Afrikkaan ja takaisin

Sen pituinen se sitten oli, nimittäin Kaupunki nimeltä Onitsha. Enkä oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisin. Se ei ollut huono, eikä välttämättä hyväkään. Onhan se sangen hyvin kirjoitettu, tyylikkäästi, taidokkaasti, kauniilla kielellä. Mutta se ei juurikaan vastaa kysymykseen, miksi se piti kirjoittaa.

Siksikö ehkä, että  joku halusi kirjoittaa, opetteli kirjoittamaan ja kirjoitti. Lopputulokseksi saatiin eräänlaista sahatavaraa, teollisuusstandardin mukaista, virheetöntä, siloiseksi hiottua, kirjan viran täyttävää, mutta lukijaansa jokseenkin täysin koskettamatta jättävää.

Afrikan oloja, elämää ja tapoja, ei kirjallisuudessa ole vielä paljoakaan kuvattu, minkä vuoksi tällä olisi voinut olla aivan erityinen sarka kylvettävänään. Se kuitenkin jää vähiin, sillä kirjan pääaineksena on vieraus, vierastaminen, etäisyys. Jonkin oudon tarkastelu kyynärmitan päästä, tai vieläkin etäämpää.

Fintan, kirjan kertoja ja  päähenkilö, on kertomuksen alussa 10-vuotias poika, joka saapuu Nigeriin äitinsä kanssa vuonna 1948, jonne he seuraavat perheen isää, siirtomaakaupan palveluksessa olevaa miestä, joka samalla tahtoo tehdä tutkimustyötä viimeisestä Meroen kuningaskunnan kuningattaresta, valtiosta ja kansasta, joka palvoi Osirista, Isistä ja Atonia – näitä jo historiankirjoista tuttuja jumalia ja myyttejä, jossa jumalia ovat niin haukat kuin termiititkin. Tämä tutkimus tuo kirjaan melko lavealti mytologisia aineksia.

Fintan kohtaa Nigerissä ikäisensä pojan, jonka kanssa ystävystyy, mitä ystävyyttä riittää siihen saakka, kunnes siirtomaahallinto vangitsee ja myöhemmässä kapinassa tappaa nigeriläispojan veljen ja sedän. Syitä vangitsemiseen tai kapinaan Le Clézio (ei tietenkään) kerro. Tapahtumien jälkeen mustan ja valkoisen rodun lapsetkaan eivät voi enää leikkiä yhdessä.

Muutoin englantilaisten ja nigerialaisten kanssakäynti pohjaa pidgin-englantiin ja elekieleen. Kirjan suomentaja Annikki Suni on tässä valinnut oikein, jättämällä kääntämättä nuo sekakieliset lauseet, ne joko ymmärtää englannin pohjalta tai sitten ne jäävät oivaltamatta.  Niiden omituisuus palvelee kirjan vierauden teemaa.

Myös se, että kertoja on pieni poika, lisää kirjan vieraantunutta otetta. Tämä  kulttuurin tarkastelu lasten silmin “erilaisesta  ja yllättävästä kulmasta” oli aikoinaan niin suosittua, että ainakin minä jossakin vaiheessa onnistuin totaalisesti kyllästymään siihen ja sen tahallisen vinoon ja outoon maailmaan. Le Clézio edustaa tätäkin kerrontakeinoa kehittyneimmillään, ehkä myös onnistuneimmillaan. Fintan ei kysele, ihmettele eikä edes yritä selitää mitään. Hän ainoastaan rekisteröi näkemäänsä. Tämä käsitys, että lapset eivät selitä maailmaansa, on  yksi näistä modernin kirjallisuuden maneerisista ideoista, ja – minusta – melko epätosi sellainen.

Kokonaisuutena paikallisten ihmisten tavat jäävät niukalle kuvaukselle. Brittisiirtomaan hallinto on yhtäläisen  pieni, ylimielinen ja itseensä käpertynyt kuin millaisena se esiintyy vaikkapa elokuvassa “Minun Afrikkani“.  Täälläkään ei  naisilla ole asiaa miesten klubille, ja hallinnon paikallisiin kohdistamien tapojen arvostelu aiheuttaa pahennusta.

Keräilemissäni viitteissä Le Clézioon oli Daily Telegrahphin kuvaus “kokeellisesta” kirjallisuudesta, joka nyt tuon luettuani, loksahti paikoilleen. Sen mukaan:

On outo kokemus katsella kuinka 60- ja 70-lukujen kokeellisen kirjallisuuden hyvin säilyneitä fossiileja nousee päivänvaloon. Niissä on sivukaupalla pikkutarkkaa hehkulamppukupujen, puukkojen tai savukeaskien tutkimista, keskusteluja, joissa ei keskustella; ja loisteliaan mahtipontisia seksikohtauksia. ”Raudan ja sementin kaupunki, sinua en enää tahdo, kiellän sinut!” ”Kirjoitin sinulle ja raiskasin sinut. Mikset sinäkin tekisi jotakin?”

