se kulkee mukana kuninkaallisesta ajoneuvosta Oxford Streetin kelloon, jossa numeroiden sijaan onkin kellonvalmistajien nimien kirjaimet Rigby ja Lowndes tai Big Benin lyönteihin. Tunnelma on vahvan intensiivinen, niin että sitä on lähes pakko lukea vain lyhyinä jaksoina. Onpa se paikoin jopa jännittävä, eihän voi olla miettimättä miten Richardin käy, kun hän vaimon entisen rakastetun paluun ajattelemisesta aiheutuneesta mielijohteesta ostaa ison kimpun ruusuja ja kiirehtii kotiin, kertoakseen vaimolleen että rakastaa tätä.

Kerrontaratkaisuja on useampiakin. Tässäkin, kuten Joycella, kerrotaan vain yhden päivän tapahtumista, mutta koska kerronta tapahtuu yhden henkilön ajatuksia kerrallaan seuraillen, mukana ovat myös tämän muistot, mielipiteet ja henkilöhistoria. Yksi henkilö hallitsee kerrontaa siihen saakka, kunnes hän kohtaa seuraavan, joka saa viestikapulan itselleen. Siten Mrs. Dallowayn luo tullut Peter Walsh vie lukijan mukanaan Regent’s Parkiin, jossa istuksii sotapsykoosista kärsivä Septimus Small vaimoineen, joka päätyy hienostolääkärin vastaanotolle. Smallien palatessa vastaanotolta pitkin Harley Streetia Big Ben lyö jälleen, ja kadulla ohitettu Hugh Whitbread saa viestikapulan, jonka hän kuljettaa lounaalle lady Brutonin luo, mistä poistuu yhdessä Richard Dallowayn kanssa.

Vähitellen kirjan henkilöt tulevat käydyksi läpi, samoin kuin se, miten heidän tarinansa ja elämänsä liittyvät toisiinsa. Ajattelun kuvauksen kautta mukaan tulee kaikenlaista, maailmankatsomuksesta rakkausjuttuihin ja politiikkaan. Jokainen henkilö on yhtä aikaa oma suljettu yksilönsä, ja kuitenkin nämä muut kertomuksen ihmiset saattavat suoraan vaikuttaa siihen, mitä kerronnan polttopisteessä oleva tekee, mitä ajattelee. He ovat yhdessä, kukin yksinään. Kuten ihmiset kaikkialla.

Kirjassa esitetään lukuisia ajatuksia, jotka kaikki ovat perusteltuja pelkästään sanojansa ajatuksina, sen sijaan että niitä voisi millään tavalla pitää kirjoittajansa mielipiteinä. Myös kaikenlaiset ideat kuten esimerkiksi, mikä on hyvää käytöstä, tai minkälaiset asiat johtuvat siitä, että on niin paljon huonoa verta olevia ihmisiä, pohdiskelut siitä, onko elämä hyvää vai ei, onko jumalaa vai ei, onko Shakespeare vaikeatajuinen kirjailija, kannattaako tällaiseen maailmaan hankkia lapsia, ovat samalla tapaa havaintoja kaikessa ajassa liikkuvista ideoista, aivan samoin kuin havaintoja tehdään Lontoon katujen tapahtumista, palvelusväen liikkeistä tai Big Benin kumahduksista.

Samalla tämä yksityiskohtien runsaus tekee tästä vajaan 300 sivun pokkarista niin mittavan teoksen, että se pitäisi oikeastaan lukea kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Harjaantuneempikin lukija joutuu viipyilemään ja palaamaan taaksepäin, oivaltaakseen miksi tämä on sanottu tässä yhteydessä, ja tämän henkilön suulla. Ajatuskulkujen purkaminen ja kieleen keskittyminen vaatii lukijalta melko paljon, mutta se ei jää vastikkeettomaksi vaivannäöksi. Jälleen kerran voi todeta, miten paljon mahtuu vähään. Kielentaju herkistyy siihen mittaan, että äkkiä huomaa kummastelevansa, miksi HS:n pääkirjoituksen otsikko äkkiä tuntuukin niin lattealta. Jotakin, mitä tuskin olisi  huomannut, ellei olisi lukenut Woolfia.

