Walters: Paholaisen höyhen

Kemiallisessa sodankäynnissäni olen vähitellen pääsemässä voiton puolelle. Väliin mahtui pari päivää, joina pelkän sanomalehden lukeminen oli työläs, kahdet tai kolmet päiväunet vaativa tehtävä. Niinpä paranemisen edistymistä voi kohdallani havannoida jo siitäkin, milloin kykenen siirtymään luettavissa jo vaativuustasolle kaksi, dekkareihin.

Minette Waltersin dekkari Paholaisen höyhen on kuitenkin mitä parhain aloituskohde, juuri kantensa lupaaman korkeatasoinen psykologinen jännäri, jota paremmaksi tällaisen kirjan voi tuskin enää odottaa kehittyvän.  Kaiken lisäksi se on tavallaan kaksi yhden hinnalla, sillä Walters on onnistunut rakentamaan teoksen sisään kaksi keskenään risteävää tarinaa, kummankaan laadusta vähääkään tinkimättä.

Asian voisi sanoa kai toisinkin, kirjassa on kehyskertomus ja sisäkertomus, ja mikä kiinnostavinta sikäli, että kyseessä on dekkari, jää loppuratkaisun tienoille pieni salaperäisyyden pilvi, mikä tuntuu sanovan, lukija on hyvä ja täydentää juonen, sellaiseksi kuin hän sen uskoo. Tai myös, sellaiseksi kuin hän sen haluaa olevan, sillä ihmiset ovat yleensä hyvin erimielisiä siitä, mikä on oikeutettu rangaistus mistäkin teosta.

Tarinan alussa ollaan Irakissa, jossa sotajournalisti Connie Burns tulee havainneeksi erään kansainvälisten palkkasoturi-turvallisuusjoukkojen miehen muistuttavan kovasti erästä toista, Afrikassa työskennellyttä miestä, myös miehen poikkeuksellisen raakojen käytöstapojen vuoksi. Lisäksi Burns vakuuttuu vähitellen, että juuri tämä on mies, jonka jälkeen tuntuu jäävän kokonainen raa’asti murhattujen naisten virta. Mies kuitenkin havaitsee reportterin penkovan asioitaan, mistä reportteri saa maksaa kalliisti, joskin säilyttää henkensä.

Journalisti jättää jatkotutkimuksensa sikseen ja palaa englantilaiseen maalaiskylään, joka on juuri tuollainen pieni idyllinen kylä, joskin kovan modernisaation kokeneena. Nyt sen vanhojen asukkaiden tilalle on asettunut koko joukko kaupungista muuttaneita eläkeläisiä, eikä kylän yhteisö enää ole lainkaan vanhojen aikojen tapainen.

Taloon saapuminen on omanlaistaan dramatiikkaa sisältävä kohtaus, jonka myötä Connie kuitenkin tutustuu tärkeimpiin tukihenkilöihinsä koko seudulla oleskelunsa ajan. Jessiin, joka on auto-onnettomuuden myötä orvoksi jäänyt maataloutta harjoittava tilanomistaja, sulkeutunut ja omituisenakin pidetty tyttö, sekä kylän lääkäriin, Peter Colemaniin. Heidän kauttaa alkaa purkautua kirjan toinen juoni, perienglantilainen maalaiskylädekkari, mihin liittyy sukupolvien ajan toisiinsa kietoutuneita elämänkohtaloita.

Vähitellen myös Jess ja Peter saavat tietää, miksi Connie tuntuu joutuvan helposti paniikkiin, minkä vuoksi hän kammoaa Jessin koiria ja miksi hän ylipäätään vaikuttaa pakolaiselta, joltakulta joka yrittää löytää suojan, jossa koota itsensä. Toisaalta Connien vähittäinen toipuminen herättää hänessä jälleen reportterintaidot, ja hän alkaa tutkiskella Jessiin ja vuokratun talonsa omistajaan, Lilyyn, liittyvää salaperäisyyksien vyyhteä.

Waltersmaiseen tyyliin kirjassa käytetään paljon sähköpostiviestejä, raportteja ja muuta kerronnan kannalta välittävää aineistoa. Ne maustavat kerrontaa, mutta eivät estä Waltersia esittämästä päähenkilöidensä luonteita ja kehityskaaria selvinä ja perusteltuina, tavalla joka säilyttää heidän kiinnostavuutensa. Kun kehyskertomuksena toimiva perusjuoni saavuttaa huippukohtansa, Walters onnistuu rakentamaan keskenään kamppailevan reportterin ja palkkasoturin välille huikean henkisen voimainmittelön, jossa voittajana selviää se, joka kykenee kriisitilanteessa paremmin säilyttämään ajattelukykynsä ja hermonsa.

