Se on sanottava, että Stieg Larssonin dekkaritrilogia on erittäin vetävää jännitysviihdettä. Jos lukee kakkososan, on melkein varmaa, että lukee myös kolmosen, sen verran hyvän cliffhangerin kohtaan kakkos- ja kolmososan raja on asetettu. Toisaalta juuri tuo katkos merkitsee vain sitä, ettei kyse oikeastaan ole puhtaasta trilogiasta, koska osat eivät ole tarpeeksi erillisiä. Omalla kohdallani lukeminen taisi sujua ennätysajassa, näitä kun ei oikein voi laskea käsistään.
Sarjan ensimmäisessä osassa tutustuttiin tietokonenero Lisbeth Salanderiin ja hänen elämänsä tiettyihin vaikeuksiin, mihin lukeutui huostaanotto sekä päätyminen kertakaikkisen paskiaisholhoojan valvontaan – jolle Lisbeth sitten asianmukaisesti kosti, turvautumatta poliisiin tai muihin viranomaisiin, joihin hänellä ei ollut syytä luottaa. Ykkösosassa hän myös käyttää tietokonetaitojaan hyväkseen, ja hankkii itselleen kuulumatonta varallisuutta keinoin, joiden uskottavuus on sen verran epävarmaa, että juttu on mahdollinen dekkareissa tai tulevaisuusutopioissa, muttei juuri muualla.
Toisen osan alussa Lisbeth käyttää hyväkseen noilla keinoin hankkimaansa varallisuutta, viettäen aikaansa ulkomailla, pitämättä yhteyttä edes Mikael Blomkvistiin, toimittajaan johon hetkeksi jopa rakastui, mutta jonka vapaat seksuaalisuhteet eivät jättäneet tilaa Lisbethille. Sillä välin häviölle jäänyt holhooja alkaa selvitellä Lisbethin taustoja, jotta vapautuisi siitä silmukasta, johon Lisbethin kosto oli hänet saattanut. Näistä taustoista hän yllättäen keksii toisen, jolla on syytä vihata Lisbethiä yhtä paljon kuin hän itse. Dekkarin kaksoisjuonena on Millennium-lehden toimittaja Dag Svensson, joka tutkii ihmiskauppaa seksin myynnin yhteydessä ja jonka tutkimukset paljastaisivat seksin ostajiin alaikäisiltä kuuluvan myös poliiseja ja muita yhteiskunnan näkyvillä paikoilla toimivia miehiä. Svenssonin tutkimukset johtavat siihen, että hän ja samasta aiheesta väitöskirjaa tekevä vaimonsa surmataan. Epäillyksi joutuu Lisbeth Salander, koska murhapaikalta löytyy hänen holhoojalleen, Nils Bjurmanille kuuluva ase, jossa ovat Lisbethin sormenjäljet. Poliisilla on siis selvä syyllinen, mutta jostakin pitäisi löytää motiivi toimittajaparin murhaan ja mikä tahansa tuntuu kelpaavan.
Loput trilogiasta on käytännössä sen selvittämistä mitä toimittajalle ja hänen vaimolleen tapahtui, ja mitä kaikkea kuuluukaan Lisbeth Salanderin lapsuudessa olevaan “Kaikkeen siihen pahaan”. Ja kolmas osa on jo jokseenkin puhdasta vakoilujännäriä, jossa selvitellään turvallisuuspoliisin toimintaa yli kymmenen vuoden ajalta sekä sitä, mikä yhteys on Lisbethillä, entisellä neuvostoarmeijan vakoojalla, loikkari Zalatšenkolla ja tapahtuneilla murhilla.
Toimittajakollegan murhan selvittäminen on myös toimittaja Mikael Blomkvistia kiinnostava asia. Ja sen jälkeen kun etsintäkuulutetuksi joutuu hänen henkensä 1. osassa pelastanut Lisbeth, on hänellä kaksin verroin syytä selvittää mitä oikein on tapahtunut. Hänellä on yksi etu puolellaan, se että hän on perillä Lisbethin erityistaidoista tietoverkkojen maailmassa. Ja siitä, että Lisbeth pystyy tasaisin väliajoin tarkistamaan niin Blomkvistin tietokoneen sisällön siinä missä muutkin koneet, joille on asentanut tarkoitusta varten kirjoitetun vakoilu- ja kopiointiohjelman, tulee jatkossa se keino, jolla Blomkvist on muutamia askelia edellä poliisia.
