Tätä ei pitänyt, mutta

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa noista dekkareista tuota pikku testiä enempää. Poikkeuksesta tuli kuitenkin välttämätön, koska kaikesta päätellen Persson, Leif G. W. tarvitsee selvästi tasapainottavaa ääntä häntä ylistävään kuoroon. Itse asiassa aitoa lukemista riitti sivulle 143 saakka, eli 22 % sen koko mitasta. Siihen ehdittyäni huomasin olevani pahasti ikävystynyt. Normaalisti olisin heittänyt kirjan tuossa vaiheessa sivuun ja unohtanut koko jutun. Mutta Tuiman kanssa käyty keskustelu sekä kirjaa koskevat ylistykset saivat minut selaamalla  ja kursiivisella luennalla ottamaan lopusta selvää.  Osoittautui, että mitä enemmän luin, sitä vähemmän siitä pidin.

Kirja on yksinkertaisesti huono. Seuraavista syistä:

• se on epäyhtenäinen, sekava kudelma
• dekkarina se ei täytä yhtään dekkarin kriteeriä, kyse on lähinnä kehnosta poliisisarjasta
• kerronta ajelehtii, ja täyttyy kaikenlaisesta tarpeettomasta roskasta, silkasta painolastista, mikä lisää sivuja, ja tekee teoksesta turhaan mammuttikokoisen. Kirjailija ei hallitse kerrontaansa ollenkaan.
• yrityksenä saattaa olla tarjota lukijalle “todellisuus” läimäyttämällä se sekavana sotkuna lukijan kasvoille, jolloin teeskennellään että kirjassa ei olisi kerrontaa johtavaa, juonesta vastaavaa kirjailijaa. Tämä kerrontamuoto on dekkarin puitteissa täysin kestämätön, jopa mahdoton.
• henkilöitä on tukuittain ja jokainen kuljettaa mukanaan keskeneräisiä tarinanpätkiä. Tarinan miehiä yhdistää tasainen naisviha, joista osalla se on lievää, toisilla väkivaltaan yltävää. Väkivaltaisinta tyyppiä psykologisoidaan äitiongelmalla tavalla, jonka päteväksi hyväksyminen  tekisi Alibista tai Hymy- lehdestä tiedejulkaisuja.
• tarinassa on pieni määrä naisia, joista kaksi “normaalia”, loput kuvataan objekteiksi, joiden käyttäytyminen ja reagointitapa olisi juuri ja juuri mahdollista, jos he olisivat autistisia tai kehitysvammaisia. Koska he eivät sitä ole, on kuvauksen tarkoitus ainoastaan herkutella  väkivaltapornolla. Sordiinoa on kuitenkin käytetty jonkin verran, ehkä kustantajan pyynnöstä.
• huonojen poliisien lauman ilmeisenä tarkoituksena on kuvata Ruotsin virkavalta niin kehnoksi kuin mahdollista, jotta voitaisiin sepittää taustaa sille, miksei Palme-murhaa kyetty selvittämään
• kirjan loppuun kyhätty kuvitelma Palme-murhaan johtavista vaiheista on täydellisen ääliömäinen – samaa luokkaa kuin se, että Estonia upposi salaliiton räjäyttämänä.

Tämä oli siis kirjoitettava siitä huolimatta, etten enää mielelläni moiti kirjoja silloinkaan, kun en niistä pidä.Tätä huonompaa kirjaa en vain muista lukeneeni varmaan 20 vuoteen. Kirja ei kuulu laatudekkarien joukkoon, vaan sitä paljon alhaisempaan roskajännityksen luokkaan. Inhosin kirjaa siinä määrin, että vastalauseeksi täytynee todeta: tästä pitävän lukijan aivojen välittäjäaineina lienee enimmäkseen talia.

Kolme dekkaria, kolme aloitusta

Olen nähtävästi onnistunut aloittamaan kolmen dekkarin lukemisen jokseenkin yhtaikaisesti. Se ei ole harvinaista, että kirjoja on kesken, mutta että dekkareita on yhtaikaa noin monta, johtunee vain siitä, että niitä on tullut halvalla vastaan matkalla hammaslääkärin jonotukseen tms. pitkien hetkien pelastajiksi. Kerran tulin myös maininneeksi, että kirjasta ja sen lukukelpoisuudesta voi sanoa jo aika paljon 50. ensimmäisen sivun mittaan. Ja kun dekkari on tällainen kaavamaisempi toteutus, niin katsotaanpa.

