Keskiyön lapset

Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.

Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.

Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.

Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin.  – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.

Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.

“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.

Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen.  Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.

Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä,  ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.

Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.

Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.

Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.

Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.

Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se,  joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.

Brideshead revisited, revisited

Love is not ours to control

Priviledge. Ambition. Desire. At Brideshead Everything Comes at a Price.

Every temptation has its price.

Kaikilla houkutuksilla on hintansa, näinhän se tosiaan lienee, jopa Yleisradiotyöryhmän verollisen lupamaksun kohdalla, mitä parhaillaan tv-viihteen syövyttämän kansamme päänmenoksi pohdiskellaan. Ja kaikesta päättäen suurinta kiistaa käydään siitä, onko televisio välttämätön verollinen viestintäväline, vaiko vain vähäisempi, kalliisti kustannettava kiusankappale. Yhtä kaikki, koska tehtävämme on iloita veroista, iloitkaamme siis tästäkin katselun uudesta verollisesta huvista.

Kallista tai ei, epäilen etten olisi tullut tutustuneeksi  Brideshead Revisitedin vanhempaakaan versioon ilman Yleä, koska tämäntyyppinen materiaali ei juuri kaupallisten kanavien lähetystaajuuksilla viihdy. Tämäntyylinen vahvasti menneen ajan lumoon ja ajankuvaan nojaava, viipyilevä tarina, joka vielä perustuu aivan oikeaan romaaniin,  saippuakäsikirjoittajan viimeöisten tunnelmien sijaan.

Epäilyni pohjaa siihen, etten vieläkään ole tullut tarttuneeksi Evelyn Waughin vastaavaan kirjaan, – ja taitaa käydä niin, että se joutuu yhä odottamaan. Jostakin syystä kun kirjat ja niiden filmatut versiot kannattaa nauttia erillään toisistaan.  Jonkun toisen kuvitusten seuraaminen häiritsee mielikuvanrakennusta silloin kun edessä on digitoitujen ykkös- ja nollakoodien virran sijasta hieman suurempi merkkimäärä, ja näyttölaitteena hdtv:n sijasta vain vaivaiset aivot.

Jaahas, menee jaaritteluksi. Brideshead Revisited elokuvaversiona (asialla tässäkin BBC)  tuntuu vähän kuin aiemman pitkän sarjan velipuolelta, nopeutetulta ja pikakelatulta. Juonen kanssa on kyllä oltu hyvin varovaisia, muutoksia on vain vähän, nekin lähinnä poisjättöjä ja tiivistämisiä, – mistä sitten syntyykin tuo pikakelauksen tunnelma.

Näyttelijöistä; riittääkö Emma Thompsonin karisma pyyhkäisemään mielestä Jeremy Ironsin. Valitettavasti ei,  sillä vaikkei hänen näyttelijäntyössään varsinaista vikaa ole, ei hän ehkä sittenkään sovellu ankaran matriarkan rooliin, joka kurittaa lapsiaan uskonnon ankaruudella. Muut näyttelijät ovatkin sitten jo vähäisempiä, paitsi että Charles Ryderin isän rooliin valittu Patrick Malahide (sama mies, joka esitti Middlemarchissa herra Casaubonia) on huomattavasti edeltäjäänsä parempi.

Mikäli on nähnyt aiemman BBC:n tuottaman sarjan, on pakko todeta, että elokuva on hieman turha. Se ei anna mitään lisää tai uutta siihen, mitä jo on nähty, ja komeassa kartanossakin, Yorkshiren Howard’s Castlessa viivähdetään vähemmän aikaa, joten arkkitehtoninenkin viehätys jää vähäisemmäksi. Sama koskee myös Venetsiaa.  Mutta mikäli ei tiedä mitään koko Bridesheadista, voi aivan hyvin aloittaa tästä, pitkäveteinen tämä ei ole.

Mutta pakko on kuitenkin todeta, että ainakin tämän filmin osalta BBC tuntuu todella hieman liian innostuneelta tuottamaan näitä draamoja. Tai ainakin se valitsee liian usein samat kirjat, – sillä vaikkei tämä tarina ole mitenkään huono, voi ehkä ihmetellä, onko se sittenkään moninkertaisen kuvaamisen arvoinen. Sillä mitä tässä tarinassa on: kaihoa menneen ajan Oxford-elämän perään, kaihoa yhtä lailla pois vaipuvan aristokratian lumon perään, pohdintaa ankaran kristillisen kasvatuksen aiheuttamista traumoista, sekä ulkopuolisesta kolmannesta, johon Bridesheadin perheestä kukin vuorollaan kiintyy, rakastuukin, ja näin aiheutuvasta mustasukkaisuudesta. Homoeroottisuus viivähtää jossakin taustoilla, yhdelle merkitsevänä toiselle “elämänvaiheena”, jonakin kouluvuosiin suorastaan kuuluvana.

