Kirjat ja kuvat

Ainakin yksi asia yhdistää hyvää taidetta. Se on taideteoksen vastaanottamisen jälkeinen tunne, Bookends-theme, Paul Simonia mukaillen.  Oikein hyvällä taiteella on kaksi selvää tunnusmerkkiä, ensin hiljaisuus, jossa ei kykene purkamaan kaikkea kokemustaan mihinkään hyvään muotoon ja toiseksi haluttomuus kokea samaa taidemuotoa aivan heti lisää. Kestävyydeltään se ei tosin ole juuri pidempi kuin aika, jonka kylläinen kokee tullakseen taas nälkäiseksi.

Lukijana olen viettänyt nyt joitakin päiviä noita aikoja. Yksittäistä huipputyötä ei ehkä ole tullut vastaan, sen sijaan hitaammmin vaikuttava yliannostus, joka sekin on purettava. Purkuun sopii joku toinen taidemuoto, esimerkiksi elokuva. Se taas on taidemuoto, josta en taiteena tiedä mitään. Niinpä sitä pitää lähestyä leveintä pääkatua pitkin, sitä joka on Oscarein reunustettu. Päätin katsella niin monta parhaan elokuvan oscarin saanutta filmiä, kuin mitä mahdollisuuksien mukaan käsiini saan, vastaavasta syystä niin kronologisesti kuin mahdollista.

Niistä aivan ensimmäinen on v. 1927 mykkäelokuva Wings, joka lienee uponnut arkistojen syvänteisiin. Siitä löytyy kuitenkin pari hyvää otetta  YouTubesta – josta muuten on hyvää vauhtia kasvamassa melkoinen digitaaliarkisto.

Vuoden 1928 musikaali sen sijaan ei ole edes maininnan arvoinen. Kolmannen myötä palattiinkin jo lähtökuoppaan, vastaan tuli Länsirintamalta ei mitään uutta, yhtäläisen huikea elokuvana kuin mitä aikoinaan oli sen tarjoama lukukokemuskin, Erich Maria Remarquen seurassa. Sitä on jälleen vaikea ylittää.

Juuri edeltäneenä iltana olin katsellut loppuun Tuulen viemää, joka kylläkin oli siihen asti nähdyistä paras, mutta tolkuttoman paisutteleva. (Eikä Vivien Leigh oikeastaan ole kovin kaunis, ja Clark Gablen komeudestakin voidaan olla useampaa mieltä.)  Yhteinenkin sara näillä filmeillä on, nuorten miesten into lähteä sotaseikkailuun ja sen erilaiset seuraukset.

Yhtä kaikki, nuo filmit saivat taas kerran ajattelemaan sitä miten tiivis yhteys kirjoilla ja elokuvilla lopultakin on. Jos nyt tarkastellaan vaikka noita parhaita  oscar-filmejä, niiden joukosta löytyy merkittäviä kirjailijoita Remarquen lisäksi Tolkien, Ondaatje, Kesey ja Lawrence,  sitten kokonainen joukko hyviä juonenkertojia, joiden käsistä ovat peräisin Tuulen viemää, Tavallisia ihmisiä, Hellyyden ehdoilla, Forrest Gump, Kaunis mieli. Ja jos edetään muihin elokuviin, lista on loputon. Aika hienosti suunniteltu tietokantakin aiheesta on väsätty, hyvää tuossa on mahdollisuus selailla niin elokuvan, kirjan kuin kirjailijankin nimellä.

Luultavasti on sentään jonkinmoista liioittelua sanoa, että yksinään, ilman hyvää käsikirjoitusta/kirjaa  elokuvalla on vain vähän keinoja. Tätä tukee sekin, että jos tutkii Cannesin, Venetsian tai Berliinin filmifestivaalien parhaina pitämien elokuvien listoja, on kirjallisuuden puuttuminen näistä kuvista lähes silmiinpistävää.  Äkkiseltään löysin vain Peltirummun, Järjen ja Tunteet sekä Pianistin. Sitäkö kenties taide-elokuva onkin? Että kerrotaan toisin keinoin.