Teokset:

1. Håkan Nesser ja Ewa Morenon juttu.  Norjalaista Nesseriä olen nähnyt siellä täällä kiiteltävän, mutten ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin.
2. Leif GW Persson, ruotsalainen, teos Kesän kaipuusta hyiseen viimaan, häntäkin ylistellään mutta minulle hänkin on vieras, vielä.
3. Minette Walters ja Paholaisen höyhen, brittiläinen. Hänen teoksiaan on jo muutama tullut luettua, eikä pettymyksiä ole juuri tullut vastaan, mutta tämän kirjan julmanoloinen tematiikka pisti hieman epäröimään.

Aloitetaan Nesseristä,  mitä tästä voisi sanoa? Kansilehdiltä löytyy lähes muodin mukainen sitaatti, tällä kertaa filosofi Tomas Borgmannilta (who’s he?), jonka mielestä ihminen tuhoaa elämänsä sellaisina silmänräpäyksinä, jolloin ei anna teoilleen painoa, joka niillä on. Ei hassumpaa, sopii dekkarin aihepiiriin.  Tekniikkana näkyy olevan kerronan jakaminen aikajaksoihin päiväysten avulla, tai ainakin avaus on 15 vuotta kerronta-aikaa vanhempi.  Sekin on ihan suosittu tekniikka, nykyisin. Avausluku on lyhyt, esittelee rikoksen ja uhrin. Ei liikaa verta, hyvä vain.

Kielenkäyttö on jotenkin töksähtelevää. Tai kirjoittaja ponnistelee kovasti päästäkseen vauhtiin. Sivuilta 16-17 löytää jo tyyliä, josta on pakko antaa miinuspisteitä “muistin limaisen kaivon pohjalle uponnut tumma lohkare, jonka hän kiskoisi ylös, kun aika koittaisi…” tai  “ajatuksiin, jotka ajelehtivat hänen tietoisuutensa läpi kuin resuiset pilvenriekaleet kuoleman lyijynharmaalla yötaivaalla. Hän vain antoi niiden liukua ohi lohduttomalla matkallaan taivaanrannasta taivaanrantaan.”

Huhhuh, nyt tuli jo ikävä kotimaista koivuklapiproosaa. Tällaisella siirapilla jos jatkaa, lukijakunta valikoituu jo jonkin verran.  Toinen luku  tuo kuvaan kaksi uutta henkilöä. Kolmas luku esittelee rikoskomisariomme, tämän Ewa Morenon. Muodikkaasti nainen. Näin on tultu sivulle 25, se on ensimmäinen arviointipiste.  Tuomio: häilyy vielä, pari miinuspistettä, mutta ei voi sanoa varmasti onko kirja luettava. Ei houkuttele, toistaiseksi kerronnasta puuttuu otetta ja voimaa.

Sitten Persson. Kyseessä näyttää olevan pitkä tarina, jossa on XVIII lukua, jotka juoksevat XII:n saakka nimellä Putoaa vapaasti kuin unessa, XII on alkuperäisnimen mukainen  ja loput ovat otsikon Talven hyinen viima -alla.  Jaksot jakautuvat paikka ja päiväys -tekniikalla, jotka vaihtelevat. Lisäpilkontaa tehdään pienillä tähdillä, joista jokaisen alta löytyy eri henkilö kuin edellisestä. Ainakin alussa tekniikka on hieman raskas, koska henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja vyöryy hurjalla vauhdilla. Henkilöiden esittelyjä jatkuu yli sivun 25, joten se tarkoittaa ettei tämä kirja ole vielä alkanutkaan ensimmäisessä checkpointissani. Yksi ruumis tipahtaa ikkunasta kadulle, poliisia työtehtävät väsyttävät kovasti.  Kieli on hallittua, häiriöilmaisimeni ei hälytä mistään. Hämmentäviä poliisihahmoja, ilmeisen tarkoituksellisen surkeita on esitelty useita. Onkohan siis tarkoitus löylyttää Ruotsin poliisikuntaa? Taas?

