Lukevalle, siinä missä tekevälle, tulee väistämättä vastaan myös pohjanoteerauksia, kuten huonoja kirjoja. Huono opus saa miettimään, miksi on aina vain etsittävä uutta luettavaa, vaikka vanhoista hyvistä täyttyy jo joku hyllymetri. Ehkä se on samantapaista kuin marjastajalla, vaikka astiat ovat jo kukkuroillaan, ei sitä viimeistäkään uskomattoman hyvää mätästä voi ohittaa.
Jonkinlaisesta ahneudesta siis on kyse, vaan mille? En pölyisille niteille, vaan todennäköisimmin sille kulloisellekin ainutkertaiselle ilmaisulle tai ajatukselle ja sen lukemattomille eri muodoille, niistä syntyvälle rikkaudelle, niille olen perso. Onneksi kaikkea tuota myydään ja lainataan, joskus jopa lahjoitetaan.
Huonon kirjan lyömät henkiset vauriot voi tehokkaimmin korjata kuin sivuluisuun joutuneen auton, kääntämällä jyrkästi vastakkaiseen suuntaan. Siispä suuntasin paremman luettavan etsinnät viisaustieteisiin, olinhan jo muutoinkin jonkin aikaa kummastellut, miten vähän mikään uudempi filosofia jälkeen sotavuosien näkyy missään. Akatemian muutoksista, vaan ei kuolemasta, on kerrottu, ja jotain vääristymiä voi ehkä joskus aikakauslehtien sivuilla havaitakin, mutta silti joutuu joskus kysymään onko vika minussa, vai onko kaikki paskaa – minkä modernin elämän sanakirjan VTM K. Haataja toimitti suomeksi. Valtiotieteilijä, siis, senkin.
Onneksi on oppaita, jonka avulla sokeampikin saattaa löytää luettavakseen vaikkapa Charles Taylorin “Autenttisuuden etiikan”. Suhteellisen hyvän yleiskuvauksen siitä, mitä se sisältää, voi lukea tuolta. Se on melko pieni kirja, eikä siinä esitetty autenttisuuden teoriakaan ole mittavuudeltaan kovin suuri, silti varsin lukemisen arvoinen. Se kun kokoaa siististi yhteen sitä yleistä todellisuuskäsitystä, jonka jo tapaa vaikka pihaa haravoivien rouvien ja äitienkin keskustelussa.
Nuo lastensa äidit näet pohtivat sitä, miten tärkeää heidän nuorilleen on näyttää oikeanlaiselta, voidakseen, saadakseen olla toisten seurassa. Ja haravaa pitelevä rouva sanoi, “että se on jotenkin tämä sodanjälkeinen aika, nyt kaikkien täytyy itse olla jotain, ennen sitä jokaisella oli roolinsa ja paikkansa, eikä niitä kukaan kyseenalaistanut”.
Saman toteaa myös Taylor sanoessaan suunnilleen: identiteettimme ei enää rakennu yhteiskunnallisesta asemasta tai roolista vaan se rakentuu dialogisesti vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, tärkeimpinä heistä läheisimmät, joista suhde vanhempiin tietyssä mielessä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen. Merkityksettömiä eivät ole liioin yhteisölliset suhteet, eivät etenkään kovasti kaivatun tunnustuksen tarpeen kannalta. Se mitä olemme, mistä tulemme, määrittyy dialogissa ja oman ajatustyön kautta siinä kuin ne seikat, mitkä kenellekin ovat aidosti, autenttisesti tärkeitä. Nämä jälleen muodostavat sen merkityskentän, joka raamittaa omaa hyväämme ja pahaamme, koko moraalisuuttamme. Näkökulmakehysten eroavaisuudet eivät tee yhtä kehystä toista huonommaksi, ellei se suoraan asetu vahingoittamaan tai estämään muita samaa autenttista itseään toteuttamasta
Samalla myös uskontolähtöisestä moraalista tulee jotakin, jonka yksilö voi määrittää itselleen aidosti tärkeäksi, mutta sinällään ilman samaa dialogia läheisten kanssa, ilman samaa ajatustyötä merkitysten etsimiseksi, sekään ei rokotteen lailla tuota sen erityisempää moraalia. Mikä usein onkin joidenkin uskovien sudenkuoppa.
Kolmannes kirjaa olisi vielä jäljellä. Mutta jo tähän asti luettuun olen tyytyväinen. Kuin myös Taylorin kykyyn erottaa autenttisuudesta nk. pehmeän relativismin, siis juuri tuon ‘mikään ei ole mitään ja kaikki yhtä hyvää eikä mistään kannata edes puhua’, -ajattelun irti siitä mikä on autenttisesti, minulle hyvää silloin kun olen itselleni rehellinen mikä tietysti on kaiken arvottamisen ensimmäinen lähtökohta. Kukapa valheelle voisi kestävästi rakentaa.
Jonkinlaisena poikkeuksena voi vielä mainita myös Taylorin käyttämän kielen. Se on filosofian kirjoille harvinaisen selkeää – paikoin jopa monisanaista. Ilmeisesti hän haluaa viestinsä tulevan ymmärretyksi, aidosti.
