Marrasjuttu

Syyspuolen luonnollinen juoksu on edennyt martoon kuuhunsa. Sitä edelsi sadonkorjuu ja uuden viinin käyttäminen. Luonto pisti bileet pystyyn, kirjavoi puut ja pensaat punakeltaisella ja päästeli vähitellen turhien lehtien paineet oksiltaan. Ja niin kuin useasti juhlien jälkeen, seuraa marraskuu, päätä pakottaa ja mielikin on vähän matalana. Mitäpä siis luontoäitikään muuta voisi kuin painua nukkumaan ja vetäistä valkoisen viltin niskaansa.

Niin, marraskuustakin voi löytää sen sympaattisen, ymmärrettävän puolen,  jopa tällaisen sumeanpimeän lauantain illassa.

Tai sitten sitä voisi kuvata kuten eräs työkaverini, asiaankuuluvaa kerronnallista särmää unohtamatta: “marraskuussa pitäisi vain kääriytyä peittoon, syödä suklaata, katsella telkusta emmerdalea ja lukea .. kalojen taudeista!”

Pakko myöntää rajoittuneisuuteni noin vaativan luettavan edessä.  Siksipä päädynkin tutkimaan lakkautettavan kirjaston hyllyjä, josko sieltä löytyisi kotikirjastoon jotakin kevyempää. Kaupungin veronmaksajien tuen ansiosta kirja kotiutui sieltä kahvikupillisen hinnalla, vaikka  virkistää mieltä paljon kofeiinilatausta kauemmin.

Sinne siis, vaikka tunnelma on marras kuin loppuunmyynnissä. Eikä tämä valitettavasti ole kaupungissa edes mikään kerran elämässä tapahtuma, kaupunki lakkauttaa kirjaston kerran vuodessa, parhaana kaksi. Pakko myöntää, että lakkauttaisin mieluummin johtajanpalkan vuodessa – eivätkös ne jääkiekossakin vaihda valmentajaa, kun menestys jää päiväuneksinnaksi. Taitavat firmoissakin vaihtaa toimitusjohtajaa. Mutta kaupungissa, ne lakkauttavat kirjaston, sitten päiväkodin, koulun, terveysaseman -  ja lisäävät johtajia.  Mutta minkäs teet, paitsi kartutat kotikirjastoa, pysyttelet terveenä ja olet hankkimatta lapsia. Sittenpä kaupungilla onkin enää vain kaupungin”isiä”.

Tuumasta toimeen, seitsemän opuksen kautta. Vain yhden näistä olen aiemmin lukenut, joten edessä lienee löytöjä. Alla sieltä täältä netistä poimittuja lausahduksia, kirjoista, kirjailijalta tai arvostelijalta.

T.S. Eliot: Autio maa – “Sodan murjoma ihmiskunta kävelee johtajiensa perässä sodasta sotaan, häviää ne kaikki. Jos se jatkuu, niin jokainen maa autioituu.”

Niinpä, ja jos moderni runo kiinnostaa, täältä ehkä pitäisi aloitella. Plus että tämän jälkeenhän kaikki tiesivät, että huhtikuu se kaikkein julmin kuukausi oli, eikä mikään marraskuu.

Minette Walters: Kuvanveistäjä,

“Walters ei myöskään usko, että rikosromaanin tehtävä on vakuuttaa, että oikeus aina toteutuu. Waltersin mukaan tämä tarkoittaa, että hänen tarinoissaan ei ole mitään mukavia ja kotoisia henkilöitä ja maailma jonka hän luo on harvoin miellyttävä. Häneltä on kysytty usein, että minkä vuoksi hänen kirjoissaan ei ole mukavia, tavallisia ihmisiä ja hän on vastannut kysyjille, että mukavat, tavalliset ihmiset eivät tapa toisiaan.”

Toinenkin syy tämän ostoon oli. On kolme naisdekkaristia, joilta ostan suunnilleen kaiken mitä vastaan tulee ja jota minulla ei vielä ole. Ne kolme ovat Minette Walters, P. D. James ja Sara Paretsky. Jostain kumman syystä viimeistä heistä ei viime vuosina ole enää käännetty suomeksi. Johtuisikohan siitä, että Paretsky antoi päähenkilönsä vakiintua yhteen mieheen.

Edith Wharton:  Viattomuuden aika

“Jos tykkää noista englantilaisista klassikoista, joissa on romantiikkaa tyyliin Ylpeys ja ennakkoluulo niin tykkää tuosta Viattomuuden ajastakin.”