Ja kolmantena Walters. Alkulehdiltä löytyy sitaatti historioitsija Thukydidesilta. Mottona on tällä kertaa “onnen salaisuus on vapaus, vapauden salaisuus on rohkeus”.  Sen alla kerrotaan, mitä Paholaisen höyhen tarkoittaa turkin kielessä – naista, joka tietämättään, tahtomattaan on miehen sukupuolisen kiinnostuksen kohde. [hmm... puoli naissukukuntaa siis, ja ne jotka eivät ole höyheniä, ostelevat niitä senkin edestä... ?] Sitten on kuva Barton House -nimisestä kiinteistöstä. Sitten Waltersilaisella tyylillä sanomalehtiuutinen raa’asta murhasarjasta Länsi-Afrikassa ja tapauksen oikeuskäsittelystä.  Edessä on XIV lukua,  joista osaa erottaa kansilehti, jolla paikka, kuten “Paddyn baari”.

Minäkertoja lähtee lujalla otteella liikkeelle. Hän osoittautuu sotatoimialueilla liikkuvaksi  naisjournalistiksi, joka muun uutistyön ohella tulee havainneeksi erään miehen mahdollisen yhteyden tietynlaisiin hyvin julmiin väkivaltarikoksiin. Journalisti lähtee tutkimaan asiaa. Kerronnan voima ja tiiviys on hyvin tehokasta, lähes hätkähdyttävän vahvaa. Ensimmäiseen tarkistuspisteeseen ehdittäessä tiedän päähenkilöstä, hänen työstään ja kerronnan aiheesta jo paljon. Kansainvälinen uutistarjonta sekoittuu siististi joukkoon, mukana on niin al-Quaida kuin Abu Ghraibin tapahtumat. Aihe vaikuttaa edelleen hyvin synkältä, mutta kiinnostus säilyy.  Vaikuttaa hyvin luettavalta kirjalta.

Jos nyt pitäisi valita, Nesser tipahtaisi jo. Perssonilla on vielä mahdollisuus, mutta podiumin ykkössija menee auttamatta Waltersille.  Mutta kohti sivua 50.

Nesser. Esittelee rikostarkastajan rakkauselämää luvun verran. Seuraavassa ilmeinen päähenkilö, nuori tyttö kohtaa poliisitarkastajan. Kohtaus, jossa tarinan juoni näyttää kehkeytyvän eteenpäin on hieman epäuskottava, olkoon että toinen osapuoli on poliisi, ryhtyykö tämä aina ja auttamatta kuuntelemaan jokaisen junassa itkevän tytön huolia? Kielellisesti tyyli paranee, ei enää siirappia. Mitä tästä kirjasta siis voi odottaa sen loppuun, sivulle 343 mennessä. Ilmeinen kertakäyttöinen perusdekkari, ei järisytä, mutta kelvannee jos pitää dekkariviihteestä. Voi jättää lukematta mitään menettämättä.

Persson. Jatkaa aloittamallaan useiden henkilöiden yhden yön ja päivän, eli lauantain 23. marraskuuta kuvaamista lyhyin välähdyksin kaikkien lukuisten henkilöidensä elämässä. Eräälaista elokuvamaisuutta, mutta hyppelehdintä vaivaa edelleen. Tarkoituksena on syventää henkilöiden luonnekuvaa  ja ajatusmaailmaa. Samalla lukija tulee valinneksi itseään miellyttävät ja vähemmän miellyttävät hahmot, joiden piirteissä löytyy monenlaista. Siten tarina ei edisty sivulle 50 päästessä juuri mihinkään. Pokkarissa on sivuja 622, eli todella paljon. Selailu tuo vastaan sanoja kuten kurdit, maanpetturi, FBI, CIA, Ruotsin itsenäisyys ja Venäjä. Muistumat äskettäiseen Stieg Larssoniin ovat vahvat, mutta nyt taidetaan pysyä poliisikunnan seurassa. Ilmeisesti kyse on laadukkaanoloisesta ruotsalaisesta yhteiskunnallis-poliittisesta dekkarista. Kyllä tuon lukee.

Ja Walters. Minäkertoja journalistin tarina jatkuu. Hän huomaa, että nuuskimisen jatkaminen voi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi ja haluaa vetäytyä ja lähteä. Seuraa uusi lehtiuutinen, jossa todetaan kirjeenvaihtajan sieppaus. Tilanne on samanlainen kuin todellisuudessa uutisoitu italialaistoimittajan sieppaus Irakissa. Kun minäkertoja palaa ääneen, hän on muuttunut, rohkeasta naisesta on tullut vetäytyvä ja lähes hermoheikko, joka etsii itselleen turvasatamaa kotimaastaan, Barton Housesta. Kertojanote on edelleen nautittavaa, ja sitä katkovat muistiinpanot, kirjeet ja sähkeet ryydittävät sitä mukavasti. Sivulle 50. tultaessa rinnakkaistarina, Barton Housen juttu on alkanut vetää.