Tuota, jossain määrin huvittavaa määrittelyä vasten tarkasteltuna, ei tästä  kirjasta enää löydä sivukaupalla pikkutarkkaa esineiden tutkintaa, omalaatuisista seksikohtauksista sen sijaan ollaan pääsemättömissä. Tässä ne eivät ole mahtipontisia, paremminkin teatraalisia, yllättäviä kuin äkillinen kesäukkonen. Tietenkin myös rujoja ja animaalisia, eivät missään tapauksessa lukijaa miellyttäviä – sehän nyt olisi aivan mahdotonta jo ajatuksena.

Kenties se sitten on juuri tätä Ruotsin akatemian merkillistä kuvausta vastaavaa “vallitsevan kulttuurin alapuolisen inhimillisyyden kuvausta“, mikä lause minun oli luettava kolmesti, ennen kuin sain ilmaisuun paljoakaan järkeä. Jos sain sittenkään.

Kirjan loppuosassa Fintan, on varttunut 30-vuotiaaksi mieheksi. Sitä ennen hänen elämäänsä mahtuu sisäoppilaitosvuosia Bathissa, vanhempien muutto Italiaan ja Fintanin ero perheestään. Näiden viittausten tehtävänä lienee kuvata yksinäisyyttä ja erillisyyttä, jota Fintanin elämässä lievittää vain tyttöystävä, kenties tuleva vaimo. Aivan loppuun kuvataan perheen yhteyden hetki isän kuolinvuoteen luona.

Niinpä lopulta viimeisille sivuille ehdittäessä voi todeta kirjan mahdolliset elämänkertamaiset piirteet. Kenties se kirjoitettiin juuri niiden vuoksi.  Aito elämänkerta olisi  silti saattanut olla mielenkiintoisempi. Kuitenkin, jos pitää modernista, kylmän kuivaksi viljellystä kokeellisesta kirjoitustavasta, sellaiselle lukijalle tämä kirja on paikallaan. Mahdollisesti jopa nautittava. Minulle taas -  loputon sarja tällaisia kirjoja saisi minut luopumaan lukemisesta.

Onitshaa kohden

Salavihkaisten kasvatuskeinojen, työmoraalin tai muun kieroonkasvamisen kautta minulle on kehittynyt tapa lukea kirjani iltaisin. Tavan vahvuuden vuoksi päiväsaikaan keskittyminen on vaikeaa, ja tuntuu väärältä. Harmi vain, että lomaillat venyvät siksi  kunnes lukeminen saa vuoronsa vasta, kun tajunta huolii enää unien kertomaa.

Olosuhdehaitoista huolimatta aloitin. Kirjastossa vastaan tuli viime vuoden nobelistin, J-M.G. Le Clézion kirjoja, vapaasti hyllyssä, jonotta ja varaamatta. Minusta se oli suhteellisen pian, kun tämänvuotinenkin on vielä nimeämättä. Ei siis ihme, jos niistä yksi lähtikin kotikäynnille luokseni.

Kaupunki nimeltä Onitsha on kuitenkin vasta alussa. Mutta huomaan uinahtelevani lukiessani. Syyt epäilemättä edellä, – ja kuitenkin, aloin kaivella netistä, mitä Le Cléziosta tähän mennessä on ehditty sanoa. Opin myös, että Onitshan paino näyttää olevan kirjan lopulla. Hyvä, suostun olemaan kärsivällinen. Yrittämään vielä.

Mutta koska nyt näitä lausahduksia tuli kerätyksi, jaan ne tässä (jotta jos myöhemmin palaan kirjaan, tiedätte mistä olen sanomiseni matkinut) – ei, myös siksi, että voisin punnita ymmärrystäni niitä vasten.

Voi olla, että Onitshan lisäksi pitäisi lukea myös Harhaileva tähti. Toisaalta, nobelistiksi asti yltävän tuotannon pitäisi pääosin kestää, aloitti mistä aloitti.  Niin tai näin, tässä näitä kiteytyksiä:

• Lähtemisen, poeettisten seikkailuiden ja aistillisten ekstaasien kirjailija, vallitsevan kulttuurin ulkopuolisen ja alapuolisen inhimillisyyden tutkija (Ruotsin Akatemia)

• Hän ei ole älykkö eikä pidä käsitteillä leikkimisestä. Hänen romaaneissaan urbaani kaupunkimiljöö vaihtuu usein maaseuduksi tai eksoottisiksi pikkupaikkakunniksi. Hänen proosaansa luonnehtii mystinen ja monimerkityksinen luontoyhteys (Helsingin Sanomat/J. Petäjä)

