Sanoi, oli olemassa, kukaties

Kirjoittaminen, kuten elämä, on mielekästä, jos niin päättää. Jos tulee asiaa ajatelleeksi. Ainoastaan unohtamista varten on toinenkin vaihtoehto. Ja luulen, että olen sen joskus kuullutkin, mutten muista mikä se oli.

Sanat puolestaan ovat viestintää varten, jotakuta toista varten. Sitäkin, jonka korviin niitä ei tarkoitettu, mutta joka kuuli ne kuitenkin. Heille molemmille olet olemassa, erityisesti sille joka suuttui siitä mitä sanoit. Filosofit voivat höpistä unennäöstä tehdäkseen asioista tapansa mukaan vaikeita, mutta tiedättekö jonkun joka on nähnyt yhtä aikaa samaa unta kahden muun kanssa? En minäkään. Kaksi, toisiinsa rakastunutta vielä menisi hyvän teeskentelyn nimissä, mutta kolmas pyörä on jo liikaa, kuten tavallista.

Sanovat, että on ikävää kun on syksy ja lokakuu. Sanovat, ja lisäävät sitten tuoretta porkkanaa hirvenlihasoppaan. Mitä keväällä on tarjota, kalpean auringon ja hyisen, hiekkaa lennättävän tuulen lisäksi? Ennen vanhaan kuolivat riveissä nälkään, ennen vesien sulamista, ennen tuontikauppaa. Nykyisin vain silloin tällöin melanoomaan, muutamat liiaksi kehränpalvontaan kiintyneet. Minä nautin kaikessa rauhassa syksystä, satoineen, sateineen, levollisuudella mitä voi tavata vain hiljaisessa syysmetsässä. Samaa hiljaista rauhaa, jonka joskus tuntee saunan jälkeen itsessään, pyhän alla. Tai tunsi, ennen tuontikauppaa, baareja, nettiä, televisiota, mitä tahansa hiljaisuuden tuholaista.

Muusikot sen tietävät, he jotka sanovat, ettei sellainen mitään säveltämisestä, soittamisesta ymmärrä, joka ei hiljaisuutta kuule, sitä mitä ei sanota, sitä milloin ei soiteta.

Vaikenemisen jälkeen voi etsiä uusia sanoja, kuvia. Kirjoistakin, mutta enpä usko, että enää usein arvostelen mitään. Sitä lajia on jo kyllin. Liepeiltä ehkä jotakin. Kuten mietiskellä tänään lukemaani romaanin historiaa koskevaa pätkää. Sen mukaan 1700-luvulla pelättiin tosissaan “bovarismia”, että romaanien lukeminen hämärtäisi kykyä erottaa fiktio ja fakta toisistaan. Ja että juuri siksi ajan miespuolinen väestö luki mieluummin ei-fiktiivisiä tekstejä. Minkä vuoksi varhaisten romaanien lukijakunta muodostui pääosin naisista.

Berthe Morisot: Tanssiaisissa

Tuosta voisi päätellä, että miesten täytyi tosissaan pelätä, että tulevat viilatuiksi linssiin. Yhtä hyvin siitä voi päätellä, että naisia romaanit eivät voineet fiktiivisyydellään haitata. Sisältyihän 1700-luvun naisten maailmaan joka tapauksessa niin monia tosina pidettyjä fiktiivisiä elementtejä, ettei vähän lisää fiktiota voinut sitä enää järkyttää. Nykyäänkään ei tilanne naisten maailmassa ole olennaisesti toisenlainen, fiktiivisten totuuksien kohteet vaikka ehkä ovatkin osaksi vaihtuneet, siinä missä muodit. Toisekseen nykyään myös miehet tunnustavat fiktion kuuluvan arkeen siinä kuin faktojen.

Bovarismi ei siis ole ongelma, anti-bovarismi voisi. Se, ettei ymmärtäisi kuvitellun riemua, leikkiä, pilaa. Olisi murjottaisi aina totisena, ylen vakavana. Niin, sellainen olisi ongelmallista.

Historiaa, kuvia ja kirjoja

manierismia, Arcinboldo 1566

Toisen blogini lopetus liittyi ajatukseen tutustua taidehistoriaan vähän paremmin. Aihe onkin ollut sekä kiehtova, kiinnostava että myös hyvin moneen suuntaan haarautuva. Yhtenä niistä myös muu historiankirjoitus, jolle olen aina ollut jossain määrin heikkona, ja kotiin on kulkeutunut teoksia niin Englundilta, Alnaesilta kuin Hobsbawniltakin. Sekä liuta yleisteoksia. Anna niille pikkusormi, niin ne vievät koko käden ja pään perässä.