Ja kuitenkin, mitä kaikkea vuosien mittaan onkaan filmattu. Bondeista Tarzaneihin, niistä James Ivoryn E. M. Forster-filmatisointeihin, sieltä Avaruusseikkailuihin, niistä Harry Pottereihin, Ripleyihin, John Irvingin kirjoihin, sekä lukemattomiin yksittäisiin kirja-filmatisointeihin. Omastakin kirjahyllystä suuren osan voisi yhtä hyvin katsella kuvina kuin lukea.

Tietysti asiaa voi ajatella myös niin, että ollakseen itsenäinen, elokuvan pitääkin hylätä kirjallisuus lähteenä, hieman samoista syistä kuin kuvataiteen oli etäännyttävä luonnon jäljittelystä. Pohjimmiltaan lähestytään siis kysymystä, mikä on paras. Onko elokuva paras, jos se on mahdollisimman omillaan, vai sitten jos sen kaikki elementit, kuvakerronta, käsikirjoitus, näyttelijäntyö jne. osuvat mahdollisimman hyvin yhteen. Silloin taas eri taitojen synteesi olisi paras. Hankalaa. En siis todellakaan tiedä mitään, en ainakaan sitä mikä on hyvää, kun elokuvasta puhutaan, mutta jos lukuhaluttomuutta jatkuu, ehkä saan asiaan vähittäistä valaistusta.

***

Niin, ja tuolta ylempää jäi puuttumaan vielä tämä, paras filmi v. 1940, ohjaajana Hitchcock, kirjoittajana Daphne du Maurier. Kirjan olen joskus lukenut, elokuvaa en ole tätä pitemmälle nähnyt.

Brideshead revisited, revisited

Love is not ours to control

Priviledge. Ambition. Desire. At Brideshead Everything Comes at a Price.

Every temptation has its price.

Kaikilla houkutuksilla on hintansa, näinhän se tosiaan lienee, jopa Yleisradiotyöryhmän verollisen lupamaksun kohdalla, mitä parhaillaan tv-viihteen syövyttämän kansamme päänmenoksi pohdiskellaan. Ja kaikesta päättäen suurinta kiistaa käydään siitä, onko televisio välttämätön verollinen viestintäväline, vaiko vain vähäisempi, kalliisti kustannettava kiusankappale. Yhtä kaikki, koska tehtävämme on iloita veroista, iloitkaamme siis tästäkin katselun uudesta verollisesta huvista.

Kallista tai ei, epäilen etten olisi tullut tutustuneeksi  Brideshead Revisitedin vanhempaakaan versioon ilman Yleä, koska tämäntyyppinen materiaali ei juuri kaupallisten kanavien lähetystaajuuksilla viihdy. Tämäntyylinen vahvasti menneen ajan lumoon ja ajankuvaan nojaava, viipyilevä tarina, joka vielä perustuu aivan oikeaan romaaniin,  saippuakäsikirjoittajan viimeöisten tunnelmien sijaan.

Epäilyni pohjaa siihen, etten vieläkään ole tullut tarttuneeksi Evelyn Waughin vastaavaan kirjaan, – ja taitaa käydä niin, että se joutuu yhä odottamaan. Jostakin syystä kun kirjat ja niiden filmatut versiot kannattaa nauttia erillään toisistaan.  Jonkun toisen kuvitusten seuraaminen häiritsee mielikuvanrakennusta silloin kun edessä on digitoitujen ykkös- ja nollakoodien virran sijasta hieman suurempi merkkimäärä, ja näyttölaitteena hdtv:n sijasta vain vaivaiset aivot.

Jaahas, menee jaaritteluksi. Brideshead Revisited elokuvaversiona (asialla tässäkin BBC)  tuntuu vähän kuin aiemman pitkän sarjan velipuolelta, nopeutetulta ja pikakelatulta. Juonen kanssa on kyllä oltu hyvin varovaisia, muutoksia on vain vähän, nekin lähinnä poisjättöjä ja tiivistämisiä, – mistä sitten syntyykin tuo pikakelauksen tunnelma.