Whartonin elämäkertatiedoista poimittua:

“Vuonna 1885 Wharton meni naimisiin itseään 13 vuotta vanhemman bostonilaisen Edward Whartonin kanssa. He asuivat yhdessä 28 vuotta, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Edith haki eroa vuonna 1913 miehensä aviorikoksen vuoksi. Vuonna 1911 Wharton muutti erilleen miehestään ja asettui asumaan Ranskaan,  jossa hän vietti loppuelämänsä.”

- Siispä, olisikohan siinä romaanin aines, muutettavat muuttaen.

Gao Zingjian: Vapaan miehen raamattu,

“Vaikka ihmiset eläisivät kuin hyönteiset, myös hyönteisellä on arvokkuutensa, eikä sitä voi kukaan siltä viedä.”

“Gao pohtii vapauden ja sitoutumisen problematiikkaa, erityisesti suhteessa naisiin, mutta myös suhteessa politiikkaan ja arvoihin niin Kiinassa kuin lännessäkin.Hän päätyy vapauden puolelle ja välttää asettumasta minkään ismin palvelukseen. Hän ei ole kiinnostunut perinteisestä ydinperheestä ja perhe-elämästä. (Kulttuurivallankumouksen aikana hänen vaimonsa yritti ilmiantaa hänet.)”

Allende Isabel:  Ääretön suunnitelma,

“Ääretön suunnitelma  on edelleen Allenden paras kirja.”

Olen aiemmin lukenut kolme Allenden teosta, Henkien talo niistä parhaana. Sen myötähän Allende liitettiin eteläamerikkalaiseen maagisen realismin kirjoittajiin. Vastapainoksi Allende on sanonut, että se kylläkin johtuu vain siitä, missä kirjailija on sattunut syntymään – jos Kafka olisi syntynyt Etelä-Amerikassa, häntä kai kutsuttaisiin realistiseksi kirjailijaksi.

Fredrik Lång:  Kärsivä mies ei rakastu,

“Huumorilla ja viisaudella, hellyydellä ja surulla sekä itseironialla hän kuvaa rakkautta ihanteisiin ja rakkauden ihannointia.  Hänen viimeisin romaaninsa ‘Kärsivä mies ei rakastu’ on terävä ja viihdyttävä moderni moraliteetti.”

Kas siinä kirja, joka onnistui olemaan kiinnostava, vaikken tiedä siitä mitään. Enkä kirjoittajastakaan, joka taitaakin olla vähemmän kiinnostunut esillä olemisesta.

Søren Kierkegaard: In vino veritas

‘Such works are mirrors. When a monkey peers into them, no Apostle can be seen looking out.’

- Mitäpä siihen voisi lisätä

Kalenteri ja diagnoosi

Minun taudinkuvani on nähtävästi tullut diagnosoiduksi, joskin sairauskertomuksen lukeminen on vielä kesken. Asia tiedostui minulle tänään aivan erityisen tapahtumaketjun kautta.  Kävin nimittäin kirjakaupassa, aikomuksenani hankkia seinäkalenteri tulevalle vuodelle. Tässä suhteessa olen peräti myöhäinen lintu, joskaan siinä ei ole ihmettelemistä, koska taannoisen tapaturmani vuoksi olen muutoinkin kuusi viikkoa normaalia enemmän ajastani jäljessä.

Kirjakauppa joulun alla on vähintään lievää klaustrofobiaa aiheuttava paikka. Jopa Akateeminen on joutunut turvautumaan vuoronumerokilkuttimeen,  joten kun apteekkia ja akateemista erottaa toisistaan vain kadunleveys, käy hajamielisemmälle koko ajan hankalammaksi erottaa kumpaan rohdoskauppaan sitä tällä kertaa on päätynyt. Onneksi apteekkiväen taipumus pukeutua valkoisiin auttaa hieman paikallistamisessa.

Kalentereita näytti olevan tarjolla  kissa- ja hevosihmisille sekä joillekin erityisharrastuneille kuten “cars” ja “tractors”. Kenties samaan erityisharrasteiden luokkaan on laskettava myös naisten ja miesten rintamusten esittelyyn keskittyvät, vaihtelevanasteisella  anatomisuudella toteutetut “hunksit” ja “girlsit”.

Ylipäätään jäljellä olevaa tarjontaa ei voinut pitää kovin kiinnostavana. Jopa luonnonkuva-aiheet tuntuivat  olevan vanhojen kuvien uusintoja. Naapurikaupan tarjonta ei ollut sen runsaampaa, yhdet ja samat sarjakuvastrippien vitsit sieltäkin löytyivät,  mikä sai vain ihmettelemään, kuka jaksaa nauraa yhdelle sarjakuvastripille kuukauden ajan.