***

Loppuun oma manifestini. Olen huomannut, että palauttaakseni lukuhalujani, minun on hellitettävä ohjaksia. Projektiluenta palkintojen puitteissa saa siis joksikin aikaa jäädä. Omaankin hyllyyn on päätynyt aivan liian monta lukemistaan odottavaa kirjaa.

Kolme dekkaria, kolme aloitusta

Olen nähtävästi onnistunut aloittamaan kolmen dekkarin lukemisen jokseenkin yhtaikaisesti. Se ei ole harvinaista, että kirjoja on kesken, mutta että dekkareita on yhtaikaa noin monta, johtunee vain siitä, että niitä on tullut halvalla vastaan matkalla hammaslääkärin jonotukseen tms. pitkien hetkien pelastajiksi. Kerran tulin myös maininneeksi, että kirjasta ja sen lukukelpoisuudesta voi sanoa jo aika paljon 50. ensimmäisen sivun mittaan. Ja kun dekkari on tällainen kaavamaisempi toteutus, niin katsotaanpa.

Teokset:

1. Håkan Nesser ja Ewa Morenon juttu.  Norjalaista Nesseriä olen nähnyt siellä täällä kiiteltävän, mutten ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin.
2. Leif GW Persson, ruotsalainen, teos Kesän kaipuusta hyiseen viimaan, häntäkin ylistellään mutta minulle hänkin on vieras, vielä.
3. Minette Walters ja Paholaisen höyhen, brittiläinen. Hänen teoksiaan on jo muutama tullut luettua, eikä pettymyksiä ole juuri tullut vastaan, mutta tämän kirjan julmanoloinen tematiikka pisti hieman epäröimään.

Aloitetaan Nesseristä,  mitä tästä voisi sanoa? Kansilehdiltä löytyy lähes muodin mukainen sitaatti, tällä kertaa filosofi Tomas Borgmannilta (who’s he?), jonka mielestä ihminen tuhoaa elämänsä sellaisina silmänräpäyksinä, jolloin ei anna teoilleen painoa, joka niillä on. Ei hassumpaa, sopii dekkarin aihepiiriin.  Tekniikkana näkyy olevan kerronan jakaminen aikajaksoihin päiväysten avulla, tai ainakin avaus on 15 vuotta kerronta-aikaa vanhempi.  Sekin on ihan suosittu tekniikka, nykyisin. Avausluku on lyhyt, esittelee rikoksen ja uhrin. Ei liikaa verta, hyvä vain.

Kielenkäyttö on jotenkin töksähtelevää. Tai kirjoittaja ponnistelee kovasti päästäkseen vauhtiin. Sivuilta 16-17 löytää jo tyyliä, josta on pakko antaa miinuspisteitä “muistin limaisen kaivon pohjalle uponnut tumma lohkare, jonka hän kiskoisi ylös, kun aika koittaisi…” tai  “ajatuksiin, jotka ajelehtivat hänen tietoisuutensa läpi kuin resuiset pilvenriekaleet kuoleman lyijynharmaalla yötaivaalla. Hän vain antoi niiden liukua ohi lohduttomalla matkallaan taivaanrannasta taivaanrantaan.”

Huhhuh, nyt tuli jo ikävä kotimaista koivuklapiproosaa. Tällaisella siirapilla jos jatkaa, lukijakunta valikoituu jo jonkin verran.  Toinen luku  tuo kuvaan kaksi uutta henkilöä. Kolmas luku esittelee rikoskomisariomme, tämän Ewa Morenon. Muodikkaasti nainen. Näin on tultu sivulle 25, se on ensimmäinen arviointipiste.  Tuomio: häilyy vielä, pari miinuspistettä, mutta ei voi sanoa varmasti onko kirja luettava. Ei houkuttele, toistaiseksi kerronnasta puuttuu otetta ja voimaa.