Mitä alkujaksojen analyysit osoittivat? Minulla on kesken yksi turhanaikainen dekkari. Hyllytän sen. Toisena on vahvaa ja perinteistä englantilaisdekkarin tyyliä jatkava Walters, joka ei taida tälläkään kertaa pettää. Kirjallisuusviitteitä aina Machbethiin saakka löytyy jo alusta. Odotettavissa hyvä kirja.  Persson häilyy näiden välissä, tuo voi osoittautua hyväksi ja kiinnostavaksi, mutta sillä on monta mahdollisuutta myös epäonnistua. Kuitenkin sen seurassa on vielä jatkettava. Kunpa hän ei pätkisi kirjoitustyyliään niin kamalasti. Häntä ei voisi välttämättä lukea hammaslääkärin odotushuoneessa, koska tyyli pakottaisi palaamaan uudelleen jo luettuun, noin tiheään vaihtuvia paloja ei pysty pitämään mielessään.

Luentajärjestykseksi tulisi tällä hetkellä Walters, Persson…. ja ehkä, jos on paljon aikaa, Nesser. Hänet voi myös unohtaa. Voiko 50 sivulla päätellä kannattaako kirja lukea. Kyllä, tästä joukosta jatkoon selvisi kaksi.

Stieg Larsson ja Lisbeth Salanderin tarina

Se on sanottava, että Stieg Larssonin dekkaritrilogia on erittäin vetävää jännitysviihdettä. Jos lukee kakkososan, on melkein varmaa, että lukee myös kolmosen, sen verran hyvän cliffhangerin kohtaan kakkos- ja kolmososan raja on asetettu. Toisaalta juuri tuo katkos merkitsee vain sitä, ettei kyse oikeastaan ole puhtaasta trilogiasta, koska osat eivät ole tarpeeksi erillisiä. Omalla kohdallani lukeminen taisi sujua ennätysajassa, näitä kun ei oikein voi laskea käsistään.

Sarjan ensimmäisessä osassa tutustuttiin tietokonenero Lisbeth Salanderiin ja hänen elämänsä tiettyihin vaikeuksiin, mihin lukeutui huostaanotto sekä päätyminen kertakaikkisen paskiaisholhoojan valvontaan – jolle Lisbeth sitten asianmukaisesti kosti, turvautumatta poliisiin tai muihin viranomaisiin, joihin hänellä ei ollut syytä luottaa. Ykkösosassa hän myös käyttää tietokonetaitojaan hyväkseen, ja hankkii itselleen kuulumatonta varallisuutta keinoin, joiden uskottavuus on sen verran epävarmaa, että juttu on mahdollinen dekkareissa tai tulevaisuusutopioissa, muttei juuri muualla.

Toisen osan alussa Lisbeth käyttää hyväkseen noilla keinoin hankkimaansa varallisuutta, viettäen aikaansa ulkomailla, pitämättä yhteyttä edes Mikael Blomkvistiin, toimittajaan johon hetkeksi jopa rakastui, mutta jonka vapaat seksuaalisuhteet eivät jättäneet tilaa Lisbethille. Sillä välin  häviölle jäänyt holhooja alkaa selvitellä Lisbethin taustoja, jotta vapautuisi siitä silmukasta, johon Lisbethin kosto oli hänet saattanut. Näistä taustoista hän yllättäen keksii toisen, jolla on syytä vihata Lisbethiä yhtä paljon kuin hän itse. Dekkarin kaksoisjuonena on Millennium-lehden toimittaja Dag Svensson, joka tutkii ihmiskauppaa seksin myynnin yhteydessä ja jonka tutkimukset paljastaisivat seksin ostajiin alaikäisiltä kuuluvan myös poliiseja ja muita yhteiskunnan näkyvillä paikoilla toimivia miehiä. Svenssonin tutkimukset  johtavat siihen, että hän ja samasta aiheesta väitöskirjaa tekevä vaimonsa surmataan. Epäillyksi joutuu Lisbeth Salander, koska murhapaikalta löytyy hänen holhoojalleen, Nils Bjurmanille kuuluva ase, jossa ovat Lisbethin sormenjäljet. Poliisilla on siis selvä syyllinen, mutta jostakin pitäisi löytää motiivi toimittajaparin murhaan ja mikä tahansa tuntuu kelpaavan.