Etsinnät merkitsivät kuitenkin tupla-annosta kirjakauppa-atmosfääriä. Kaltaiselleni ihmiselle se tarkoittaa melkoista  tahdonvoiman ponnistusta, mikäli tarkoituksena on selviytyä ulos ilman kirjanmuotoista kassia. Tällä kertaa selvisin ostamalla vain kirjallisuuslehden ja lupaamalla itselleni lohdutuspalkintona kirjastokäynnin.

Kirjastossa osuin melkein samantien hyllylle, jossa minua odotti kirja nimeltä “Women who love books too much”, by Brenda Knight. Viimeistään tässä vaiheessa minua herkkäuskoisempi alkaisi epäillä johdatusta, vaihtoehtoisesti jotakin käytännöllistä pilaa. Mutta, koska mitään hälyttävää ei ilmennyt, päättelin kirjastonkin  liittyneen näiden  edelläkuvattujen itsehoidollisten laitosten ketjuun. Koska vuoronumerot eivät täällä kuitenkaan kilahdelleet, arvelin nyt päätyneeni vastaanotolle, diagnosoitavaksi. Tätä vahvisti kirjan alku (oma käännökseni):

Kuulutko naisiin, jotka rakastavat kirjoja liikaa – se on erityinen yksittäinen syndrooma, jolla on omat puhuvat oireensa. Tiheneekö pulssisi kun näet jonkun suosikkikirjailijasi uusimman teoksen? Tunnetko lievää huimausta kun kävelet kirjakauppaan, jossa on satoja uusia kirjoja? Tunnetko itsesi onnellisimmaksi kun saat uppoutua kirjaan tai uppoutua syvälliseen keskusteluun jostakin kirjasta? Luetko sanomalehden kirjallisuussivut ennen kuin luet horoskooppisi? – Niin arvelinkin. Se sinulla on. Ja aika paha sellainen.

On myönnettävä, että alku on lievästi amerikkalaissävyinen. Mutta muutettavat muuttaen minun oli todettava, että kyseessä mitä ilmeisemmin oli minun sairauskertomukseni. Se tosin on yhä hieman epäselvää, miten se oli päätynyt julkiseen kirjastoon, mutta selvää oli, että se piti lainata. Ehkäpä joululoman mittaan saan selville, saako sen perusteella myös sairauslomaa.

*****

Mutta ne kalenterit. Ajassa pysyminen näyttää tällä hetkellä olevan edelleen vaaranalainen asia elämässäni. Arvelin, että kalenterin tekeminen ei välttämättä olisi kovin vaikeaa. Nimipäivätkin näkyy saavan Helsingin yliopiston almanakkalaitoksen sivuilta, kunhan ei vaadi heitä kalenteria rakentamaan. Silloin sille tulisi  melkoisesti hintaa.

Wikipediasta löytyy oheinen kuva, joka on Tammikuun kuva-aihe 1400-luvun rukouskirjasta, ja kuvaa tammikuista  lahjojenantopäivää. Mutta jo tällä yhdellä kuvalla 1400-luvun kalenteri lyö kiinnostavuudessa laudalta modernit anatomiat.

Sitä myöten aloin miettiä, millainen sitten olisi kirjanystävän tammikuinen kalenterinlehti? Kirjailijoiden kasvokuvat eivät tule kysymykseen, ei sentään. Mutta olisiko olemassa tammikuu-aiheisia kirjoja? Ehkä ei. Mutta talvi taitaa sentään esiintyä joissakin nimikkeissä, Steinbeckillä ainakin Tyytymättömyyden talvi ja Talvi-iltain tarinoita. Entä muita? Kalenterisivullehan voisi asettaa talviaiheen ohella jonkin talvisuutta tai tammikuuta koskevan sitaatin. Tai talvisen runon? Kirjan kannen, jossa on talviaihe?

Tietysti vuoden aloitussivulle voisi koota myös jotakin muuta, hyviä aloituksia, kuten “on tunnettu tosiasia, että menestyvä mies tarvitsee rinnalleen vaimon…” tai muita vastaavia.  Siispä – otan mieluusti vastaan ideoita ja lähdeaineistoa aiheelle “tammikuun kalenterinlehti”. Miten tammikuu, talvi tai vuoden alku esiintyy kirjallisuudessa?

10 runoa päivässä, luulotautiin

Olen lukenut isoa kirjaa. Ei, en sitä yhtä. On niitä muitakin. Tässä kirjassa on kahdeksansataa sivua, neljäsataa kirjailijaa, kaksi kokoojaa ja ties kuinka monta suomentajaa. Luen, tulkitsenkin, Maailman runosydäntä.