Se toimintatapa ja tyyli, jollaiseksi Larsson Ruotsin poliisin ja turvallisuuspoliisin kuvaa, vaihtelee typerän ja avuttoman välillä, siitä huolimatta että joukossa on myös kourallinen hyviä ja oikeudenmukaisia poliiseja. Heidän rinnalleen Larsson on kirjoittanut kokonaisen joukkueen lähinnä omaa virkauraansa edistäviä sovinistisia typeryksiä – jotka varmasti vaikuttaisivat hyvinkin epäuskottavilta, ellei todellisessa Ruotsissa olisi todella tapahtunut niin suuria epäonnistumisia poliisin toiminnassa kuin on. Larsson on kirjannut mukaan jopa 20 vuotta vanhan Juha Valjakkalan tapauksen, jonka pidätys onnistui vasta Tanskan poliisilta. Palme-murha on toinen epäselvyyksien sotku, jonka totuudesta ei kylläkään pysty ulkopuolelta sanomaan yhtään mitään. Missään tapauksessa nämä eivät ole Ruotsin poliisille ylpeyden aiheita.
Suurimman ajan kolmatta osaa Lisbeth makaa göteborgilaisessa sairaalassa hoidettavana mm. päähän osuneen ampumahaavan vuoksi. Muutoin kolmannessa osassa keskitytään Mikael Blomkvistin selvitystyöhön sekä turvallisuuspoliisin sisäisen vakoiluorganisaation vastatoimiin, jotta organisaation olemassaolo ei tulisi tunnetuksi.
Murhajuonen ohella kulkee läpi koko romaanin varsin voimakas femininistinen linja, jossa Larsson lähes järjestelmällisesti osoittaa 
erilaisia ilmiöitä, joissa yhteiskunnan miesvalta jokseenkin säännönmukaisesti asettuu vastahankaan naiseutta vastaan. Tätä ilmentävät poliisit, joiden tutkinta luiskahtaa puolueelliseksi välittömästi, kun epäilty on naisena epäilyttävä tai omaa epäilyttäviä suhteita. Samoin sitä ovat Erika Bergeriin kohdistuvat hyökkäilyt hänen siirryttyään ison päivälehden päätoimittajaksi. Se, että Berger on pätevä, ollaan valmiit tunnustamaan, mutta ei sitä että tuo pätevyys asustaa naisessa. Siksi hänen naiseutensa joutuu hyökkäilyjen kohteeksi.
Näiden miesstalkereiden ja sovinistien rinnalle Larsson on luonut henkilögalleriaansa huippuälykkään Lisbethin rinnalle myös joukon muita hyvin päteviä naisia, kuten komisariot Sonja Modigin, Monica Figuerolan ja Blomkvistin sisaren, Annika Gianninin. Epäilemättä tästä syystä myös kolmannen osan lukujen alkulehdet käyvät läpi historian tietoja amatsoneista, naispuolisista sotilaista sekä naisten mahdollisesti hallinnoimista valtakunnista. Feministisyys ja naisten puolelle asettuminen on Larssonin kohdalla niin voimakas, että se pistää miettimään monenko tyttären isä hän mahtoi olla. Tai mitkä syyt ovat saaneet hänet suostumaan näkemään kaiken kuvaamansa.
On selvää, että Larssonin teossarjassa on elementtejä, jotka eivät ole täysin uskottavia. Oikeastaan jännäreissä niitä on melkein aina. Sen tähden yllätyin hieman, kun Larssoniin joissakin arvioissa tunnuttiin suhtauduttavan voimakkaammin epäuskottavien juttujen kirjoittajana, kuin vaikkapa Mankelliin, jolta kaikki lukemani teokset ovat olleet aivan erityisen epäuskottavia.
Voidaan tietysti kysyä mikä dekkari-jännäri nykyisellään oikeastaan on, – onko se yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa kirjallisuutta, yliarvostettua väkivaltaviihdettä vai silkkaa satuilua. Larssonin omat kepeät heitot Kalle Blomkvistiin ja Peppi Pitkätossuun kielivät myös saman asian tiedostamisesta. Oma vastaukseni lienee, että satuapa hyvinkin, eikä niitä pidä liikaa arvostaa yhteiskunnallisten elementtien popularisoijina, mutta silti ne toisinaan onnistuvat myös tuossa tehtävässä. Ja mikäli yleisempi kirjallisuus keskittyy entistäkin enemmän vain taide-elementteihin, jäävät nämä yhteiskunnan ongelmien tarkasteluun liittyvät tehtävät väistämättä viihderomaaneille, eikä kehitystä pidä silloin moitiskella.