Loput trilogiasta on käytännössä sen selvittämistä mitä toimittajalle ja hänen vaimolleen tapahtui, ja mitä kaikkea kuuluukaan Lisbeth Salanderin lapsuudessa olevaan “Kaikkeen siihen pahaan”. Ja kolmas osa on jo jokseenkin puhdasta vakoilujännäriä, jossa selvitellään turvallisuuspoliisin toimintaa yli kymmenen vuoden ajalta sekä sitä, mikä yhteys  on Lisbethillä, entisellä neuvostoarmeijan vakoojalla, loikkari Zalatšenkolla ja tapahtuneilla murhilla.

Toimittajakollegan murhan selvittäminen on myös toimittaja Mikael Blomkvistia kiinnostava asia. Ja sen jälkeen kun etsintäkuulutetuksi joutuu hänen henkensä 1. osassa pelastanut Lisbeth, on hänellä kaksin verroin syytä selvittää mitä oikein on tapahtunut.  Hänellä on yksi etu puolellaan, se että hän on perillä Lisbethin erityistaidoista tietoverkkojen maailmassa. Ja siitä, että Lisbeth pystyy tasaisin väliajoin tarkistamaan niin Blomkvistin tietokoneen sisällön siinä missä muutkin koneet, joille on asentanut tarkoitusta varten kirjoitetun vakoilu- ja kopiointiohjelman, tulee jatkossa se keino, jolla Blomkvist on muutamia askelia edellä poliisia.

Se toimintatapa ja tyyli, jollaiseksi Larsson Ruotsin poliisin ja turvallisuuspoliisin kuvaa, vaihtelee typerän ja avuttoman välillä, siitä huolimatta että joukossa on myös kourallinen hyviä ja oikeudenmukaisia poliiseja. Heidän rinnalleen Larsson on kirjoittanut kokonaisen joukkueen lähinnä omaa virkauraansa edistäviä sovinistisia typeryksiä – jotka varmasti vaikuttaisivat hyvinkin epäuskottavilta, ellei todellisessa Ruotsissa olisi todella tapahtunut niin suuria epäonnistumisia poliisin toiminnassa kuin on. Larsson on kirjannut mukaan jopa 20 vuotta vanhan Juha Valjakkalan tapauksen, jonka pidätys onnistui vasta Tanskan poliisilta. Palme-murha on toinen epäselvyyksien sotku, jonka totuudesta ei kylläkään pysty ulkopuolelta sanomaan yhtään mitään. Missään tapauksessa nämä eivät ole Ruotsin poliisille ylpeyden aiheita.

Suurimman ajan kolmatta osaa Lisbeth makaa göteborgilaisessa sairaalassa hoidettavana mm. päähän osuneen ampumahaavan vuoksi. Muutoin kolmannessa osassa keskitytään Mikael Blomkvistin selvitystyöhön sekä turvallisuuspoliisin sisäisen vakoiluorganisaation vastatoimiin, jotta organisaation olemassaolo ei tulisi tunnetuksi.

Murhajuonen ohella kulkee läpi koko romaanin varsin voimakas femininistinen linja, jossa Larsson lähes järjestelmällisesti osoittaa erilaisia ilmiöitä, joissa yhteiskunnan miesvalta jokseenkin säännönmukaisesti asettuu vastahankaan naiseutta vastaan. Tätä ilmentävät poliisit, joiden tutkinta luiskahtaa puolueelliseksi välittömästi, kun epäilty on naisena epäilyttävä tai omaa epäilyttäviä suhteita.  Samoin sitä ovat Erika Bergeriin kohdistuvat hyökkäilyt hänen siirryttyään ison päivälehden päätoimittajaksi. Se, että Berger on pätevä, ollaan valmiit tunnustamaan, mutta ei sitä että tuo pätevyys asustaa naisessa. Siksi hänen naiseutensa joutuu hyökkäilyjen kohteeksi.

Näiden miesstalkereiden ja sovinistien rinnalle Larsson on luonut henkilögalleriaansa huippuälykkään Lisbethin rinnalle myös joukon muita hyvin päteviä naisia, kuten komisariot Sonja Modigin, Monica Figuerolan ja Blomkvistin sisaren, Annika Gianninin. Epäilemättä tästä syystä myös kolmannen osan lukujen alkulehdet käyvät läpi historian tietoja amatsoneista, naispuolisista sotilaista sekä naisten mahdollisesti hallinnoimista valtakunnista. Feministisyys ja naisten puolelle asettuminen on Larssonin kohdalla niin voimakas, että se pistää miettimään monenko tyttären isä hän mahtoi olla. Tai mitkä syyt ovat saaneet hänet suostumaan näkemään kaiken kuvaamansa.