• Vihdoinkin Nobel-palkinto loistavan älykkäälle kirjailijalle. [...]  Hänen myöhemmät romaaninsa heijastelevat hänen viehättyneisyyttään primitiivisiin kulttuureihin, animismiin ja etnografiaan. Le Clézion kirjoitustyyli on selkeä ja kirkas. (The Guardian/M. Jakubowski)

• Hän omaksui tyylin, jolle ovat ominaisia hienovaraiset luonnehdinnat ja kepeästi kudottu historiallisuus, tyylin jolla hän kertoo tarinoita maastamuutosta, maanpaosta, ja muutoksesta. Autiomaassa, Onistshassa ja Harhailevassa tähdessä Le Clézion kypsä tyyli puhkesi kukkaansa. (Telegraph/T. Martin)

Sellaisin saatesanoin eteenpäin, luontoyhteyttä, kirkasjärkisyyttä, selkeyttä,  animismia, ja valtakulttuurien (ei-eurooppalaisen?) ulkopuolista ainesta, kenties mytologiaa. Näita mielenkiintoisempi oli kuitenkin Le Clézion oma vastaus, kun häneltä oli kysytty, onko hänellä kirjoissaan jokin viesti. Se löytyi N. Y Timesistä ja kuuluu näin:

“Viestini on hyvin selvä; mielestäni meidän täytyy jatkaa romaanien lukemista. Ajattelen, että romaani on erittäin hyvä keino asettaa kysymyksiä nykyiselle maailmallemme ilman, että annetaan vastauksia, jotka ovat liian kaavamaisia, liian automaattisia. Romaanikirjailija ei ole filosofi, eikä puhutun kielen teknikko. Hän on joku joka ennen muuta kirjoittaa, ja tekee kysymyksiä romaaninsa kautta.”

Viimeinen lausahdus ei ole tässä siksi, että se olisi poikkeuksellisen uusi tai hieno. Sen sijaan se kylläkin on kohtalaisen osuva, sellainen joka aivan varmasti sisältää jotakin niistä epämääräisistä odotuksista, mitä minusta hyvällä kirjallisuudella pitäisi olla. Jotakin, minkä vuoksi jaksaa aloittaa aina uusia kirjoja. Voi hyvinkin olla, että Egyptin Faaraoiden aikainen Sinuhe ei kamalasti poikkea oman aikamme nettideittipalstoja selaavasta nuoresta miehestä, voi olla ettei ihminen peruskuvioissaan näe todellista edistystä kuin utopioissaan, mutta se maailma jossa elämme, muuttuu osaksi ihmisen toiminnan vuoksi, osaksi hänestä riippumatta. Se taas tuo eteen uusia kysymyksiä, joita joidenkin on tehtävä. Tai osoitettava ajoittaiset itsepetokset.

Suuria sanoja. Harmillista, sillä niitähän ei tämä aika tahdo kuulla. Ja oikeassahan se on, suuret sanat eivät suuta halkaise, sen tiesi jo vanhempi kansa. Siispä takaisin Le Clézion seuraan, tutkimaan lunastaako hän puheensa.

End of a Day in Life, Odysseuksen loppu

Yhden päivän mittainen, seitsemänvuotinen tai seitsemänsataasivuinen Odysseiani päättyi toissapäivänä. Vielä olisi korjattava kolmanteen lukupäiväkirjan osaan jääneet virheet homeerisessa arvailussa ja vähän puntaroida luettua.

Viimeksi ihmettelin mitä niin kamalaa tähän kirjaan mahtui, että se oli Irlannissa kielletty vielä 1960-luvullakin, ja pitkään myös salakuljetustavaraa Yhdysvalloissa. Vastaus taitaa mahtua n. sivuille 450 – 550, jaksoon, jota viimeksi luulin manalaksi, mutta joka siis viittoikin kohden auringonjumalan karjaa.

Se on näytelmämuotoinen unennäköjakso, joskin Bloom on hereillä, selväpäisyys sentään lienee kyseenalaista. Tajunnan liikkeiden kartoitus oli kai kirjan tavoitteita, siksi onkin asiaankuuluvaa, että mukana on myös unitajunta, melkoista materiaalia se onkin Unien tulkinta‘an.

Osuuden sisältö on kieltämättä aika roisia, vielä tänäänkin. Herjaavaksi sen tekevät Raamattuviitteet, Jeesusta nimeltä mainitsematta, mutta pääsiäiskertomusta mukaillen. Ja joukkoon sotketaan kaikkea mahdollista Maailmanlopusta huoriin ja profeetta Eliaan, marjakuusiin, Jack the Ripperiin, hoiperteleviin ohikulkijoihin, kardinaaleihin, mainosääniin, esi-isiin ja vaikka mihin. Mukana ovat legendat, Danten Divina Commedia, Raamattu, Bloomin henkilöhistoria, perhe ja ystävät, ammatti, kaikki käy, mistä syntyy alati muuttuva keitos, josta etsivä keskuspoliisi tai muu tulkitsija löytää ihan mitä vain. Siksi se myös on sangen otollista materiaalia sensuurihenkisille, paljon löytyy irrotettavia palasia. Pientä ovat juhannustanssit tuon ilotalovarieteen, tuon commedia del arten rinnalla.