Sitten Persson. Kyseessä näyttää olevan pitkä tarina, jossa on XVIII lukua, jotka juoksevat XII:n saakka nimellä Putoaa vapaasti kuin unessa, XII on alkuperäisnimen mukainen  ja loput ovat otsikon Talven hyinen viima -alla.  Jaksot jakautuvat paikka ja päiväys -tekniikalla, jotka vaihtelevat. Lisäpilkontaa tehdään pienillä tähdillä, joista jokaisen alta löytyy eri henkilö kuin edellisestä. Ainakin alussa tekniikka on hieman raskas, koska henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja vyöryy hurjalla vauhdilla. Henkilöiden esittelyjä jatkuu yli sivun 25, joten se tarkoittaa ettei tämä kirja ole vielä alkanutkaan ensimmäisessä checkpointissani. Yksi ruumis tipahtaa ikkunasta kadulle, poliisia työtehtävät väsyttävät kovasti.  Kieli on hallittua, häiriöilmaisimeni ei hälytä mistään. Hämmentäviä poliisihahmoja, ilmeisen tarkoituksellisen surkeita on esitelty useita. Onkohan siis tarkoitus löylyttää Ruotsin poliisikuntaa? Taas?

Ja kolmantena Walters. Alkulehdiltä löytyy sitaatti historioitsija Thukydidesilta. Mottona on tällä kertaa “onnen salaisuus on vapaus, vapauden salaisuus on rohkeus”.  Sen alla kerrotaan, mitä Paholaisen höyhen tarkoittaa turkin kielessä – naista, joka tietämättään, tahtomattaan on miehen sukupuolisen kiinnostuksen kohde. [hmm... puoli naissukukuntaa siis, ja ne jotka eivät ole höyheniä, ostelevat niitä senkin edestä... ?] Sitten on kuva Barton House -nimisestä kiinteistöstä. Sitten Waltersilaisella tyylillä sanomalehtiuutinen raa’asta murhasarjasta Länsi-Afrikassa ja tapauksen oikeuskäsittelystä.  Edessä on XIV lukua,  joista osaa erottaa kansilehti, jolla paikka, kuten “Paddyn baari”.

Minäkertoja lähtee lujalla otteella liikkeelle. Hän osoittautuu sotatoimialueilla liikkuvaksi  naisjournalistiksi, joka muun uutistyön ohella tulee havainneeksi erään miehen mahdollisen yhteyden tietynlaisiin hyvin julmiin väkivaltarikoksiin. Journalisti lähtee tutkimaan asiaa. Kerronnan voima ja tiiviys on hyvin tehokasta, lähes hätkähdyttävän vahvaa. Ensimmäiseen tarkistuspisteeseen ehdittäessä tiedän päähenkilöstä, hänen työstään ja kerronnan aiheesta jo paljon. Kansainvälinen uutistarjonta sekoittuu siististi joukkoon, mukana on niin al-Quaida kuin Abu Ghraibin tapahtumat. Aihe vaikuttaa edelleen hyvin synkältä, mutta kiinnostus säilyy.  Vaikuttaa hyvin luettavalta kirjalta.

Jos nyt pitäisi valita, Nesser tipahtaisi jo. Perssonilla on vielä mahdollisuus, mutta podiumin ykkössija menee auttamatta Waltersille.  Mutta kohti sivua 50.

Nesser. Esittelee rikostarkastajan rakkauselämää luvun verran. Seuraavassa ilmeinen päähenkilö, nuori tyttö kohtaa poliisitarkastajan. Kohtaus, jossa tarinan juoni näyttää kehkeytyvän eteenpäin on hieman epäuskottava, olkoon että toinen osapuoli on poliisi, ryhtyykö tämä aina ja auttamatta kuuntelemaan jokaisen junassa itkevän tytön huolia? Kielellisesti tyyli paranee, ei enää siirappia. Mitä tästä kirjasta siis voi odottaa sen loppuun, sivulle 343 mennessä. Ilmeinen kertakäyttöinen perusdekkari, ei järisytä, mutta kelvannee jos pitää dekkariviihteestä. Voi jättää lukematta mitään menettämättä.

Persson. Jatkaa aloittamallaan useiden henkilöiden yhden yön ja päivän, eli lauantain 23. marraskuuta kuvaamista lyhyin välähdyksin kaikkien lukuisten henkilöidensä elämässä. Eräälaista elokuvamaisuutta, mutta hyppelehdintä vaivaa edelleen. Tarkoituksena on syventää henkilöiden luonnekuvaa  ja ajatusmaailmaa. Samalla lukija tulee valinneksi itseään miellyttävät ja vähemmän miellyttävät hahmot, joiden piirteissä löytyy monenlaista. Siten tarina ei edisty sivulle 50 päästessä juuri mihinkään. Pokkarissa on sivuja 622, eli todella paljon. Selailu tuo vastaan sanoja kuten kurdit, maanpetturi, FBI, CIA, Ruotsin itsenäisyys ja Venäjä. Muistumat äskettäiseen Stieg Larssoniin ovat vahvat, mutta nyt taidetaan pysyä poliisikunnan seurassa. Ilmeisesti kyse on laadukkaanoloisesta ruotsalaisesta yhteiskunnallis-poliittisesta dekkarista. Kyllä tuon lukee.