Taas kerran kyseessä on siis parasta mahdollista dekkariviihdettä. Lisäksi, sikäli kuin dekkarimuotoa on mahdollista paljoakaan kehittää, vie Walters sen tässä kirjassaan vähintään askeleen eteenpäin. Tällä viittaan juuri tuohon kahden juonen risteävään kuljettamiseen ja avoimeen loppuun. Eikä hän milloinkaan jää jauhamaan paikoilleen samojen päähenkilöiden ja heidän elämänkulkujensa ja tunnistettavien tapojensa kanssa, vaan luo aina jotakin uutta.  Ellei toistamiseksi sitten lasketa hänen kirjoissaan hyvin usein esiintyviä poikkeuksellisen miellyttäviä ja kiinnostavia ihmisiä, jotka ovat usein naisia, mutta joiden joukkoon mahtuu myös miehiä.

Åsa Larsson: Musta polku

Dekkarivälipalana lukuvuoroon pääsi Åsa Larssonin Rebecca Martinson -sarjan kolmas osa Musta polku. Harmillista kyllä, tällä kertaa Larssonin ote lipsuu hieman, ja kyseessä on tähänastisista heikoin teos. Kerronta takkuilee ja luo liian suuria ja raskaita kehyksiä yhden pienen kirjan kannettavaksi. Siten tällä kertaa Larsson on tuottanut vakiopäähenkilöiden avulla eräänlaista perusjännäriviihdettä. Niin ollen voinee sanoa, että jos tämä olisi ollut sarjan aloittava teos, kukaan tuskin olisi puhunut paljoakaan uudesta, merkittävästä tekijästä dekkarien saralla.

Hyvää kirjassa oli kohtalainen yleiskuva pörssimaailman toiminnoista, koska kirja kietoutuu finanssimaailmaan liittyvään rikokseen. Ja kaiken kaikkiaan pidin myös suurimmaksi osaksi Rebecca Martinsonin henkilöön liittyvästä kuvauksesta, pienehköistä epäuskottavuuksista huolimatta. Tässä kun romanssi hänen ja Måns Wenningerin välillä on romanttisemmallekin lukijalle jo melko heikoista värähtelyistä rakennettu, eikä heikkouskaan vielä mitään, mutta sellaisten pitkittyminen yli ajan ja paikan tarkoittaa tavanomaisemmin niiden kuihtumista sinnittelyn ja säilymisen sijasta.

Huonompaa oli jo mainitsemani kerronnan väkinäinen ja pakonomainen ote. Larsson on joutunut etsimään eteenpäin vievää voimaa aiempien teostensa henkilöistä ja heidän elämästään. Niistä ei vain tunnu vielä irtoavan kylliksi, joten pakottamisen tuntu yltää lukijalle saakka. En pitänyt myöskään kirjan loppuun kyhätystä huomattavan väkivaltaisesta loppuratkaisusta.

Joitakin vähäisempiä kiinnostavia sivujuonteita kirjasta löytyy, kuten taiteilija Esterin tarina sekä saamelaismystiikka. Näitä Larsson kuitenkin käsittelee varovasti ja viittauksenomaisesti, kuten aiemmissa romaaneissaan vaikkapa tuota keltajalkasutta. Mitä ilmeisimmin hänen kiirunalaiskoodiinsa kuuluu siis paikallinen elämänmeno, samat päähenkilöt, murhatarina sekä ripaus lappilaismystiikkaa.  Ja tarkoituksena on kirjoittaa kuusi teosta niissä puitteissa – nähtäväksi jää, kantaako hänen voimansa loppuun saakka.

Vähän lisää tästä vaikkapa Roihan Kirjassa.

Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia

Tartuin tähän dekkariin hieman epäröiden. En ollut lainkaan varma halusinko lukea siitä, mitä otsikko lupasi. Toisaalta se oli halpa ja markkinointikohu lupasi kaiken, Lasiavaimia myöten. Nyt onkin sitten jo aika kysyä, mitä kirja antoi.