Sitten se päättyy ja Bloom ottaa Stephen Dedaluksen suojiinsa, mihin yleensä tavataan liittää tämä isä-poika kaipuu, ja lapsena kuollutta poikaansa Bloom kieltämättä suree läpi kirjan.  Heidän yöllinen vaelluksensa Bloomin kotiin on kirjallisesti ja kielenkäytöltään sivistystä ja oppineisuutta parodioivaa, eräänlaisen radio-ohjelman tyyliin kirjoitettua haastattelua. Kysymyksiä ja vastauksia. Kuten:

Minkä esimerkin Bloom antoi vuosilukujen 1884, 1885, 1888, 1892, 1893, 1904 irregulaarisen sekvenssin reflektoinnistaan?

Ineksistenssistä eksistenssiin hän tuli monien joukkoon ja yhtenä otettiin vastaan: eksistenssinä eksistenssin kanssa hän oli kenen tahansa kanssa niin kuin ken tahansa kenen tahansa kanssa: kun hän eksistensistä epäeksistenssiin olisi mennyt, hänet kaikki tajuaisivat ei-miksikään. (s. 606)

Niinpä, ei-mikään, ei-kukaan on Bloom-Odysseus. Kuten ken tahansa. Ja hän myös, peut-être.

Ja viimein puheenvuoron saa Molly Bloom, jonka tajunnanvirta ylittää luultavasti jokamiehen pahimmat painajaisetkin, ainakin mikäli sitä pitäisi yrittää kuunnella. Sitä, onko tajunnanvirta koko kirjassa onnistunut, voi miettiä, kuten myös sitä onko se kirjallisin keinoin ylipäätään mahdollista. Ihmisen nuppiin mahtuu millisekunnin sisään sen verran monia asioita lähes yhtaikaisesti, ettei sitä tavoita liian looginen Mollykaan, hitaantakkuisesta Bloomista puhumattakaan.

Kannattiko kirja lukea, paremminkin mikä ylläpiti kiinnostustani loppuun saakka. Ei pakko, ei uranrakennus, ei brassailu, ei tutkijaninnostus hurjaan intertekstuaaliseen leikkiin, eikä kukaan luvannut edes halvinta pöytäviiniä lukupalkkioksi. Surkeata, surkeata. (***

Minusta teos oli enimmäkseen hauska, se pärjää vallan hienosti tunnetuille pilajulkaisulla aina kotimaista Lehteä myöten, vanhemmista Puncheista puhumattakaan. Hupailua löytyy aiheesta kuin aiheesta, sitä on myös tuo ensyklopedistinen kielenkäyttöpelleily, johon mahtuu enin osa yliopistojen opetusohjelmaa, tarjolla on filosofiaa, geografiaa, historiaa, kieliä, teologiaa ja taloustiedettä. Hupaisuus, pilkanteko asialla kuin asialla, kielen jatkuva kaleidoskooppimainen vaihtelu, ja jo kirjan vaihtelevuus sinänsä, se kaikki on loistavaa. Se myös tarjoaa lukijalleen vähän pähkinöitä pohdittavaksi, niin ettei tätä kirjaa lueta minkään muun ohessa. Huumorin taso on myös erittäin älyllistä, leikkaavan terävää. Sellaisen ylläpito 700 sivun mitalla on huikea saavutus.

Huvittavaa on myös se, että näin pilkallisesta, parodisesta, ironisesta ja sarkastisesta teoksesta on sitten väännetty tutkimusta ja kritiikkiä ja kritiikin kritiikkiä. Enkä voi olla miettimättä, että eiköhän Joyce, jos eläisi, kirjoittaisi uuden parodian näistä. Ai niin, Calvino taisi jo tehdä sen.

Intertekstuaalisuus sen sijaan ei minusta lopulta ole kovin kiinnostavaa, niin paljon kuin sitä tästä kirjasta löytyykin. Se on hieman tylsä kirjallinen keino, joka minusta paljon oletettua harvemmin syventää uutta tekstiä. Minusta se on  kuin hyvämuististen hattujen tervehdyksiä toisilleen hattuhyllyllä, elämän ja hengen enimmäkseen puuttuessa. Mutta ehkä tuo keino oli uusi 1922, siinä missä tajunnanvirta, jota tässä kirjassa on puhtaana paljon olettamaani vähemmän.

Kannattiko lukeminen? Kyllä, nyt ja tässä, jolloin on jo tullut luettua jos jonkinlaista. Se, että laitoin kirjan nuorena sivuun, oli myös aivan oikein. Kirja on kuvainraastaja, kielellä leikkijä, sivistyksellä ja uskonnolla pilailija, pitelemätön riiviö, kauhukakara, mutta erittäin hauska sellainen. Ei tosikoille. Mutta jotta siitä saa mitään irti, kannattaa ensin lukea vähän kaikkea muuta.