Lopulta teemoista ehkä kaikkein merkittävimmäksi nousee kuitenkin uskonto elämää sitovana ja ohjaavana kahleena, jonka ohjaavaa nuoraa puolet perheestä pakenee ja puolet tottelee ja alistuu. Uskonto ei toki ole ainoa asia eikä ideologia, josta ihmiset voivat muodostaa itselleen joustamattomia sääntöjä ja jonka nojalla he voivat olla toisilleen käsittämättömän ankaria. Lady Marchmain on äärimmäisen ankara vaatimuksissaan, ja sitä kautta hän edustaa äitihahmoa, joka on ennen kaikkea vallankäyttäjä ja alistaja lapsiinsa nähden, – ja katolisuus on vain keino pitää valta itsellään. Ja se, vallanhaluisuus, ajaa myös hänen miehensä ulkomaille, ei uskonto itsessään. Ainoa, jota tämä kaikki ei erityisemmin haittaa, on taidetta ja arkkitehtonista loistoa rakastava Charles Ryder, tuleva taiteilija,  – siksikö että taiteen harjoittaja tai harrastaja harvoin erehtyy mittasuhteissa muissakaan asioissa. Mutta lopulta hänenkin on maksettava hinta rakkaudestaan tämän aatelisperheen lapsiin. For everything in Brideshead comes with a price.

Lukuviikolla

On siis lukuviikko. Yksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta vuodessa – vai miten sen nyt pitikään olla… Noin ylipäätään oma asennoitumiseni kaikenlaiseen ylhäältä tai sivusta ohjattuun oikeaan tekemiseen on jotakuinkin puberteettinen, savuttomana päivänä voisin tupakoida, ellei se maistuisi niin pahalta ja muuta vastaavaa. Ihan vain kaiken varalta, jotta voisin pitää kiinni itsenäisyyden illuusiostani, erityisesti sen paremmuuden illuusiosta.

Niinpä lukuviikollakin pitäisi oikeastaan olla lukematta, mutta paitsi että se on melko väistämätön osa elämää (lööpin vilkaisu on lukemista), on se muutoinkin jotakin mitä en vain voi jättää sikseen. Lukeminen on melko varma tapa välttyä siltä, että tulee huijatuksi. Lukeminen on myös melko varma tapa tulla huijatuksi. Siksi on luettava enemmän, jotta osaisi erottaa nämä kaksi.

Olen nyt pariin kertaan maininnut tuon Jonathan Littelin jättiteoksen Hyväntahtoiset. Se oli surullinen tai harmillinen tuttavuus. Sillä onhan se todella väärin, aloittaa nyt 800 sivuinen historiaan pohjaava romaani samoin ottein kuin eräät 1800-luvun mestarit, ja päätyä sitten pohjattomaan roskaan, kuin vain 2000-luvun pikkupiipertelijä. Lopultakin oma lukujaksoni sen seurassa kesti aitona ja oikeana vain Stalingradiin saakka, eli teoksen puoliväliin. Siitä eteenpäin edessä on enää pelkkää tuherrusta. Jos Littel olisi ollut hyvä kirjailija, hän olisi vetänyt tarinansa päät yhteen jo jossakin 450 sivun tienoilla. Koska hän ei ollut, tarvittiin kaikki nuo 846 sivua, jossa puolet on roskaa.

Kirjallisesti loistavan arvion löytää Kun kirjoitan blogista. Se on parempi kuin monet englanniksikaan lukemani arviot samasta kirjasta. Siihen ei ole mitään lisättävää. Mutta ehkä se pitäisi lähettää Concourt-palkinnon myöntäjille.

Ainoat syyt, jotka saivat minut jatkamaan noinkin pitkälle tuota kirjaa ja selaamaan loput sivut huolellisesti, johtui kiinnostuksestani kirjan päähenkilön, lakimies Maximilian Auen ja ystävänsä Thomasin virkamiesroolia koskeviin ajatuksiin ja toimintaan sekä toiseksi siihen ajatteluainekseen, mistä ainakaan minun kouluvuosieni historianopettajat eivät maininneet juuri mitään. Jälkimmäisen seikan nimitys on Völkisch – kansa kaikkivaltias-oppi, jossa Hitler oli Kansan ensimmäinen palvelija. Sen kansan, jota koskeva valta oli ennen kuulunut Jumalalle, sitten kuninkaalle ja vallankumousten jälkeen lopulta kansalle. Tässä suhteessa kansallissosialismin sukulaisuutta tai mahdollista äpäryyttä muuhun sosialismiin nähden ei liiemmin korostettu.