Ainakin se pakotti pohdiskelemaan, mahtaako Lasiavain -palkinto irrota aika kepeästi. Sitä mietin, koska kirjailija on itse määrittänyt tämän kuuluvan arvoitusdekkareihin. Mutta mielestäni juonessa pitäisi silloin olla vähemmän aukkoja katseltavina.  Ainakin ennen tältä lajilta vaadittiin pitävyyttä. Pelkäänpä, ettei dame Agatha olisi koskaan tuottanut tällaista reikäommelta.

Vaan onhan myös ruotsalaiseksi dekkariksi tai rikosromaaniksi nimetty alalaji, tienraivaajanaan erityisesti Henning Mankell. Tässä tyypissä yhteiskunnallisten elementtien katsotaan painavan niin paljon, että dekkari saa luvan joustaa tarpeen mukaan. Larssonille kuuluu paalupaikka myös tästä kategoriasta.

Miehet, jotka vihaavat naisia, sisältää useita rikoskertomuksia, on talousrikos, yksi katoamistapaukseen liittyvä ja kolmantena sarjamurha. Tällainen rikosmäärä tömähtää taloustoimittaja Mikael Blomqvistin syliin koska taistelu talousrikollisuutta vastaan on tehnyt hänet tunnetuksi, mutta tuottanut myös vankilatuomion. Se tarkoittaa uran mahalaskua ja työttömyyttä. Julkisuus kuitenkin pitää huolta omistaan ja Blomqvist saa työtarjouksen miljoonapalkkiota vastaan. Raha ei jaloa miestä sytytä, mutta kun tarjolla on mahdollisuus palauttaa kunniansa, kenties kostaa, on mies lukkaria valmiimpi sotaan. Niin, mikäpä olisi miehelle tärkeämpää kuin hänen kunniansa – ellei sitten tilastojen hiljainen kuiske muusta kieli.

Eläköitynyt teollisuuskonsernin toimitusjohtaja antaa Blomqvistille tehtäväksi selvittää “vielä kerran”, mitä tapahtui 40 vuotta sitten, jolloin hänen rakastettu veljentyttärensä katosi – tuli murhatuksi, niin kuin johtaja uskoo, vaikkei ruumista koskaan löydetty. Tapaus sattui saarella, jonka erottaa mantereesta silta. Samainen silta oli suljettu vaikean liikenneonnettomuuden vuoksi katoamistapauksen aikana, eikä saarelle tai sieltä pois päässyt  ennen kuin myöhään illalla veneillä. Uskottavuus saa tässä ensimmäisen kolauksensa, koska jos veneiden käyttö on mahdollista, miksi se kirjassa on sitä vasta illalla?

Saarella asuu ainoastaan teollisuusmagnaatti sekä hänen perheensä ja sukunsa jäseniä, talonmiestä ja yhtä maatilaa lukuunottamatta. Suku on rikas, monipäinen ja “omituinen”, sen jäsenistä löytyy entisiä ruotsalaisnatseja tai muutoin mieleltään nyrjähtäneen oloisia henkilöitä, joita vasten johtaja itse kuvataan  täysin herttasarjan mieheksi, rikkaaksi, fiksuksi, komeaksi ja hyväsydämiseksi.

Juonen kuljetus on enimmän aikaa hyvin toimivaa, juohevaa ja mieltä vangitsevaa, kuten dekkarin tuleekin. Henkilöhahmona Mikael Blomqvist osoittautuu älykkääksi ja tehokkaaksi, sekä luonteeltaan ystävälliseksi mieheksi, jota on helppo lähestyä. Niin helppo, että hänen on lähes työnnettävä naisia pois sängystään, joita on sinne tulossa jonoksi asti. Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Mutta silti, onhan päähenkilön oltava miellyttävä tyyppi, ja sitä Mikael on.

Mikaelin aisapariksi nousee nuori nainen, joka työskentelee turvallisuuspalvelun leivissä. Tämä Lisbeth Salander on erittäin poikkeuksellinen naishahmo, jollaista ei luultavasti kirjallisuudessa ole ennen tavattu. Tyttö on ollut koko ikänsä sulkeutunut, minkä vuoksi häntä on aina tulkittu väärin, ja koska hän ei ole kyennyt selittämään tekojaan, hän on joutunut holhoustoimen käsiin. Holhoustoimi taas on nähtävästi Ruotsissa yhtä huteraa tekoa kuin Suomessakin – liian harvojen käsissä.