Se käy myös lukutreenaajasta, ainakin minulla eräät syrjähypyt vaikeatajuisina pitämiini parempiin suomalaisiin  värssyihin ja runoihin,  osoittautuivat äkkiä odotettua helppotajuisemmiksi luettaviksi ja ymmärrettäviksi, kun ensin oli herkistellyt  oivalluskykyään Joycen seurassa. Siispä Odysseus on kirja, joka ei ole runoutta, tuskin oikein romaanikaan, vaan jotakin muuta, melkein kuin koko kirjallisuus itse. One for all, all for one, Un pour tous, tous pour un, Unus pro omnibus, omnes pro uno.

______________________________________________________

***) Viittaus vastaanotettuun haasteeseen. Muistaakseni tuolla Merin luona oli puhe aivoista, joten kotiinsa, hienojen blogitekstien kirjoittajan luo menköön tuo kunnianosoitus ja  jatkohaaste.

Homerulen alla, lukupäiväkirja 3

Vinkki asianharrastajille:  Jos törmäät johonkuhun, joka väittää lukeneensa Joycen Odysseuksen ja joka osaa kirjasta mainita vain tajunnanvirran, yhden päivän tarinan eikä juuri muuta, on syytä olettaa tyypin juttelevan melko ranskalaisessa hengessä. Puhuvan kuin Bayard, siitä mitä ei ole lukenut.

Sillä se, joka on lukenut paria katsausta enemmän, tietää ettei kirjaa voi niin lyhyesti kuitata.

Antimeksikaanisen, kotimaisen pikkuflunssan suosiman vuodelevon ja vappuvapaan yhdistyminen ovat kuljettaneet kirjaa melko mukavasti eteenpäin, niin että jäljellä on enää viimeinen kolmannes. Muistiinpanoja on kertynyt aika paljon, ja voi sanoa, että teos on rikas kuin sika, sikarikas, sikari, sikariporras, parhaimmisto, ylimystö, alhaisoa silti sortamatta, päin vastoin siihen kaiken aikaa sotkeutuen, sortuen ja sekaantuen, vaeltaen vuodatuksesta vyörytykseen, viisaudesta viidenteen, kulkien kirkosta kapakkaan, kolmion kolmantena keskustelussa nainen, toto, nainen, jumala, olut ja nainen.

Mutta kirja on kuitenkin vanha, ja vähitellen vanhenemassa. Sillä mikä mielenkiintoista melkein kaikessa, mitä ihmiset alalla ja toisella koskaan keksivät, ellei keksitty leviä yhtäältä, sen keksii uudelleen joku toinen jonkun vertaa myöhemmin. Tämä pitää paikkansa myös Joycen ja kirjallisuuden suhteen. Kaikkea mitä hän kirjassaan hyväkseen käyttää, on käytetty myöhemmin muualla ja toisin keinoin. Joko syöty kuormasta tai keksitty kokonaan uusiksi. Vain Joycella kaikki on yhdessä kasassa, yhtenä kontrapunktina tai polyfoniana, miten vain halutaan.

Sieltä täältä tavoittaa Saarikosken kynänjäljen, tarkemmin jokaisessa ylioppilasvappuhuumorin sävyttämässä pätkässä, jonka läpänheitto kuulostaa niin tutulta ja kuluneelta, että alkaa etsiskellä sivun kulmasta diaarinumeroa tai muuta arkistointitunnusta. Mutta ilman alkuperäisteosta ei voi sanoa, säkenöikö se yhtään kirkkaammin.

Pielessä käännös silti tuskin on, koska kaikkialta kirjasta tapaa kirjailijan virnuilevan naurun, jossa kajahtaa tietty ylivertaisuus, Joyce nauraa kuin nuori Mozart elokuvassa Amadeus, matkiessaan kaikkien muiden säveltäjien tyyliä. Ja allaolevan kaltaisia pitkiä vyörytyksiä löytyy useista aiheista sekä silkkana hölynpölynä että ironisena ilkkumisena:

… meidän suurin elossaoleva fonetiikan asiantuntijamme (kuka sitä ei meistä saa irti hohtimillakaan!) ei ole jättänyt kiveä kiven päälle valaistakseen ja vertaillakseen esitettyjä säkeitä, ja hän on havainnut että ne hätkähdyttävällä (korostus meidän) tavalla muistuttavat muinaisten kelttiläisten bardien laulamia runoja. Me emme nyt niinkään puhu niistä riemullisista rakkauslauluista, joilla kirjoittaja, joka kätkeytyy viehkeän salanimen, Pienen Suloisen Oksan taakse, on tehnyt nimensä tunnetuksi kirjoja rakastavissa piireissä, vaan pikemminkin kuten avustaja D. O. C. tähdentää mielenkiintoisessa artikkelissaan, jonka   [...]