Ihmiskunnan kirjoitetun historian pariintuhanteen vuoteen mahtuu aika monenlaista kaunista ja  järkevää, jonka voi toisena aikakautena nähdä myös hupsuutena. Se voisi olla edistystä, ellei oma aikamme syyllistyisi toisenlaisiin hupsuuksiin, joita tuskin vielä tajutaan.

Järjestyksessä seurailtu kuvataiteen polku on auttanut minua ajattelemaan myös ehkä yhdenlaista itsestäänselvyyttä. Sitä miten kukin aikakausi tuottaa omaa taidettaan, kunnes sen jokin rikkoo. Toinen lajityyppi, uusi keino, uudenlaiset ajatukset, tieteen löydökset, sota – melkein mikä tahansa.  Ja aina, mikäli nykytaide, missä lajissa sen sitten kohtaakin, ei miellytä, kaikki vanha on edelleen olemassa. Toisaalta myös sitä, miten tärkeää on myös se, että olemassaoleva taidesuuntaus tulee rikotuksi. Jottemme nukahtaisi.

Picasso, Nainen ja kirja, 1932

Siksi onkin niin täydellisen virheellistä  ajatella, että oma aika olisi aina paras, edistyksekkäin ja sen keinot ne ainoat oikeat. Niin ajatteleva syyllistyy itsetyytyväisyyden pöyhkeyteen. Siitä täyttyneenä kirjoitti myös eräs Fukuyama, mutta niin myös moni vähemmän tunnettu. Muutama blogistikin.

No, eipä minulla ole paljoa enempää asiasta sanottavana. Paitsi ehkä se,  että blogin päivittyminen saattaa hieman hidastua, niin kauan kuin historiainnostusta riittää.  Joka tapaksessa  ihastuttavia kuvia on poimittu niin Olgan galleriasta, kuin eri julistetoimittajiltakin.

Lukuviikolla

On siis lukuviikko. Yksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta vuodessa – vai miten sen nyt pitikään olla… Noin ylipäätään oma asennoitumiseni kaikenlaiseen ylhäältä tai sivusta ohjattuun oikeaan tekemiseen on jotakuinkin puberteettinen, savuttomana päivänä voisin tupakoida, ellei se maistuisi niin pahalta ja muuta vastaavaa. Ihan vain kaiken varalta, jotta voisin pitää kiinni itsenäisyyden illuusiostani, erityisesti sen paremmuuden illuusiosta.

Niinpä lukuviikollakin pitäisi oikeastaan olla lukematta, mutta paitsi että se on melko väistämätön osa elämää (lööpin vilkaisu on lukemista), on se muutoinkin jotakin mitä en vain voi jättää sikseen. Lukeminen on melko varma tapa välttyä siltä, että tulee huijatuksi. Lukeminen on myös melko varma tapa tulla huijatuksi. Siksi on luettava enemmän, jotta osaisi erottaa nämä kaksi.

Olen nyt pariin kertaan maininnut tuon Jonathan Littelin jättiteoksen Hyväntahtoiset. Se oli surullinen tai harmillinen tuttavuus. Sillä onhan se todella väärin, aloittaa nyt 800 sivuinen historiaan pohjaava romaani samoin ottein kuin eräät 1800-luvun mestarit, ja päätyä sitten pohjattomaan roskaan, kuin vain 2000-luvun pikkupiipertelijä. Lopultakin oma lukujaksoni sen seurassa kesti aitona ja oikeana vain Stalingradiin saakka, eli teoksen puoliväliin. Siitä eteenpäin edessä on enää pelkkää tuherrusta. Jos Littel olisi ollut hyvä kirjailija, hän olisi vetänyt tarinansa päät yhteen jo jossakin 450 sivun tienoilla. Koska hän ei ollut, tarvittiin kaikki nuo 846 sivua, jossa puolet on roskaa.

Kirjallisesti loistavan arvion löytää Kun kirjoitan blogista. Se on parempi kuin monet englanniksikaan lukemani arviot samasta kirjasta. Siihen ei ole mitään lisättävää. Mutta ehkä se pitäisi lähettää Concourt-palkinnon myöntäjille.