Näyttelijöistä; riittääkö Emma Thompsonin karisma pyyhkäisemään mielestä Jeremy Ironsin. Valitettavasti ei,  sillä vaikkei hänen näyttelijäntyössään varsinaista vikaa ole, ei hän ehkä sittenkään sovellu ankaran matriarkan rooliin, joka kurittaa lapsiaan uskonnon ankaruudella. Muut näyttelijät ovatkin sitten jo vähäisempiä, paitsi että Charles Ryderin isän rooliin valittu Patrick Malahide (sama mies, joka esitti Middlemarchissa herra Casaubonia) on huomattavasti edeltäjäänsä parempi.

Mikäli on nähnyt aiemman BBC:n tuottaman sarjan, on pakko todeta, että elokuva on hieman turha. Se ei anna mitään lisää tai uutta siihen, mitä jo on nähty, ja komeassa kartanossakin, Yorkshiren Howard’s Castlessa viivähdetään vähemmän aikaa, joten arkkitehtoninenkin viehätys jää vähäisemmäksi. Sama koskee myös Venetsiaa.  Mutta mikäli ei tiedä mitään koko Bridesheadista, voi aivan hyvin aloittaa tästä, pitkäveteinen tämä ei ole.

Mutta pakko on kuitenkin todeta, että ainakin tämän filmin osalta BBC tuntuu todella hieman liian innostuneelta tuottamaan näitä draamoja. Tai ainakin se valitsee liian usein samat kirjat, – sillä vaikkei tämä tarina ole mitenkään huono, voi ehkä ihmetellä, onko se sittenkään moninkertaisen kuvaamisen arvoinen. Sillä mitä tässä tarinassa on: kaihoa menneen ajan Oxford-elämän perään, kaihoa yhtä lailla pois vaipuvan aristokratian lumon perään, pohdintaa ankaran kristillisen kasvatuksen aiheuttamista traumoista, sekä ulkopuolisesta kolmannesta, johon Bridesheadin perheestä kukin vuorollaan kiintyy, rakastuukin, ja näin aiheutuvasta mustasukkaisuudesta. Homoeroottisuus viivähtää jossakin taustoilla, yhdelle merkitsevänä toiselle “elämänvaiheena”, jonakin kouluvuosiin suorastaan kuuluvana.

Lopulta teemoista ehkä kaikkein merkittävimmäksi nousee kuitenkin uskonto elämää sitovana ja ohjaavana kahleena, jonka ohjaavaa nuoraa puolet perheestä pakenee ja puolet tottelee ja alistuu. Uskonto ei toki ole ainoa asia eikä ideologia, josta ihmiset voivat muodostaa itselleen joustamattomia sääntöjä ja jonka nojalla he voivat olla toisilleen käsittämättömän ankaria. Lady Marchmain on äärimmäisen ankara vaatimuksissaan, ja sitä kautta hän edustaa äitihahmoa, joka on ennen kaikkea vallankäyttäjä ja alistaja lapsiinsa nähden, – ja katolisuus on vain keino pitää valta itsellään. Ja se, vallanhaluisuus, ajaa myös hänen miehensä ulkomaille, ei uskonto itsessään. Ainoa, jota tämä kaikki ei erityisemmin haittaa, on taidetta ja arkkitehtonista loistoa rakastava Charles Ryder, tuleva taiteilija,  – siksikö että taiteen harjoittaja tai harrastaja harvoin erehtyy mittasuhteissa muissakaan asioissa. Mutta lopulta hänenkin on maksettava hinta rakkaudestaan tämän aatelisperheen lapsiin. For everything in Brideshead comes with a price.

Just for Fun

Eilen oli päivä, jolloin mikään pankkiin liittyvä ei kohdallani onnistunut. Kaikista mahdollisista konttoreista kiemurteli jono ulos saakka kuin kyse olisi elämää suuremman urheilutapahtuman lippukassasta. Aikeistani luovuttuani suuntasin bensa-automaatille, vain oppiakseni, että kanta-asiakaskortti on viallinen, toinen vanhentunut, (enkä ole edes Sammon asiakas!). Ostokset olikin jo syytä maksaa käteisellä. Setelit eivät sentään osoittautuneet väärennetyiksi.