Minun koululaitokseni opettajat kertoivat kylläkin vitsakimppujen historiasta, Saksan talouskriisistä, Versaillesin rauhan aiheuttamasta kostomentaliteetista, paholaiskuvituksista ja tietysti juutalaisvainoista ja rotuopeista. Kukaan ei ollut kykenevä, tuskin kiinnostunutkaan, selittämään sitä aatehistoriallista taustaa, jota vasten oli mahdollista hyväksyä kaikki Hitlerin palopuheet, ja saada monikymmenmiljoonainen kansa myötämieliseksi häntä kohtaan. Tätä aatteellista teemaa Littel kuljettaa läpi koko kirjan. Ja muutoin, aiheeseen liittyvää yksimielisyyttä voi tarkastella vaikka näiden valokuvien kertomana, suoraan arkistoista poimittuina.

Ja toisena syynä sitten tämä Aue, joka on nuori, vastavalmistunut juristi, jonka sukulainen auttaa saamaan työpaikan natsihallinossa. Puolueeseen liittyminen on tie eteenpäin valtaapitävien parissa. Tässähän ei ole mitään uutta missään hallinnossa. Sen jälkeen juttu meneekin näin:

On normaalia, että määräykset ovat epämääräisiä, se on jopa harkittua. Führerprinzipin logiikka perustuu juuri siihen. Vastaanottajan on tunnistettava lähettäjän tarkoitus ja toimittava sen mukaisesti. Ne, jotka sanovat haluavansa selkeitä käskyjä tai laillisia toimenpiteitä, eivät ole sitä ymmärtäneet, etteivät päällikön käskyt ole tärkeitä vaan hänen tahtonsa. Vastaanottajan tulee osata tulkita käskyt ja kyetä ennakoimaan tuo tahto. Se joka osaa toimia sillä tavoin, on erinomainen kansallissosialisti, eikä hän voi joutua tilille liiallisesta virkaintoisuudesta, vaikka tekisikin virheitä.

Noin aina ja kaikesta selviytyvä ja menestyjien joukkoon kuuluva Thomas opettaa ystävälleen. Ja aivan varmasti se on menestyjän resepti missä tahansa organisaatiossa, koska kyse on äärimmäisestä lojaalisuudesta sille, jolla on valta. Ja jos vain se on merkittävää, menestyä ja hyötyä vallanpitäjien rinnalla, ei toisin voi toimiakaan. Mutta se, jonka arvot kattavat laajemman alan kuin materiaalisen menestyksen, joihin siten voi lukeutua myös ihmisarvo minuutena ja toisessa, joutuu pitämään huolta siitä, että hänen toteuttamansa päämäärät ovat puolustettavissa. Tai vähintään siitä, että ne eivät ole vakavasti vahingollisia.

Sitä arvioidakseen ihmisen tulisi olla jokseenkin aikaansa seuraava. Siihen auttaa useamman kuin yhden näkemyssuunnan lukeminen. Siksi moniarvoisuuden ja moniäänisyyden pitäisi olla tavoiteltavin mahdollinen yhteisöllinen tila, vaikka se harvoin sitä on edes kotimaisessa konsensuksessa. Toinen vaihtoehto olisi ehkä toimia turkulaisittain, keskustella asiasta ilman toimintaa 20 vuotta, kunnes aiottu toiminta on käynyt epäajanmukaiseksi ja turhaksi. Silläkään tavoin ei tule tehdyksi kovin suuria virheitä, jollei sitten juuri mitään muutakaan.

Kolmanneksi, ja edellen suositeltavaksi toiminnaksi kaikkina viitenäkymmenenäkahtena viikkona vuodessa jää riittävän laaja lukeminen. Ja lukemansa erittely, miettiminen. Kirjat lyövät toisiaan korville, ja se on sangen hyvä.

Elämää Isonvihan aikaan

Taas kerran on näköjään laitettava korvan taakse tai muun ulkoisen kovalevyn muistiin yksi, minulle aiemmin tuntemattomana säilynyt kotimainen kirjailija. Vain jotta muistaisi jatkossakin poimia hänen teoksiaan kirjaston hyllystä ja tietysti uusiakin kirjoja silmäillessä.