Ja Walters. Minäkertoja journalistin tarina jatkuu. Hän huomaa, että nuuskimisen jatkaminen voi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi ja haluaa vetäytyä ja lähteä. Seuraa uusi lehtiuutinen, jossa todetaan kirjeenvaihtajan sieppaus. Tilanne on samanlainen kuin todellisuudessa uutisoitu italialaistoimittajan sieppaus Irakissa. Kun minäkertoja palaa ääneen, hän on muuttunut, rohkeasta naisesta on tullut vetäytyvä ja lähes hermoheikko, joka etsii itselleen turvasatamaa kotimaastaan, Barton Housesta. Kertojanote on edelleen nautittavaa, ja sitä katkovat muistiinpanot, kirjeet ja sähkeet ryydittävät sitä mukavasti. Sivulle 50. tultaessa rinnakkaistarina, Barton Housen juttu on alkanut vetää.

Mitä alkujaksojen analyysit osoittivat? Minulla on kesken yksi turhanaikainen dekkari. Hyllytän sen. Toisena on vahvaa ja perinteistä englantilaisdekkarin tyyliä jatkava Walters, joka ei taida tälläkään kertaa pettää. Kirjallisuusviitteitä aina Machbethiin saakka löytyy jo alusta. Odotettavissa hyvä kirja.  Persson häilyy näiden välissä, tuo voi osoittautua hyväksi ja kiinnostavaksi, mutta sillä on monta mahdollisuutta myös epäonnistua. Kuitenkin sen seurassa on vielä jatkettava. Kunpa hän ei pätkisi kirjoitustyyliään niin kamalasti. Häntä ei voisi välttämättä lukea hammaslääkärin odotushuoneessa, koska tyyli pakottaisi palaamaan uudelleen jo luettuun, noin tiheään vaihtuvia paloja ei pysty pitämään mielessään.

Luentajärjestykseksi tulisi tällä hetkellä Walters, Persson…. ja ehkä, jos on paljon aikaa, Nesser. Hänet voi myös unohtaa. Voiko 50 sivulla päätellä kannattaako kirja lukea. Kyllä, tästä joukosta jatkoon selvisi kaksi.

Brideshead revisited, revisited

Love is not ours to control

Priviledge. Ambition. Desire. At Brideshead Everything Comes at a Price.

Every temptation has its price.

Kaikilla houkutuksilla on hintansa, näinhän se tosiaan lienee, jopa Yleisradiotyöryhmän verollisen lupamaksun kohdalla, mitä parhaillaan tv-viihteen syövyttämän kansamme päänmenoksi pohdiskellaan. Ja kaikesta päättäen suurinta kiistaa käydään siitä, onko televisio välttämätön verollinen viestintäväline, vaiko vain vähäisempi, kalliisti kustannettava kiusankappale. Yhtä kaikki, koska tehtävämme on iloita veroista, iloitkaamme siis tästäkin katselun uudesta verollisesta huvista.

Kallista tai ei, epäilen etten olisi tullut tutustuneeksi  Brideshead Revisitedin vanhempaakaan versioon ilman Yleä, koska tämäntyyppinen materiaali ei juuri kaupallisten kanavien lähetystaajuuksilla viihdy. Tämäntyylinen vahvasti menneen ajan lumoon ja ajankuvaan nojaava, viipyilevä tarina, joka vielä perustuu aivan oikeaan romaaniin,  saippuakäsikirjoittajan viimeöisten tunnelmien sijaan.

Epäilyni pohjaa siihen, etten vieläkään ole tullut tarttuneeksi Evelyn Waughin vastaavaan kirjaan, – ja taitaa käydä niin, että se joutuu yhä odottamaan. Jostakin syystä kun kirjat ja niiden filmatut versiot kannattaa nauttia erillään toisistaan.  Jonkun toisen kuvitusten seuraaminen häiritsee mielikuvanrakennusta silloin kun edessä on digitoitujen ykkös- ja nollakoodien virran sijasta hieman suurempi merkkimäärä, ja näyttölaitteena hdtv:n sijasta vain vaivaiset aivot.