Tänään sitten näyttää olevan päivä, jolloin minua kiusataan pärinöillä. Sateiseen aamuun pakotettu huoltomies kosti lomaansa nukkuville lehtipuhaltimella kahdeksalta aamulla. En taipunut, enkä noussut vaan nukahdin uudelleen. Siitä sai, jos luuli onnistuneensa. Mutta ei auta, nyt ne korjaavat hissiremontin jälkiä, ja poraavat, hiovat, poraavat, hiovat, … voi, minne minä juoksisin.

Pikkuharmeja, joita ei pitäisi edes huomata. Eivät tarpeeksi suuria tarjotakseen kunnon syyn harrastaa hömppää siinä mitassa kun kai tuli tehtyä – mutta kivaa oli. Olisipa tällaista silloin tällöin vähän enemmänkin. Tai, no, ehkä ei. Tunne on samantapainen kuin elokuvan Mamma Mia jälkeen. Se on äärettömän hölmö ja laskelmoitu elokuva, mutta siitä tulee hyvälle mielelle. Ja Abban musiikki on iloista. Itse asiassa musiikin, kauniiden maisemien ja hyvien näyttelijöiden vuoksi filmin voisi katsoa vaikka kahdesti. Olkoon vain niin rakennetun komediallinen kuin on – ei aina tarvitse synkistellä. (Linkin takana on muuten lähes neljännes elokuvasta, mainosten kera)

Laatuhömppää Gavaldalta

Luettu kuuluu hieman samaan sarjaan, tarina joka on ilo lukea, josta tulee hyvä olo, mutta joka ei ole suuren suurta kirjallisuutta. Silti sellaista, jota myös tarvitaan. Se on Anna Gavaldan Kimpassa. Jos rajusti pelkistää, niin se on samantyyppinen tarina kuin eräät Anni Polvan romaanit, muutamalla sivumausteella, joista melkein, mutta ei ihan, riittää ainesta rakentaa romaanista hömppää suurempi tarina. Mutta laatuhömppään tämä kyllä lukeutuu.

Tällaiseen romaaniin tarvitaan toisiaan aluksi inhoavat mies ja nainen, jotka sitten ajallaan tietysti huomaavat, että toinenhan on juuri se oikea. Siinä välissä tutustutaan loputtomien sanailujen myötä, joiden lukeminen on erittäin hauskaa. Älykästä huumoria, joka jälleen rinnastuu hauskuudessaan helpostikin Polvaan.

Sankaritar eli Camille on sinällään varsin kiinnostava ihminen, taiteilija, piirtäjä, jonka hahmosta löytyy hetkittäin jopa jonkinlaista jaloutta. Nainen, Joka ei niin kovasti rahasta piittaa, mutta ihmisistä kuitenkin, ihmisistä, joiden tarinoiden kuuntelusta hän pitää, erityisesti piirtäessään heitä.

Toisaalta Camille on melko hukassa oman elämänsä suhteen, mihin ei vähiten syypää ole vaikea äitisuhde ja myös yksin jäämisen ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Tämän ja asian kipeyden ymmärtävät yhtäläisen vaikeista ja ongelmien sävyttämistä perheistä peräisin olevat, kokkina työskentelevä Franck Lestafier ja ujoa herkkyyttään änkyttävä, ritarien perillinen, Philibert. Silti taustojen kipeys jää kuvauksen, kerronnan varaan, eikä kirja edes yritä löytää mitään ratkaisua tai vapautusta näiden kokemuksien aiheuttamista haavoista ellei sellaiseksi lasketa loppuosan lujaa uskoa parempaan huomiseen.