Koirankielisen originaalin metrinen rakenne, joka tuo mieleen walesilaisen englynin monimutkaiset alliteraatio- ja isosyllabikaatiosäännöt, on loputtoman paljon pulmallisempi, mutta uskoaksemme lukijamme ovat yhtä mieltä siitä että henki on hyvin tavoitettu.  (s. 306)

Noin, siinä pikku korvantäysi kulttuurintutkijapuhetta lehdistösävyyn, heleästi helskytellen, koskien näytöstä, jonka tarjoaa kuuluisa irlantilainen, punainen susikoirasetteri, näytöstä jota ei pidä ohittaa kenenkään, joka on kiinnostunut inhimillisen kulttuurin leviämisestä alempien eläinten pariin.

Homeroslaisen Kykloopin kohtaaminen on myös sangen hauska jakso, tämä Kansalainen kun kantaa vyössään sellaisten ammoisten irlantilaisten sankarien ja sankarittarien heimomerkkejä kuten Dante Alighierin, Kristoffer Kolumbuksen, Kaarle Suuren, Makkabealaisten äidin, Viimeisen Mohikaanin, Naisen joka Ei, Muhammedin, Paracelsuksen, Sir Thomas Liptonin, Ludwig Beethovenin, Soggarht Eoghan O’Growneyn, Lady Godivan, Kleopatran, Michelangelon, Miehen joka murtautui Monte Carlon pankkiin, Lammermoorin morsiamen, Wilhelm Tellin ja niin edelleen. Yhtäläisen huvittava on Kyklooppi-kansalaisen lammaslauma, joka luonnollisesti muodostuu luultavasti jokaisesta katolisen kirkon koskaan tuntemasta ja tuntematta jääneestä pyhimyksestä, koska joukkoon mahtuu miehiä niin Pyhä Jaakob Compostellalaisesta ja Pyhästä Tuomas Akvinolaisesta aina Pyhään Anonymoukseen, Eponymoukseen, Pseudonymukseen ja Homonymukseen. Lausumatta jäävä viite kristinuskon lammassymboleihin on tietysti sanomattakin selvä.

Koska Homeroksen tarina näillä kohdin on yhdessä kauheimmistaan, ei Joyce tietenkään jää paljoakaan huonommaksi, vaan esittää tilalla eräät hirttäjäiset, tapahtumana johon osaa ottavat niin Heidän Ylhäisyytensä Kenraalikuvernööri ja hänen Puolisonsa virallisine vieraineen. Kansanjoukko ja katutapahtumat ovat tietysti massiiviset, mukana myös suositut dublinilaiset katulaulajat L-n-h-n ja M-ll-g-n, jotka lauloivat, Yönä ennen kuin Larry hirtettiin eli:

Jossain määrin hämmentävää tässä kertomuksessa yhdestä päivästä Homeruulin auringon alla, onkin uskonnon työntyminen joka jaksoon ja väliin. Enimmän aikaa Joyce tekee siitä pilaa, mutta tavalla joka tuntuu kielivän, että hän  aitona irlantilaisena on silti sen läpikotaisin kyllästämä. Ja luultavasti tämänkaltainen aines on vielä 1922 herättänyt jonkinmoista pahennustakin, siinä missä sen tänään voi ottaa melko tottuneesti vastaan.  Jollakin lailla yllättävämpi tendenssi on sieltä täältä pilkahteleva antisemitismi, siitä huolimatta tai sen tähden, että päähenkilö, Bloom, on juutalainen. Kyse voi toki olla aikalaispuheen toistamisesta, joskaan näitä kohtia ei juurikaan tunnu lieventävän sama humoristisuus kuin katolisuuden kohdalla. Bloom saa toimia sekä katalysaattorina että kohteena tälle juutalaisvihalle – ja muutoinkin Joyce kohtelee päähenkilöään jatkuvasti melko kovin kourin.

Nausikaan luokse ehdittäessä käy ilmi, että tämä viettelijä viettää päiväänsä kaksoslasten äidin, sisaren ja ystävättären seurassa. Kauniita ja suloisia he ovat, mutta Bloom vastustaa – pientä kosteutta lukuunottamatta – sankarillisesti kiusausta. Sitä vain on kaltaiseni nykylukijan pakko ihmetellä, missä määrin tosissaan Joyce on kirjoittanut nuo naiseutta, naisellisuutta, keimailua, halua ja kuukautisia, pukeutumista, viettelyä ja naisen arkista elämää koskevat pitkät jaksot. Bloomin ajatuksenjuoksuun sisältyvä aines kun on sitä luokkaa, että sopii vain toivoa kurkistuksen nykymiehen päähän tuottavan hieman edistyksekkäämpiä tuloksia, sittenkin vaikka mies olisikin ollut pitkään ilman, ja siten olisi leskimiehen kaltainen