On selvää, että Larssonin teossarjassa on elementtejä, jotka eivät ole täysin uskottavia. Oikeastaan jännäreissä niitä on melkein aina. Sen tähden yllätyin hieman, kun Larssoniin joissakin arvioissa tunnuttiin suhtauduttavan voimakkaammin epäuskottavien juttujen kirjoittajana, kuin vaikkapa Mankelliin, jolta kaikki lukemani teokset ovat olleet aivan erityisen epäuskottavia.

Voidaan tietysti kysyä mikä dekkari-jännäri nykyisellään oikeastaan on, – onko se yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kirjallisuutta, yliarvostettua väkivaltaviihdettä vai silkkaa satuilua. Larssonin omat kepeät heitot Kalle Blomkvistiin ja Peppi Pitkätossuun kielivät myös saman asian tiedostamisesta. Oma vastaukseni lienee, että satuapa hyvinkin, eikä niitä pidä liikaa arvostaa yhteiskunnallisten elementtien popularisoijina, mutta silti ne toisinaan onnistuvat myös tuossa tehtävässä. Ja mikäli yleisempi kirjallisuus keskittyy entistäkin enemmän vain taide-elementteihin, jäävät nämä yhteiskunnan ongelmien tarkasteluun liittyvät tehtävät väistämättä viihderomaaneille, eikä kehitystä pidä silloin moitiskella.

Åsa Larsson: Musta polku

Dekkarivälipalana lukuvuoroon pääsi Åsa Larssonin Rebecca Martinson -sarjan kolmas osa Musta polku. Harmillista kyllä, tällä kertaa Larssonin ote lipsuu hieman, ja kyseessä on tähänastisista heikoin teos. Kerronta takkuilee ja luo liian suuria ja raskaita kehyksiä yhden pienen kirjan kannettavaksi. Siten tällä kertaa Larsson on tuottanut vakiopäähenkilöiden avulla eräänlaista perusjännäriviihdettä. Niin ollen voinee sanoa, että jos tämä olisi ollut sarjan aloittava teos, kukaan tuskin olisi puhunut paljoakaan uudesta, merkittävästä tekijästä dekkarien saralla.

Hyvää kirjassa oli kohtalainen yleiskuva pörssimaailman toiminnoista, koska kirja kietoutuu finanssimaailmaan liittyvään rikokseen. Ja kaiken kaikkiaan pidin myös suurimmaksi osaksi Rebecca Martinsonin henkilöön liittyvästä kuvauksesta, pienehköistä epäuskottavuuksista huolimatta. Tässä kun romanssi hänen ja Måns Wenningerin välillä on romanttisemmallekin lukijalle jo melko heikoista värähtelyistä rakennettu, eikä heikkouskaan vielä mitään, mutta sellaisten pitkittyminen yli ajan ja paikan tarkoittaa tavanomaisemmin niiden kuihtumista sinnittelyn ja säilymisen sijasta.

Huonompaa oli jo mainitsemani kerronnan väkinäinen ja pakonomainen ote. Larsson on joutunut etsimään eteenpäin vievää voimaa aiempien teostensa henkilöistä ja heidän elämästään. Niistä ei vain tunnu vielä irtoavan kylliksi, joten pakottamisen tuntu yltää lukijalle saakka. En pitänyt myöskään kirjan loppuun kyhätystä huomattavan väkivaltaisesta loppuratkaisusta.

Joitakin vähäisempiä kiinnostavia sivujuonteita kirjasta löytyy, kuten taiteilija Esterin tarina sekä saamelaismystiikka. Näitä Larsson kuitenkin käsittelee varovasti ja viittauksenomaisesti, kuten aiemmissa romaaneissaan vaikkapa tuota keltajalkasutta. Mitä ilmeisimmin hänen kiirunalaiskoodiinsa kuuluu siis paikallinen elämänmeno, samat päähenkilöt, murhatarina sekä ripaus lappilaismystiikkaa.  Ja tarkoituksena on kirjoittaa kuusi teosta niissä puitteissa – nähtäväksi jää, kantaako hänen voimansa loppuun saakka.

Vähän lisää tästä vaikkapa Roihan Kirjassa.

Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia

Tartuin tähän dekkariin hieman epäröiden. En ollut lainkaan varma halusinko lukea siitä, mitä otsikko lupasi. Toisaalta se oli halpa ja markkinointikohu lupasi kaiken, Lasiavaimia myöten. Nyt onkin sitten jo aika kysyä, mitä kirja antoi.

Ainakin se pakotti pohdiskelemaan, mahtaako Lasiavain -palkinto irrota aika kepeästi. Sitä mietin, koska kirjailija on itse määrittänyt tämän kuuluvan arvoitusdekkareihin. Mutta mielestäni juonessa pitäisi silloin olla vähemmän aukkoja katseltavina.  Ainakin ennen tältä lajilta vaadittiin pitävyyttä. Pelkäänpä, ettei dame Agatha olisi koskaan tuottanut tällaista reikäommelta.

Vaan onhan myös ruotsalaiseksi dekkariksi tai rikosromaaniksi nimetty alalaji, tienraivaajanaan erityisesti Henning Mankell. Tässä tyypissä yhteiskunnallisten elementtien katsotaan painavan niin paljon, että dekkari saa luvan joustaa tarpeen mukaan. Larssonille kuuluu paalupaikka myös tästä kategoriasta.

Miehet, jotka vihaavat naisia, sisältää useita rikoskertomuksia, on talousrikos, yksi katoamistapaukseen liittyvä ja kolmantena sarjamurha. Tällainen rikosmäärä tömähtää taloustoimittaja Mikael Blomqvistin syliin koska taistelu talousrikollisuutta vastaan on tehnyt hänet tunnetuksi, mutta tuottanut myös vankilatuomion. Se tarkoittaa uran mahalaskua ja työttömyyttä. Julkisuus kuitenkin pitää huolta omistaan ja Blomqvist saa työtarjouksen miljoonapalkkiota vastaan. Raha ei jaloa miestä sytytä, mutta kun tarjolla on mahdollisuus palauttaa kunniansa, kenties kostaa, on mies lukkaria valmiimpi sotaan. Niin, mikäpä olisi miehelle tärkeämpää kuin hänen kunniansa – ellei sitten tilastojen hiljainen kuiske muusta kieli.

Eläköitynyt teollisuuskonsernin toimitusjohtaja antaa Blomqvistille tehtäväksi selvittää “vielä kerran”, mitä tapahtui 40 vuotta sitten, jolloin hänen rakastettu veljentyttärensä katosi – tuli murhatuksi, niin kuin johtaja uskoo, vaikkei ruumista koskaan löydetty. Tapaus sattui saarella, jonka erottaa mantereesta silta. Samainen silta oli suljettu vaikean liikenneonnettomuuden vuoksi katoamistapauksen aikana, eikä saarelle tai sieltä pois päässyt  ennen kuin myöhään illalla veneillä. Uskottavuus saa tässä ensimmäisen kolauksensa, koska jos veneiden käyttö on mahdollista, miksi se kirjassa on sitä vasta illalla?

Saarella asuu ainoastaan teollisuusmagnaatti sekä hänen perheensä ja sukunsa jäseniä, talonmiestä ja yhtä maatilaa lukuunottamatta. Suku on rikas, monipäinen ja “omituinen”, sen jäsenistä löytyy entisiä ruotsalaisnatseja tai muutoin mieleltään nyrjähtäneen oloisia henkilöitä, joita vasten johtaja itse kuvataan  täysin herttasarjan mieheksi, rikkaaksi, fiksuksi, komeaksi ja hyväsydämiseksi.

Juonen kuljetus on enimmän aikaa hyvin toimivaa, juohevaa ja mieltä vangitsevaa, kuten dekkarin tuleekin. Henkilöhahmona Mikael Blomqvist osoittautuu älykkääksi ja tehokkaaksi, sekä luonteeltaan ystävälliseksi mieheksi, jota on helppo lähestyä. Niin helppo, että hänen on lähes työnnettävä naisia pois sängystään, joita on sinne tulossa jonoksi asti. Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Mutta silti, onhan päähenkilön oltava miellyttävä tyyppi, ja sitä Mikael on.

Mikaelin aisapariksi nousee nuori nainen, joka työskentelee turvallisuuspalvelun leivissä. Tämä Lisbeth Salander on erittäin poikkeuksellinen naishahmo, jollaista ei luultavasti kirjallisuudessa ole ennen tavattu. Tyttö on ollut koko ikänsä sulkeutunut, minkä vuoksi häntä on aina tulkittu väärin, ja koska hän ei ole kyennyt selittämään tekojaan, hän on joutunut holhoustoimen käsiin. Holhoustoimi taas on nähtävästi Ruotsissa yhtä huteraa tekoa kuin Suomessakin – liian harvojen käsissä.