Tarinan toiseksi miespäähenkilöksi muodostuu siis hieman klovnimainen, aatelissukuinen Philibert Marquet de la Durbellière, joka minusta oli ajoittain tarinan mielenkiintoisin hahmo. Tältä historiaa rakastavalta, pitkältä mutta kömpelöltä hahmolta ei puutu edes itseironiaa. Siksi harmistuin hieman, kun Gavalda lähes unohti tämän henkilön päästyään lemmentarinassa vauhtiin. Hän oli jo tekemässä aatelispojasta ensi– no jaa -rakastajaa, mutta heittääkin hänet jossain vaiheessa sivuun ja valitsee sankarittarelleen kunnon kokkipojan.

Vakavamman elementin kuvioon tuo vanharouva, kokkipoika Franckin mummi, jonka miehen on pakko sijoittaa vanhainkotiin, sen jälkeen kun tämä ei enää pärjää omillaan. Vanhainkotien hoito, tilat ja kaikki muu särkevät miehen sydäntä, niin kuin kaiketi vähän missä maassa tahansa. Niinpä Camille ja Philibert päättävät järjestää mummin asumaan samaan perintöriidan alaiseen suureen asuntoon, johon he kaikki eri vaiheiden myötä päätyivät. Camille ottaa mummin hoitoonsa, mutta niin kuin aina, ei tällainen suhde jää koskaan yksipuoliseksi. Franckin mummista tulee vähitellen myös Camillen mummi.

Tarinan älykkään ja huumorintajuisen sanailun ohella kerronta on lämmintä, henkilöidensä mukana myötäelävää. Ylipäätään Gavalda on onnistunutkin parhaiten henkilöhahmojen luonnissa. Loppuun päästyä on silti pakko todeta, että vaikka rahkeissa olisi ollut varaa enempäänkin, hän on ehkä tarkoituksella valinnut kevyemmän ja kenties myös kaupallisesti paremmin myyvän ratkaisun. Sitä ei tietenkään voi tietää, ellei sitten ala miettiä syytä siihen, miksi Gavalda itse uskoi, “että teos tullaan teilaamaan”.

Suurta viisautta kirja ei siis tarjoa, mutta se ei haittaa, sillä tarinan kokonaisuus, kerronnan lämpö, erilaisten elämänkohtaloiden kuvaukset ja ihmismyönteinen asenne tekevät siitä miellyttävää luettavaa. Ah niin, sekä elokuva Mamma Mia että tämä kirja päätyvät tietysti Happily ever after -loppuratkaisuun, kuten kuuluukin, kirjan lopetuksen ollessa hömppäkirjallisuuden puitteissa lähes elegantti.

Nettilähteiden mukaan tarina taidetaan tuntea parhaiten siitä tehtynä elokuvana, mutta suomalaiskustantajallakin on kohtuullinen sivu kirjasta.

Se viimeinen silaus

Totesin, että siitä kun viimeksi olin elokuvissa, alkaa jo olla ikuisuuksia. Syyksi voisin sanoa vaikka mitä, kuten sen, ettei tarjonta ole ollut kovin houkuttelevaa. Sekään ei varmasti olisi väärän todistuksen antamista.

Totuus lienee kuitenkin vanha tuttu, se että sille löytää aikaa mitä eniten haluaa tehdä. Minulla se enimmäkseen merkitsee lukemista. Ja viime aikoina nimenomaan tiedepuolen kirjojen lukemista. Niissä vain on aina sama vika, kehno kielenkäyttötapa, joka tekee kiinnostavankin aiheen lukemisesta työtä tai sitten tekstiä on niin paljon, että tuloksena on tyyli: “setä selittää nyt…” Toinen haittapuoli on sitten se, että se vähäkin kirjoitustaito mitä blogin pitämiseen tarvitsee, sulaa tieteellisen kehnokielen seurassa nopeammin kuin lumi keskiyön auringossa.

Tyyli, se viimeinen silaus on vaikea asia. Mutta tieteen kyseessä ollen sitä ei enimmäkseen vaadita. Näille on annettava enemmän köyttä, koska taide ei ole se syy, jonka vuoksi ne on kirjoitettu.