Asiaan, tämänkertainen tuttavuus oli siis Tuula Rotko, nykyisin tamperelainen, mutta kotoisin samalta seudulta, josta kirjoissaan kertoo, eli Oulun edustan Hailuodon saarelta. Minun käsiini osui tällä kertaa kaksikin hänen teostaan, ensin Susi ja surupukuinen nainen ja sitten Riikka Näkijä. Ensimmäisen kuittasin hieman lyhyesti kevyesti kansantarinaa ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta mukailevana, joskin erilaisena, mystiikkaa moderniin aikaan sekoittavana intohimodraamana. Toimivaa, mutta… en tiedä, ei ehkä vain minulle läheisintä luettavaa.

Jälkimmäinen, Riikka Näkijä, sen sijaan kiinnosti paljon enemmän. Vasta puolivälin jälkeen ymmärsin, että kyseessä on jatko-osa, mistä ehkä voi päätellä, että teos on riittävän itsenäisesti kirjoitettu, niin ettei lainkaan haitannut, vaikken ollutkaan lukenut sen edeltäjää Rakkautta vainon aikaan. Mutta edeltäjänsä nimi kyllä kertoo hyvälle arvaajalle, että tarinat sijoittuvat 1700-luvulle, ensimmäinen osa suoraan Isonvihan ajan miehitykseen ja jälkimmäinen siitä toipumisen ajalle, Pikkuvihaan ja Turun rauhaan saakka eli noin vuoteen 1750.

Rotkon kerronta on notkeaa ja hänen luomansa päähenkilö, Riikka Tuomaanvaimo, on kiinnostava, vahva persoona, jonka elämänkulkua ja ajattelua seuraa mielellään. Tarina alkaa Riikan ja Tuomaksen häistä, ja saa jo ensimmäisen luvun lopussa mukaansa kaksi kirjan kantavista elementeistä.

Näistä ensimmäinen on se, että Riikka on yhteisönsä parantajanainen, jolla on myös kyky seisauttaa verenvuoto, ja kyky “nähdä” tulijoiden etiäiset, aavistaa enteistä tuleva paha tai hyvä, nähdä vainajien hahmot, ja senkin, onko ihmisestä tai vastasyntyneestä lapsesta eläjäksi. Nämä myrrysvoimat pitävät Riikan voimallisesti kiinni niissä uskomusperinteissä, jotka Lutheruksen kirkko käskee taikauskona hylkäämään. Riikka ei niin pysty tekemään, vaan uhraa edelleen vainajille pihlajikossa – mutta parantaessaan hän kuitenkin lukee myös kristilliset rukoukset ja vetoaa kristinuskon jumalaan.

Toisena yhtäläisen mielenkiintoisena piirteenä Rotko on kuvannut Riikan seksuaalisuutta, joskin melko kevyellä otteella. Riikka kuvataan hyvin kauniiksi naiseksi, joka kerää miesten katseet ja halut puoleensa. Puolisonsa Tuomas kuvataan lempeäksi ja mallikelpoiseksi kristityksi, jolle on vaikea hyväksyä naisen aktiivisuutta aviovuoteessa. Niinpä tarina saa lisää viihteellistä kiinnostavuutta Riikan naiseuden verevyydestä. Kovin syvälle tämä juonne ei kirjassa yllä, vaan se on paremminkin viihteellinen elementti.

Vähitellen uudelleen rakentuva talo ja vaurastuva talous, emännän ja parantajan asema on jotakin, mitä siihen taipuvainen mieli on heti valmis kadehtimaan. Tämä kateus ajaa naapurinlesken panettelemaan ja juoruamaan Riikkaa noidaksi, joka käy hornassa ja jopa lavastamaan hänet syylliseksi pääsiäisyön karjan turmelemiseen, noitana eli trullina toimimisesta. Seurakunnan pastori kuulustelee Riikkaa mutta päästää tämän nuhteilla. Leskivaimo jatkaa panetteluaan ja lopulta entinen ystävä haastaa Riikan käräjille. Sen jälkeen jo pappikin asettaa Riikan jalkapuuhun vainajille uhraamisen vuoksi.