Ainoat syyt, jotka saivat minut jatkamaan noinkin pitkälle tuota kirjaa ja selaamaan loput sivut huolellisesti, johtui kiinnostuksestani kirjan päähenkilön, lakimies Maximilian Auen ja ystävänsä Thomasin virkamiesroolia koskeviin ajatuksiin ja toimintaan sekä toiseksi siihen ajatteluainekseen, mistä ainakaan minun kouluvuosieni historianopettajat eivät maininneet juuri mitään. Jälkimmäisen seikan nimitys on Völkisch – kansa kaikkivaltias-oppi, jossa Hitler oli Kansan ensimmäinen palvelija. Sen kansan, jota koskeva valta oli ennen kuulunut Jumalalle, sitten kuninkaalle ja vallankumousten jälkeen lopulta kansalle. Tässä suhteessa kansallissosialismin sukulaisuutta tai mahdollista äpäryyttä muuhun sosialismiin nähden ei liiemmin korostettu.

Minun koululaitokseni opettajat kertoivat kylläkin vitsakimppujen historiasta, Saksan talouskriisistä, Versaillesin rauhan aiheuttamasta kostomentaliteetista, paholaiskuvituksista ja tietysti juutalaisvainoista ja rotuopeista. Kukaan ei ollut kykenevä, tuskin kiinnostunutkaan, selittämään sitä aatehistoriallista taustaa, jota vasten oli mahdollista hyväksyä kaikki Hitlerin palopuheet, ja saada monikymmenmiljoonainen kansa myötämieliseksi häntä kohtaan. Tätä aatteellista teemaa Littel kuljettaa läpi koko kirjan. Ja muutoin, aiheeseen liittyvää yksimielisyyttä voi tarkastella vaikka näiden valokuvien kertomana, suoraan arkistoista poimittuina.

Ja toisena syynä sitten tämä Aue, joka on nuori, vastavalmistunut juristi, jonka sukulainen auttaa saamaan työpaikan natsihallinossa. Puolueeseen liittyminen on tie eteenpäin valtaapitävien parissa. Tässähän ei ole mitään uutta missään hallinnossa. Sen jälkeen juttu meneekin näin:

On normaalia, että määräykset ovat epämääräisiä, se on jopa harkittua. Führerprinzipin logiikka perustuu juuri siihen. Vastaanottajan on tunnistettava lähettäjän tarkoitus ja toimittava sen mukaisesti. Ne, jotka sanovat haluavansa selkeitä käskyjä tai laillisia toimenpiteitä, eivät ole sitä ymmärtäneet, etteivät päällikön käskyt ole tärkeitä vaan hänen tahtonsa. Vastaanottajan tulee osata tulkita käskyt ja kyetä ennakoimaan tuo tahto. Se joka osaa toimia sillä tavoin, on erinomainen kansallissosialisti, eikä hän voi joutua tilille liiallisesta virkaintoisuudesta, vaikka tekisikin virheitä.

Noin aina ja kaikesta selviytyvä ja menestyjien joukkoon kuuluva Thomas opettaa ystävälleen. Ja aivan varmasti se on menestyjän resepti missä tahansa organisaatiossa, koska kyse on äärimmäisestä lojaalisuudesta sille, jolla on valta. Ja jos vain se on merkittävää, menestyä ja hyötyä vallanpitäjien rinnalla, ei toisin voi toimiakaan. Mutta se, jonka arvot kattavat laajemman alan kuin materiaalisen menestyksen, joihin siten voi lukeutua myös ihmisarvo minuutena ja toisessa, joutuu pitämään huolta siitä, että hänen toteuttamansa päämäärät ovat puolustettavissa. Tai vähintään siitä, että ne eivät ole vakavasti vahingollisia.

Sitä arvioidakseen ihmisen tulisi olla jokseenkin aikaansa seuraava. Siihen auttaa useamman kuin yhden näkemyssuunnan lukeminen. Siksi moniarvoisuuden ja moniäänisyyden pitäisi olla tavoiteltavin mahdollinen yhteisöllinen tila, vaikka se harvoin sitä on edes kotimaisessa konsensuksessa. Toinen vaihtoehto olisi ehkä toimia turkulaisittain, keskustella asiasta ilman toimintaa 20 vuotta, kunnes aiottu toiminta on käynyt epäajanmukaiseksi ja turhaksi. Silläkään tavoin ei tule tehdyksi kovin suuria virheitä, jollei sitten juuri mitään muutakaan.

Kolmanneksi, ja edellen suositeltavaksi toiminnaksi kaikkina viitenäkymmenenäkahtena viikkona vuodessa jää riittävän laaja lukeminen. Ja lukemansa erittely, miettiminen. Kirjat lyövät toisiaan korville, ja se on sangen hyvä.