Lisbethillä on kuitenkin ollut onni saada vähäksi aikaa hyvä holhooja, joka jollakin tavoin on häntä ymmärtänyt, ja sitä kautta löytänyt hänelle työpaikan, joka sopii tytölle täydellisesti, lukuunottamatta ehkä hänen verraten vapaata suhtautumistaan intimiteettisuojaan ja moraalikysymyksiin. Kirjan myötä Lisbeth, taitava tietokonehakkeri ja valokuvamuistin omaava, poikkeuksellisen taitava kokonaiskuvan rakentaja, kasvaa hieman myös ihmisenä. Lisbethin ja Blomqvistin tiet yhtyvät, kun teollisuusjohtaja teettää  turvallisuusselvityksen Blomqvistista. Myöhemmin Blomqvist saa tietää siitä, vaikuttuu tuloksista, ja päättää palkata Lisbethin avuksi omaan tehtäväänsä.

Kirjan osat on jaettu jaksoihin, joiden alussa on tilastotietoja miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta Ruotsissa sekä seksuaalisesta että muusta väkivallasta. Mutta näihin Larsson ei ole teemaansa rajoittanut. Blomqvistin tyttären sivuhuomautus johtaa miehen tutkimukset yllättäin uusille urille ja palat alkavat loksahdella paikoilleen. Kun Vangerin teollisuussuvun mustat ja vaietut puolet nousevat esiin, alkaa luoteja sinkoilla Mikaelin pään ympärillä. Ja jälleen syntyy uskottavuusongelma, laukaukset saarella eivät tunnu kiinnostavan ketään, ei edes läheisen naapurimaatilan asukkaita.

Tarinaan liittyvä raamatullinen elementti on sekä hirvittävä että ironisen huvittava. Tämän jälkeen ei kenenkään enää luulisi juuri kehottavan noudattamaan Raamatun ohjeita sanatarkasti. Päinvastoin, pitäisi kehottaa lukemaan Raamattua hyvin varoen ja valikoivasti.

Tarinan mittaan Mikael on menettää kahdesti henkensä, toisella kertaa hänet pelastaa Lisbeth Salander, – itse kohtauksen ollessa myös heikohkoa tekoa. Tästä eteenpäin tehtävä on lähes suoritettu ja kirja keskittyy talousrikososuuteensa, missä juuri Lisbethin hakkerintaidoilla on valtava merkitys.  Silti, vaikka koneiden valtaaminen ja vakoilu onkin nykyään jokapäiväistä, aivan kirjan tasolla ei vielä olla, ja siksi uskottavuus on jälleen kovilla.

Tarinan lopussa hyvä ottaa niskalenkin pahasta, dekkari on täyttänyt viihdyttävyystehtävänsä, ja loppu koukuttaa lukemaan seuraavat Stieg Larssonin trilogian osat. Sillä, eihän Lisbethin tarina voi tähän päättyä, eihän?

Mikaelin oman vastustamattoman naistenhurmaajuuden ohella kirjassa on myös jokseenkin kevyesti kuitattu naisen seksuaalisuuteen liittyviä piirteitä. Siinä hyväksikäytetty nainen onnistuu paikkaamaan haavansa välittömästi, kun Se Oikea kävelee eteen. Larssonin naiset ovat siis jonkinlaisia kylläkin usein kärsimään joutuvia, mutta henkisesti täysin haavoittumattomia, lähes kuminkaltaista kimmoisuutta osoittavia, joihin kovat kokemukset eivät jätä parantumattomia haavoja.

Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Ihmettelinkö jo, voidaanko dekkari palkita Lasiavaimella näin isoista uskottavuusongelmista huolimatta? Voidanko juonellisten ja yhteiskunnallisten ainesten esilläpidon ansiosta kuitata ilmeiset epäuskottavuudet olankohautuksella? Hyvä on, mutta silloin dekkari joutaa takaisin sinne mistä tuli, puhtaan viihteen pariin, ja sen ruotsalainen vakavan yhteiskunnallinen juonne on vain naamio narrin kasvoilla. Mutta sitä hyvää viihdettä tässä kirjassa on runsain mitoin.

Kirjaa on arvioinut myös: Ari Juntunen

Pimeä huone

Dekkari, hyvin kirjoitettu sellainen, on varmasti yksi parhaita keinoja vaihtaa välillä kokonaan maailmaa, niin kuin oikeastaan vähän kaikki enemmän juoneen ja tarinaan nojaavat jutut kuin taiteellisemmat tarinat. Niiden ainoa ongelma lienee se, että moderni dekkari on jo kohtapuolen käsitellyt melkein kaiken mitä psykologia on ihmisestä kyennyt selvittämään, minkä vuoksi uusien tai erilaisten juttujen keksiminen alkaa olla koko ajan työläämpää.