Rotko kuvaa pienen yhteisön sisäistä kiehuntaa melko hyvin, sitä miten väki on yhtäällä valmis turvautumaan parantajan apuun ja heti toivuttuaan syyttämään parantumisestaan noitakeinoja. Mutta vaikka Riikka kuvataankin kostonhaluisena ja katkerana parjaajiaan kohtaan, puuttuu kuvauksesta jollakin tapaa pienelle maalaisyhteisölle ominaiset leiriytymiset ja usein pitkällisetkin vihanpidot. Tämän voisi selittää väen vähyydellä, ja sillä ettei yhteisö jaksa pitää vihaa pienistä selvittyään juuri Isonvihan suuremmista tuskista – kyllä, mutta Rotko olisi voinut sen todeta suoraan kerronnassa.

Niinpä lopulta kiinnostavimmaksi asiaksi tästä kirjasta jää elämän ja tapojen kuvaus, sekä kahden uskomusmaailman rajalla eläminen. Riikka on kenties ainoa yhteisössään, joka edelleen uhraa vainajille, ja joka joutuu vanhassa uskossa pitäytymisestään myös vastaamaan. Mutta ne, jotka näennäisen hurskaina seuraavat kristinuskoa, ovat kuitenkin välittömän valmiita uskomaan noitien olemassaoloon, noitasapatteihin ja hornassa käymisiin. Pelkkä syytös riittää viemään naisen käräjille. Siten koko yhteisö elää täydellisesti kahden uskomusopin rajamaastossa, ja jotkut, kuten Riikka, onnistuvat hyväksymään molemmat ehyinä ja oikeina oppeina. Molemmat ovat hänelle käypiä selityksiä, rukous ja loitsu ovat molemmat yhtä asiaankuuluvia, ja kastetta odotellessa loitsutaan pahoja henkiä kiivaasti pois kehdon luota, jossa virsikirja varjelee pienokaista.

En ole perillä siitä, oliko tällainen ajattelu hyvinkin vallitseva 1700-luvun ihmisten mielissä. Mutta huomasin hyvinkin kiinnostavaksi todeta miten eri selitykset Riikan ja muiden mielissä vaihtelivat elämään vaikuttavina uskomuksina ja selityksinä. Niinpä, jos kristinuskoa ei olisi, myös nyky-yhteisö rakentaisi itselleen jonkin muun selitysopin, tai tarkemmin, on niitä kaiken aikaa nytkin rakentamassa. Koska tällaiselle, ajattelun ja kulttuurin rakennusainekselle on käyttöarvonsa, tarkoituksensa ja koska sen olemassaolo lohduttaa.

Kokonaisuutena Rotkon kirja oli “mukavaa luettavaa”, melko lujalla otteella kerrottu hyvä tarina. Kun tarina sijoittuu kauas historiaan, ei ehkä ole edes mahdollista välttyä tietynasteiselta viihteellisyydeltä, mikäli aikoo erottaa kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen toisistaan. Millä muulla aineksella tarina pysyisi elävänä kuin romantiikalla, intohimoilla ja seksillä? (Varsinkaan sen jälkeen kun Per Enqvist jo ansioitui historioitsijana, joka kirjoittaa kertojan tavoin.)

On mahdollista väittää, ettei henkilöitä kuvata erityisen syvällisesti, mutta yhtä hyvin on mahdollista väittää, että sellaista syvyystasoa ei 1700-luvun oppimattomalla maalaisväestöllä edes voinut olla. Silloin olisi vääryyttä luoda heille sellaisia tuntemuksia ja analyyttisempiä ajatuksia, kuin mihin “luonnonmukaisesti” elävä, kouluttamaton ihminen itsestään kykenee. Hengissäpysyminen, synnytykset ja sairaudet ja lopulta vanhuus leimaavat elämää niin, ettei tilaa kovin laajakantoisille ajatuksille enää löydy. Siten Rotkon kuvaus on täysin riittävää kertomaan siitä, millaista arkielämä Suomessa Isonvihan jälkeen saattoi olla.

Luulenpa, että luen vielä Riikan tarinan ensimmäisenkin osan. Kohtalaisen taidokkaasti kuvattua Suomen historiaa on kuitenkin melko vähän, oikeastaan niin vähän, ettei siihen pääse kovin helposti kyllästymään. Ja jollakin tapaa, jotkut osat kirjan kuvauksessa olivat niin eläviä, että saatoin nähdä mielessäni eräitä museoiden esineitä, ja jotkin sanat ja tavat vastasivat täysin oman sukuperimän mukanaan tuomia tietoja ja tarinoita, niin että kuvatun yhteisön ihmiset tulivat lähelle ja tuntuivat oikeilta, omaa aikaansa eläviltä ihmisiltä.

Muualla samasta kirjasta:

• Joensuun kaupunginkirjasto
• Carita Järnberg