“avuton mies,  joka tarvitsisi jonkun hyvän huolehtivaisen naisen, sellainen piirakkahattu päässä, äidikseen. Vetäisi häntä perässään, naama kuin lautanen ja iso esilina edessä. Naisten harmaata flanellialushousua, kolme shillinkiä pari, hämmästyttävän edullinen tarjous. Ruma ja rakastettu, rakastettu ikuisesti, sanotaan. Ruma: kukaan nainen ei ajattele olevansa. Lemmitään, valehdellaan ja ollaan kauniita, sillä huomenna me kuolemme.”  (s. 373)

Nausikaan kohtaamista seuraa erityisen omalaatuinen synnytyssairaalan ja kapakkajakson risteymä, jossa kohtaamme mm. herra Malachi Mulliganin, nuoren sonnin, joka käyntikorttinsa mukaan on “hedelmöittäjä ja astuja”. Mahdollisesti jakso pilkkaa miehuutta ja miehen osaa, tai sitten ei. Mutta huvittavaa kyllä, viimeaikaiseen kotimaiseenkin keskusteluun nähden, Mulligan on valmis palvelukseen jopa ilman palkkaa, joskin hänelle sentään huomautetaan, että onko hänellä useinkin tapana kantaa sangolla vettä valtamereen.

Paljon mahtuu neljäänsataan sivuun, homerulen aurinko on jo laskeutunut, yö alkanut ja olen ilmeisesti saapunut jaksoon joka viittaa Auringonjumalan karjan teurastukseen. Joycelaisittain se alkaa eräänlaisena oikeudenkäyntinä, jossa Bloom tuntuu edustavan, tai paremminkin olevan syytettynä, kaikkien miesten puolesta, ja jossa tuomarit, aivomassaansa korostavat harmaat peruukit päässään häntä puntaroivat.  Mielenkiintoista.

Kirjan lukeminen ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, koska ei tähän kukaan muu ole myöhemmin pystynyt, ei yhtä mahtavassa mitassa ja määrässä. Paikoin olen myös miettinyt, että olisipa. Olisipa joku jatkanut tätäkin tapaa ja tyyliä. Vaikka lyhyempänäkin, ilman homeerista pituutta, vaikka tyyli on vaativa ja hurja. Silti, voi olla niinkin, että tällainen on jo romaanimuodossa menetettyä maata – kaikin muin tavoin sitä kyllä viljellään. Erityisesti runoudessa, blogeissa, vappulehdissä, kapakoissa – kaikessa ja kaikkialla missä tieto, oppi ja ymmärrys kohtaavat vapaan irrottelun, kepeän älyllisyyden, karnevalismin ja yleisen läpänheiton. Että aika ja elämä on nykyään pirstaloituneeksi ja sirpaloituneeksi kutsuttua – Joyce osoittaa, että se oli sitä jo 100 vuotta sitten, jos kenellä oli notkea ymmärrys, joka liikkui kaiken yllä kaiken itseensä imien ja kaiken tekstiinsä purkaen.

****

EDIT 2.5. Tämä lukujakso koski suunnilleen sivuja 250 – 440.  Sen jälkeen koittikin noin 100 sivun mittainen jakso, joka kumoaa tuon ihmetykseni, mitäs säädytöntä tai paheksuttavaa tässä kirjassa nyt sitten on. Kyllä siinä on, se vain tuli suhteellisen myöhään kirjan koko mittaan nähden. Mutta silti, säädyttömyys kuten kauneus, on lukijan silmässä ja mielessä, sekä hänen arvostusympäristössään, kotimaassaan, yhteiskunnassaan.

Odysseus, lukupäiväkirja 2

Hitaanlainen taivallukseni “Euroopan katolisen ritariston nöyrien vasallien, sen joka hukkui Trafalgarissa” jalanjäljissä on sitten viime kerran edennyt sadan sivun verran. Ihan näin hitaasti ei lukeminen sentään  käy, vaan käsissä on pahojen tottumusten myötä viivähtänyt pari muutakin kirjaa. On totisesti eri asia lukea juonellista, hyvääkin dekkaria, kokonaan toinen täyteensä ladattua, joka virkkeen erikseen ajattelemista edellyttävää,  vaateliasta klassikkoa. Jälkimmäistä ei voi lukea unisena tai samalla telkkua silmäillen.

Lukeakseen tätä kirjaa, on siis hyvä, että on jo lukenut jonkun verran niitä muitakin. Sen verran, ettei heti hätkähdä, tai ettei edes odota sitä eteenpäin kuljettelevaa juonta, sillä jokainen virke voi mahduttaa itseensä pitkätkin palat maailmaa tai maailmanhistoriaa. Senpä vuoksi Joyce pitää itsestään selvänä, että lukijansa muistavat mistä ja ketkä Trafalgarissa taistelivatkaan ja ymmärtävät keitä ovat ne kloaakintekijät, jotka eivät kelpaa irlantilaisen hengen valtiaaksi.