Minette Walters on kuitenkin yksi heistä, jolta se yhä onnistuu. Samalla myös yksi niistä dekkaristeista, joiden käden jäljessä näkyy myös verrattain hyvä klassikoiden ja muun kirjallisuuden tuntemus. Myös tässä teoksessaan hän viittaa kunnoittavasti “kollegoidensa” teoksiin – latomalla ne ensipainoksina erään päähenkilönsä kirjahyllyyn.

Kaikesta huolimatta luulen lukeneeni häneltä parempiakin dekkareita. Tai ehkä pitäisi sanoa, vähemmän verisiä. Tässä teoksessa kuvatut rikokset kun ovat sieltä raa’immasta päästä ja toiseksi Walters tällä kertaa luonut henkilögallerian, jossa hyvät tyypit ovat hyvin vähissä.

Pimeän huoneen tarina on mutkikas, kolmen murhan ja parin muun murhayrityksen sarja. Tapauksista vanhin on 10 vuotta vanha, selvittämättä jäänyt murha – koska poliisi lopetti tutkimukset alettuaan uskoa, että tekijä oli joko murhatun vaimo tai hänen isänsä. Sama nainen, Jinx, on nyt tarinan keskiössä, koska hän tämän kirjan alussa pelastuu niukasti itsemurhayritykseksi oletetusta auton ruttaamisesta betoniseinään. Jinxin isä taas on lähes mafiapomoksi kuvattu kovanaamainen bisnesmies, miljonääri jonka jauhot eivät ole aina olleet puhtaimpia mahdollisia. Vielä surmaajan uhreiksi joutuvat Jinxin paras ystävätär sekä hänen ex-kihlattunsa.

Tarina kehittyy vaiheittain, kierros kierrokselta kiinnostavammaksi. Walters tarjoaa lukijalle päähenkilönä älykkään, kauniin ja viehättävän Jinxin, josta on hankala olla pitämättä ja samalla toivoo, että kaikki ne aihetodisteet, joita poliisi innolla kokoaa tyttöä vastaan, eivät sittenkään olisi tosia.

Vähän keskivälin tuolla puolen Walters pistää päähenkilönsä toteamaan, että totuus on kiusallisen väistelevä ilmiö, minkä vuoksi kaikkien uskomukset lähtevät hänen ennakkoluuloistaan, eivät välttämättä faktoista. Ja että omat ja toisten tekemiset perustellaan tai nähdään mieluiten siinä valossa mihin järjestykseen nuo ennakkoluulot  tai -oletukset ne asettavat. Se ei tietysti ole mikään uusi oivallus – onhan samanlaisista ennakkoasenteista kirjoittanut muuan pappilanneitokin – mutta silti kyse on totuudesta, joka jollakin tavoin pääsee aina yllättämään.

Ainakin omalta osaltani tämä osoittautui todeksi. Koko kirjan mitalta poliisi tutkii myös murhaa pienempää rikosta konstaapelivoimin. Tämän rikoksen laatu oli sellainen, että se esti minua uskomasta kaikkiin niihin lukemattomiin syihin ja vihjeisiin ja valevihjeisiin, joita Walters on kehitellyt päähenkilöidensä ympärille.  Luomalla myös erilaisia poliisihahmoja, fiksumpia ja vähemmän fiksuja, hän saattaa myös nämä tulkitsemaan todisteita henkilökohtaisten arvostustensa lähtökohdista. Niinpä se, jolla on eniten ongelmia avioliitoissaan ja naisten kanssa, löytää naisen helpommin syypääksi mihin tahansa, kuin se, jonka omat ongelmat ovat toisenlaisia.

Samoin toimii epäilemättä myös jokainen dekkareita lukeva. Arvaillessaan, pohdiskellessaan “kuka sen teki” -kysymyksen vastausta, omaksi epäillyksi päätyy juuri se, jonka edesottamuksista vähiten pitää. Jos kirjailija silloin onnistuu osoittamaan muitakin tulkintamalleja, ja ehkä sitä kautta jopa höllentämään lukijoiden valmiutta lukita kantojaan hyvän ja pahan kysymyksissä, voi dekkaria pitää varsin onnistuneena.

Ja tässä suhteessa Pimeä huone on onnistunut oikein erinomaisesti – vaikkei ehkä olekaan paras kaikista Waltersin kirjoista.