Elokuvasivistyksellinen kulttuurivajaukseni sentään täydentyi tänään kun kävin katsomassa elokuvan Once. Tämä liittyy edellä sanottuun kai sikäli, että myös siinä, katusoittajan ja rockmuusikon urasta haaveilevan miehen tarinassa, tuntui jälleen olevan kyse siitä viimeisestä silauksesta, siitä jostakin neronkosketuksesta, mikä elokuvan lauluilta tuntui puuttuvan. Tai sitten ne laulut eivät vain olleet minun mieleeni.

Elokuva kertoo siis katusoittajasta, joka eräällä soittokerrallaan tapaa maahanmuuttajanaisen, entisen viulistin tyttären. Naisen rohkaisu saa miehen yrittämään levytystä, ja nainen auttaa häntä myös soittamalla pianoa hänen kappaleidensa taustalla. Asianmukaisesti tarinaan kuuluu myös katkenneita rakkaussuhteita, Irlantiin muuttaneella tsekkiläisellä naisella on pieni lapsi ja äiti elätettävänään sekä kotimaahan jäänyt aviomies. Katusoittajamiehellä taas vanha isä ja katkennut suhde naiseen Lontoossa. Naiseen, joka kuitenkin on se, jolle hän laulunsa kirjoittaa.

Se taas on ainakin Margaret Atwoodin mukaan oikein, hän sanoo teoksessaan Negotiating with the dead että kaikki kirjat kirjoitetaan lopultakin yhdelle ihmiselle, sinulle. Sille yhdelle joka myöhemmin voi saada äärettömän monta hahmoa, niin kuin x voi saada yhtälössä.

Hetkittäin elokuva rakentaa kevyttä romanssia näiden kahden kohtalon tempoman välille, mutta päätyy sitten ehkä hieman katoliseen ratkaisuun, jossa avioliitot kestävät, ja lapsilla on oltava isä ja jossa satunnaisia syrjähyppyjäkään ei ole. Niinpä Tsekkiin jäänyt aviomies saapuu Irlantiin ja pariskunta yrittää vielä yhdessä, kun taas muusikkomme lähtee levytyssopimuksen toivossa Lontooseen, ja myös entisen tyttönsä perään. Sitä myöten raina kääntyykin perin moraaliselle radalle – toisaalta ratkaisu on vaihtelua sille jo suhteellisen kuluneelle kaavalle, jossa kaksi maailman heittelemää päätyy yksiin. Tarinalle, jollaisia elokuvat ovat kertoneet niin monta peräjälkeen, että jokainen elokuvia koskaan katsonut kykenee tarvittavien ainesten mukanaolon näkemään.

Elokuvan laulut, nuo mielestäni hieman keskeneräiset, viimeistä täydellistävää jotakin vaille jääneet tuotokset eivät tosiaan minua sytyttäneet. Niin paljon on yrittäjiä, ja moni pääsee ääneen myös radioissa, mutta vain harvalla on jotakin erityistä. Muut pitävät liekkiä palamassa. Taide on vaativa rakastettu, joka tahtoo ihmisen omakseen kokonaan, sitä faustista sieluaan myöten.

Saattaa olla, että jos viihdekirjallisuudessa on toisinaan vaikeaa irrottautua kliseisestä kerronnasta, on se ehkä elokuvan juonien osalta vieläkin vaikeampaa. Parhaat elokuvat tehdään sittenkin kirjojen perusteella – ensin on aina tarina. Sitten joku kuvittaa sen. Omillaan tehdyt elokuvat eivät oikeastaan ole juuri pärjänneet. Sanovat myös, että Woodykin kirjoittaa juttunsa ensin – tekstinä.

Niin, että kannattaako mennä katsomaan elokuva Once. Eipä taida. Saman verran viihdettä tai ajateltavaa saa muualtakin, kenties enemmänkin. (Ja kerrankin huomasin olevan samaa mieltä ikikriittisen Tapani Maskulan kanssa, ei tämä enempää kahta tähteä ansaitse.)