Lisbethillä on kuitenkin ollut onni saada vähäksi aikaa hyvä holhooja, joka jollakin tavoin on häntä ymmärtänyt, ja sitä kautta löytänyt hänelle työpaikan, joka sopii tytölle täydellisesti, lukuunottamatta ehkä hänen verraten vapaata suhtautumistaan intimiteettisuojaan ja moraalikysymyksiin. Kirjan myötä Lisbeth, taitava tietokonehakkeri ja valokuvamuistin omaava, poikkeuksellisen taitava kokonaiskuvan rakentaja, kasvaa hieman myös ihmisenä. Lisbethin ja Blomqvistin tiet yhtyvät, kun teollisuusjohtaja teettää  turvallisuusselvityksen Blomqvistista. Myöhemmin Blomqvist saa tietää siitä, vaikuttuu tuloksista, ja päättää palkata Lisbethin avuksi omaan tehtäväänsä.

Kirjan osat on jaettu jaksoihin, joiden alussa on tilastotietoja miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta Ruotsissa sekä seksuaalisesta että muusta väkivallasta. Mutta näihin Larsson ei ole teemaansa rajoittanut. Blomqvistin tyttären sivuhuomautus johtaa miehen tutkimukset yllättäin uusille urille ja palat alkavat loksahdella paikoilleen. Kun Vangerin teollisuussuvun mustat ja vaietut puolet nousevat esiin, alkaa luoteja sinkoilla Mikaelin pään ympärillä. Ja jälleen syntyy uskottavuusongelma, laukaukset saarella eivät tunnu kiinnostavan ketään, ei edes läheisen naapurimaatilan asukkaita.

Tarinaan liittyvä raamatullinen elementti on sekä hirvittävä että ironisen huvittava. Tämän jälkeen ei kenenkään enää luulisi juuri kehottavan noudattamaan Raamatun ohjeita sanatarkasti. Päinvastoin, pitäisi kehottaa lukemaan Raamattua hyvin varoen ja valikoivasti.

Tarinan mittaan Mikael on menettää kahdesti henkensä, toisella kertaa hänet pelastaa Lisbeth Salander, – itse kohtauksen ollessa myös heikohkoa tekoa. Tästä eteenpäin tehtävä on lähes suoritettu ja kirja keskittyy talousrikososuuteensa, missä juuri Lisbethin hakkerintaidoilla on valtava merkitys.  Silti, vaikka koneiden valtaaminen ja vakoilu onkin nykyään jokapäiväistä, aivan kirjan tasolla ei vielä olla, ja siksi uskottavuus on jälleen kovilla.

Tarinan lopussa hyvä ottaa niskalenkin pahasta, dekkari on täyttänyt viihdyttävyystehtävänsä, ja loppu koukuttaa lukemaan seuraavat Stieg Larssonin trilogian osat. Sillä, eihän Lisbethin tarina voi tähän päättyä, eihän?

Mikaelin oman vastustamattoman naistenhurmaajuuden ohella kirjassa on myös jokseenkin kevyesti kuitattu naisen seksuaalisuuteen liittyviä piirteitä. Siinä hyväksikäytetty nainen onnistuu paikkaamaan haavansa välittömästi, kun Se Oikea kävelee eteen. Larssonin naiset ovat siis jonkinlaisia kylläkin usein kärsimään joutuvia, mutta henkisesti täysin haavoittumattomia, lähes kuminkaltaista kimmoisuutta osoittavia, joihin kovat kokemukset eivät jätä parantumattomia haavoja.

Sanoinko jo jotakin uskottavuudesta? Ihmettelinkö jo, voidaanko dekkari palkita Lasiavaimella näin isoista uskottavuusongelmista huolimatta? Voidanko juonellisten ja yhteiskunnallisten ainesten esilläpidon ansiosta kuitata ilmeiset epäuskottavuudet olankohautuksella? Hyvä on, mutta silloin dekkari joutaa takaisin sinne mistä tuli, puhtaan viihteen pariin, ja sen ruotsalainen vakavan yhteiskunnallinen juonne on vain naamio narrin kasvoilla. Mutta sitä hyvää viihdettä tässä kirjassa on runsain mitoin.

Kirjaa on arvioinut myös: Ari Juntunen