Kymmenen runoa päivässä, se on tinki sille, ken ei mitään runoista ymmärrä, vaikka joskus luuleekin. Luulotautinen. Kirjoita resepti omnipotenssiin, iske vaikka kanveesiin.

Nämä ovat käännettyjä värssyjä. Läheltä ja kaukaa, Kiinastakin. On mahdotonta olla pitämättä joistakin. On mahdotonta ymmärtää joitakin. Aina ja ikuisesti minua riivaa runon helppo vaikeus.

Moni kuuluisa nimi latoo tiskiin selvät sävelet, mutta monen vieraammankin kanssa tahtoisin tuttavuutta pidentää.  Niin kuin – tietenkin – Ahmatovan, (aina lainassa), Dickinsonin (se onkin jo viides kerta, aina turhaan muistin kirjastolistalla), mutta on muitakin. Kuka on Wendy Cope? Tsvetajeva? Su Tung P’o? Tuntuu, kuin kiinalaiset, japanilaiset olisivat puhuneet uuden runon kielellä jo 1000-luvulla. Silloin Euroopassa oli vasta Canterburyn tarinoita.

Mutta runoja ei voi, voi suomentaa. Tavalla tai toisella. Risto Ahti suomentaa W. H. Audenin “Laulun” toisin kuin se, joka suomensi saman elokuvassa “Neljät häät ja yhdet hautajaiset” – sen, muistattehan, “he was my north, my east, my west and south”. Luultavasti pidin elokuvan suomennoksesta enemmän. Luultavasti muistan väärin. Luulotautinen.

Yritän muistaa mitä on suomalainen lyriikka. Jokainen kosketus siihen tuntuu olleen tyrmäys yhdessä säkeessä. (no, mutta nehän ovat niin riemastuttavia, niin lujaa ne sinuun tärähtävät )  Aivan oikein, totean kanveesista. Mutta tiedän, tiedän,  olen luulotautinen, etsin todisteita netistä. Onneksi netti ilkkuu minulle, olet väärässä, väärässä, – mikset lukenut meitä aiemmin.

Ja kuitenkin runoissa on yksi vika. Aina. Ne pistävät kirjoittamaan hölmösti. Leikkimään sanoilla. Luulemaan. Luulotautinenko? Ei, ihan tavallinen hölmö vain. Ei se ole niin helppoa, lyriikka, tarkoitan. Enemmästä ne puhuvat. Niin kuin elämästä, yleensä. Erikseenkin. Paitsi että vain harvakseltaan tiedän mistä ne puhuvat. Vai puhuvatko mistään. Onko sillä väliä?

On. Minulle. Mutta sinnittelen, kymmenen runoa päivässä, se on tinki hänelle, ken ei mitään mistään ymmärrä. Mutta sinä, lue sinäkin Maailman runosydäntä – nyt tai joskus. Niin teen minäkin, ja nyt mietin;

Muuten ja ikään kuin: ovatko miehet romanttisempia kuin naiset? Vai valehtelevatko ne enemmän? Valehdelleet jo vuosisatoja – siksi että, no tiedättehän… Siksi.

Valo vaihtaa paikkaa

Mitä muuta varten kreikka olisi olemassa kuin hoilotettavaksi Haverstockin mäellä aamunkoitteessa? Kaiken lisäksi Durrant ei ollenkaan kuunnellut Sofoklesta eikä Jaakob Aiskhylosta. He olivat rehvakkaita ja voitonriemuisia. Molemmista tuntui, että he olivat lukeneet joka ikisen kirjan ja tunteneet joka ikisen synnin, intohimon ja ilon. Sivilisaatiot seisoivat heidän ympärillään kuin kukkaset valmiina poimittavaksi.

Virginia Woolf Jaakobin huone

Nuoruuden voima, kyky ja usko omiin voimiin koko maailman valloittamisessa, samoin kuin siihen, että oma sukupolvi on edistynein koskaan elänyt, on luultavasti yksi tavallisimpia harhoja mitä ihmisillä on. Se on jotakin, mikä kuuluu luihin ja ytimiin, ja haipuu ruumiin voimien mukana, muuttuu joksikin, jota sitten hieman nostalgisesti muistelee.