Toisaalta kirjan sadan vuoden takainen maailma alkaa jo hetkittäin tuntua varsin vanhanaikaiselta. Kielen hetki- tai aikasidonta, nyt ja tässä tapahtuminen, ilman romaaneille muutoin ominaista taustoitusta, tekee vanhakantaisuuden tunteesta jopa pahempaa. Saarikosken vuoden 1964 käännös rakentaa sentään avuksi kevyttä hätäsiltaa puolen vuosisadan mitalta. Harmillista kyllä, sekin mikä kenties 60-luvulla tuntui “älvetin helykkäältä”, tuoksahtaa tänään tomuiselta. Ristiriita tuntuu “modernistisen” romaanin kohdalla jostain syystä hankalammalta, vaikkei se kovin  paha olekaan.

Sitten viime kerran olen myös oppinut, että ainakin tässä laitoksessa on kolme roomalaisin luvuin merkittyä jaksoa, ja viimeksi ensimmäiseksi luvuksi uskomani jakso olikin kokonainen osa,  Telemakdiaani, joten siellä mainitsemani laskelmat eivät siten pidä paikkansa per luku. Ylipäätään on tämän laitoksen kohdalla hankala sanoa mikä on luku, koska erotinmerkkejä on aika vaihtelevasti viivoista tähtimerkkeihin,  ja lopulta nekin näyttäisivät katoavan.

Mutta sikäli kuin tämän piti olla yhden miehen päänsisällä liikuskelua, niin ihan siihen ei Joyce ole rajoittunut. Mikä ei välttämättä ole pahaksi lainkaan, koska tämä aikamme antisankari, sefardijuutalainen Leopold Bloom on pikkuisen surkuhupaisa tepastelija. Itse asiassa harmistuin hieman, kun olin jo ennättänyt kirjoittaa muistiin ajatuksen siitä, miten Bloom vaikuttaa sivistyneeltä, joskin tylsähköltä kaverilta, ja sitten sain lukea saman Kansojen Kirjallisuudesta, jossa kerrotaan “Antisankari Odysseuksesta”:

Dublinilaismaailman ja antiikin vastakohtaisuus osoittaa meille, kuinka pieniä, uskottomia ja arkipäiväisiä oman aikamme ihmiset ovat. … ja miten pieniä hänen sankaritekonsa

Mutta, tarkemmin ajatellen juttu taitaa olla hieman rakennettu. Tottahan myös antiikin hahmoilla oli kaikenlaista arkista ja tylsää mietittävänään, vaikkeivät niistä laulaneet. Samoin kuin Kalevalasta tuollaiset arkisuudet siivottiin Kantelettaren puolelle, naisten maailmaan. Timantit ja sankarit, siinä mitä näillä käsitteillä sitten ymmärrämmekin, syntyvät paineessa. Ja jos aikakauden paine rajoittuu siihen, että tutkitaan Guinnesiksen ensimmäistä kirjaa, kunnes vatsa alkaa muistuttaa tuon opin kuljetukseen soveltuvaa tynnyriä, käy tuo sankaruuden mahdollisuuskin melko pieneksi.

Uskonnon ja katolisuuden kritiikkiä on aika paljon, varsinkin kun tässä alussa haudataan yksi ystävä mikä edellyttää kirkollisia toimenpiteitä. Arvostelu on vuoroin vinoilua, vuoroin kohdalleenkin osuvaa kriittisyyttä kirkon toimia ja tapoja kohtaan.

Pitkälle en siis vielä ole ehtinyt, kirjassa kun on peräti 700 sivua. Siitä huolimatta voi todeta, että ajoittain kirja on hyvin hauska ja mukavasti pähkäilyä vaativa, minkä vuoksi juonellisuuden puutetta ei voi pitää minkäänlaisena haittana. Hauskimpia jaksoja on ollut tuo sanomalehtitalon osuus. Taas kun Bloom jälleen astui kuvaan, vakavoiduttin uudelleen. Mutta katsotaan, mihin tämä vaellus vielä vie. Ei kyllä haittaisi, vaikka kirjan hankkisikin, koska silloin voisi vähän alleviivailla ja merkkailla juttuja paremmin.

Sitä olen alkanut mietiskellä; ensin olivat Joyce ja Woolf tajunnanvirran luojina. Sittemmin sitä on jonkin verran ainakin Faulknerilla. Mutta muutoin ei tyylilaji taida sittenkään olla kovin yleisesti harrastettu – vai erehdynköhän? Keitä muita näitä tämän taidon haltijoita onkaan?

***

Edit 2.5.  Tämä jakso koski noin sivuja 180 – 249, johon sisältyi osittain kahteen kertaan luettuja pätkiä alkuosuudelta 1 -180. Lehtimiesosuus osuu suunnilleen sivuille 181 -200.