Jaahas, menee jaaritteluksi. Brideshead Revisited elokuvaversiona (asialla tässäkin BBC)  tuntuu vähän kuin aiemman pitkän sarjan velipuolelta, nopeutetulta ja pikakelatulta. Juonen kanssa on kyllä oltu hyvin varovaisia, muutoksia on vain vähän, nekin lähinnä poisjättöjä ja tiivistämisiä, – mistä sitten syntyykin tuo pikakelauksen tunnelma.

Näyttelijöistä; riittääkö Emma Thompsonin karisma pyyhkäisemään mielestä Jeremy Ironsin. Valitettavasti ei,  sillä vaikkei hänen näyttelijäntyössään varsinaista vikaa ole, ei hän ehkä sittenkään sovellu ankaran matriarkan rooliin, joka kurittaa lapsiaan uskonnon ankaruudella. Muut näyttelijät ovatkin sitten jo vähäisempiä, paitsi että Charles Ryderin isän rooliin valittu Patrick Malahide (sama mies, joka esitti Middlemarchissa herra Casaubonia) on huomattavasti edeltäjäänsä parempi.

Mikäli on nähnyt aiemman BBC:n tuottaman sarjan, on pakko todeta, että elokuva on hieman turha. Se ei anna mitään lisää tai uutta siihen, mitä jo on nähty, ja komeassa kartanossakin, Yorkshiren Howard’s Castlessa viivähdetään vähemmän aikaa, joten arkkitehtoninenkin viehätys jää vähäisemmäksi. Sama koskee myös Venetsiaa.  Mutta mikäli ei tiedä mitään koko Bridesheadista, voi aivan hyvin aloittaa tästä, pitkäveteinen tämä ei ole.

Mutta pakko on kuitenkin todeta, että ainakin tämän filmin osalta BBC tuntuu todella hieman liian innostuneelta tuottamaan näitä draamoja. Tai ainakin se valitsee liian usein samat kirjat, – sillä vaikkei tämä tarina ole mitenkään huono, voi ehkä ihmetellä, onko se sittenkään moninkertaisen kuvaamisen arvoinen. Sillä mitä tässä tarinassa on: kaihoa menneen ajan Oxford-elämän perään, kaihoa yhtä lailla pois vaipuvan aristokratian lumon perään, pohdintaa ankaran kristillisen kasvatuksen aiheuttamista traumoista, sekä ulkopuolisesta kolmannesta, johon Bridesheadin perheestä kukin vuorollaan kiintyy, rakastuukin, ja näin aiheutuvasta mustasukkaisuudesta. Homoeroottisuus viivähtää jossakin taustoilla, yhdelle merkitsevänä toiselle “elämänvaiheena”, jonakin kouluvuosiin suorastaan kuuluvana.

Lopulta teemoista ehkä kaikkein merkittävimmäksi nousee kuitenkin uskonto elämää sitovana ja ohjaavana kahleena, jonka ohjaavaa nuoraa puolet perheestä pakenee ja puolet tottelee ja alistuu. Uskonto ei toki ole ainoa asia eikä ideologia, josta ihmiset voivat muodostaa itselleen joustamattomia sääntöjä ja jonka nojalla he voivat olla toisilleen käsittämättömän ankaria. Lady Marchmain on äärimmäisen ankara vaatimuksissaan, ja sitä kautta hän edustaa äitihahmoa, joka on ennen kaikkea vallankäyttäjä ja alistaja lapsiinsa nähden, – ja katolisuus on vain keino pitää valta itsellään. Ja se, vallanhaluisuus, ajaa myös hänen miehensä ulkomaille, ei uskonto itsessään. Ainoa, jota tämä kaikki ei erityisemmin haittaa, on taidetta ja arkkitehtonista loistoa rakastava Charles Ryder, tuleva taiteilija,  – siksikö että taiteen harjoittaja tai harrastaja harvoin erehtyy mittasuhteissa muissakaan asioissa. Mutta lopulta hänenkin on maksettava hinta rakkaudestaan tämän aatelisperheen lapsiin. For everything in Brideshead comes with a price.