Ajatus eteen päin kulkemisesta, edistymisestä, on sinällään mahdollisimman luonnollinen harha. Kenties se johtuu valosta, auringosta joka vaeltaa idästä länteen, ja saa meidät ajattelemaan etenemistä, aamusta iltaan, lapsuudesta vanhuuteen. Ja kuitenkin meidän aamumme on Japanin ilta, ja iltamme Amerikan aamu, sillä valo ei etene, se vain vaihtaa paikkaa pallon pyöriessä radallaan. Niin myös se mikä elää, pyrkii uusimaan itseään, elävä olento, elävä ajatus, kaikki elävä.

Siksi itämainen syklinen aikakäsitys tuntuu joskus paremmalta kuin läntinen lineaarinen malli, alkuineen ja loppuineen. Lineaarisen kannattajilla on kiire maaliin, jonne kai uskotaan saavuttavan vanhuuden kypsän viisauden myötä. (Ja jotkut uskovat, että maaliviivan takana on palkintojenjaon aika.)

Mutta enimmän aikaa me elämme tätä hauskaa pikku teatteria, jossa ikäpolvet vaivoin tunnistavat toisensa. Sen vuoksi kahdeksantoistakesäinen poika Prisman kassalla hämmästyi, kun ostin Coldplayn uuden levyn, ja kysyi sitten uteliaasti, “Ostatko tämän itsellesi, vai?” Varsin ymmärrettävä kysymys, koska sama mummeli osti myös rypistymisvaikutteista silmänympärysvoidetta. Eihän minun siis olisi pitänyt jakaa hänen musikaalisia mieltymyksiään, minun pitäisi kaikkien oletusten mukaan olla jo siinä vaiheessa, josta Heikki Hietamies jossain muinaisissa Lauantaitansseissa sanoi: “Niin niin, nyt ne nuoret vannovat rockin nimeen, mutta vähän vanhettuaan he huomaavat, että entäpä sitten tämä humppa”.

Ei siitä humppaa sentään tullut, mutta se silmänympärysvoide… Humppa olisi ollut jo maanpetturuuden kaltaista sille nuorelle minuudelle, joka tunsi lähes fyysistä pahoinvointia Hietamiestä kuunnellessaan, miestä joka ei voinut ymmärtää… Ruumiini tunnustaa ikäni, vaikka henkeni haluaa yhä seurata rockin uusimpia levytyksiä 18-kesäisten seurassa. Tosin ostan nykyään harvemmin levykaupasta ja useammin Prismasta tms. paikasta. Jotten olisi niin järkyttävän rooliini sopimaton.

Tuon Coldplayn levyn kannessa on Delacroixin maalaus “Tulevaisuus johtaa kansaa”, josta tuli Ranskan vallankumouksen ikonimaalaus. Se on taas yksi esimerkki siitä, miten vanhat ideat, kuvat ja ajatukset toistuvat uusissa kehyksissä. Kenties kerran joku nainen uskoi uuteen huomiseen, kenties jopa naisten vapautumiseen, vaikka vain fraternitésta olikin puhetta. Kuka käskee olla niin nuori, niin naiivi? Kuka käskee uskoa jokaiseen ideaan vain siksi, että oma sukupolvi uskoi olevansa kaikkein edistyksellisin koskaan? Ehkä on edistytty, ehkä ei, sillä nämä kysymykset tulkitaan aina uudelleen, ja jokainen tulkitsija tekee sen osaltaan aina uudelleen, ja saattaa lopulta päätyä revisionistiksi omassa ajassaan, omassa sukupolvessaan.

Ehkä on niin, että ajatukset uusiutuvat ja palaavat kunnes versovat jotakin. Tavallaan kai myös samasta juontaa nykyisen fantasiakirjallisuuden tapa hyödyntää jokseenkin jokaista myyttiä ja mytologista hahmoa, mitä koskaan on keksitty. Mutta nekin ovat kyllin eläviä palatakseen silloin kun ihmisten jaetussa tajunnassa on niille tilaa, kun sitä tajuntaa ei juuri nyt täytä tuonpuoleinen eikä vallankumous. Mutta jokin sen aina täyttää.

Pieni lapsi aloittaa aina alusta. Vanhemmat, koulu, kirjat ja vaikka mitkä lähteet opettavat lisää. Esimerkiksi tuon Coldplayn albumikannen ansiosta Delacroixin maalaus pysyy yhden sukupolven nuorten tiedossa paljon paremmin kuin heidän taidehistorian opettajansa koskaan uskaltaisi uneksiakaan. Ja joku jossakin saattaa sitä kautta päätyä vallankumousajattelijoihin ja niin edelleen…

Ehkä se on edistystä, tai kenties valo vain vaihtaa paikkaa, ja se mikä elää pyrkii uusiutumaan.