Tätä ei pitänyt, mutta

Tarkoitus ei ollut kirjoittaa noista dekkareista tuota pikku testiä enempää. Poikkeuksesta tuli kuitenkin välttämätön, koska kaikesta päätellen Persson, Leif G. W. tarvitsee selvästi tasapainottavaa ääntä häntä ylistävään kuoroon. Itse asiassa aitoa lukemista riitti sivulle 143 saakka, eli 22 % sen koko mitasta. Siihen ehdittyäni huomasin olevani pahasti ikävystynyt. Normaalisti olisin heittänyt kirjan tuossa vaiheessa sivuun ja unohtanut koko jutun. Mutta Tuiman kanssa käyty keskustelu sekä kirjaa koskevat ylistykset saivat minut selaamalla  ja kursiivisella luennalla ottamaan lopusta selvää.  Osoittautui, että mitä enemmän luin, sitä vähemmän siitä pidin.

Kirja on yksinkertaisesti huono. Seuraavista syistä:

• se on epäyhtenäinen, sekava kudelma
• dekkarina se ei täytä yhtään dekkarin kriteeriä, kyse on lähinnä kehnosta poliisisarjasta
• kerronta ajelehtii, ja täyttyy kaikenlaisesta tarpeettomasta roskasta, silkasta painolastista, mikä lisää sivuja, ja tekee teoksesta turhaan mammuttikokoisen. Kirjailija ei hallitse kerrontaansa ollenkaan.
• yrityksenä saattaa olla tarjota lukijalle “todellisuus” läimäyttämällä se sekavana sotkuna lukijan kasvoille, jolloin teeskennellään että kirjassa ei olisi kerrontaa johtavaa, juonesta vastaavaa kirjailijaa. Tämä kerrontamuoto on dekkarin puitteissa täysin kestämätön, jopa mahdoton.
• henkilöitä on tukuittain ja jokainen kuljettaa mukanaan keskeneräisiä tarinanpätkiä. Tarinan miehiä yhdistää tasainen naisviha, joista osalla se on lievää, toisilla väkivaltaan yltävää. Väkivaltaisinta tyyppiä psykologisoidaan äitiongelmalla tavalla, jonka päteväksi hyväksyminen  tekisi Alibista tai Hymy- lehdestä tiedejulkaisuja.
• tarinassa on pieni määrä naisia, joista kaksi “normaalia”, loput kuvataan objekteiksi, joiden käyttäytyminen ja reagointitapa olisi juuri ja juuri mahdollista, jos he olisivat autistisia tai kehitysvammaisia. Koska he eivät sitä ole, on kuvauksen tarkoitus ainoastaan herkutella  väkivaltapornolla. Sordiinoa on kuitenkin käytetty jonkin verran, ehkä kustantajan pyynnöstä.
• huonojen poliisien lauman ilmeisenä tarkoituksena on kuvata Ruotsin virkavalta niin kehnoksi kuin mahdollista, jotta voitaisiin sepittää taustaa sille, miksei Palme-murhaa kyetty selvittämään
• kirjan loppuun kyhätty kuvitelma Palme-murhaan johtavista vaiheista on täydellisen ääliömäinen – samaa luokkaa kuin se, että Estonia upposi salaliiton räjäyttämänä.

Tämä oli siis kirjoitettava siitä huolimatta, etten enää mielelläni moiti kirjoja silloinkaan, kun en niistä pidä.Tätä huonompaa kirjaa en vain muista lukeneeni varmaan 20 vuoteen. Kirja ei kuulu laatudekkarien joukkoon, vaan sitä paljon alhaisempaan roskajännityksen luokkaan. Inhosin kirjaa siinä määrin, että vastalauseeksi täytynee todeta: tästä pitävän lukijan aivojen välittäjäaineina lienee enimmäkseen talia.

Just for Fun

Eilen oli päivä, jolloin mikään pankkiin liittyvä ei kohdallani onnistunut. Kaikista mahdollisista konttoreista kiemurteli jono ulos saakka kuin kyse olisi elämää suuremman urheilutapahtuman lippukassasta. Aikeistani luovuttuani suuntasin bensa-automaatille, vain oppiakseni, että kanta-asiakaskortti on viallinen, toinen vanhentunut, (enkä ole edes Sammon asiakas!). Ostokset olikin jo syytä maksaa käteisellä. Setelit eivät sentään osoittautuneet väärennetyiksi.

Tänään sitten näyttää olevan päivä, jolloin minua kiusataan pärinöillä. Sateiseen aamuun pakotettu huoltomies kosti lomaansa nukkuville lehtipuhaltimella kahdeksalta aamulla. En taipunut, enkä noussut vaan nukahdin uudelleen. Siitä sai, jos luuli onnistuneensa. Mutta ei auta, nyt ne korjaavat hissiremontin jälkiä, ja poraavat, hiovat, poraavat, hiovat, … voi, minne minä juoksisin.

Pikkuharmeja, joita ei pitäisi edes huomata. Eivät tarpeeksi suuria tarjotakseen kunnon syyn harrastaa hömppää siinä mitassa kun kai tuli tehtyä – mutta kivaa oli. Olisipa tällaista silloin tällöin vähän enemmänkin. Tai, no, ehkä ei. Tunne on samantapainen kuin elokuvan Mamma Mia jälkeen. Se on äärettömän hölmö ja laskelmoitu elokuva, mutta siitä tulee hyvälle mielelle. Ja Abban musiikki on iloista. Itse asiassa musiikin, kauniiden maisemien ja hyvien näyttelijöiden vuoksi filmin voisi katsoa vaikka kahdesti. Olkoon vain niin rakennetun komediallinen kuin on – ei aina tarvitse synkistellä. (Linkin takana on muuten lähes neljännes elokuvasta, mainosten kera)

Laatuhömppää Gavaldalta

Luettu kuuluu hieman samaan sarjaan, tarina joka on ilo lukea, josta tulee hyvä olo, mutta joka ei ole suuren suurta kirjallisuutta. Silti sellaista, jota myös tarvitaan. Se on Anna Gavaldan Kimpassa. Jos rajusti pelkistää, niin se on samantyyppinen tarina kuin eräät Anni Polvan romaanit, muutamalla sivumausteella, joista melkein, mutta ei ihan, riittää ainesta rakentaa romaanista hömppää suurempi tarina. Mutta laatuhömppään tämä kyllä lukeutuu.

Tällaiseen romaaniin tarvitaan toisiaan aluksi inhoavat mies ja nainen, jotka sitten ajallaan tietysti huomaavat, että toinenhan on juuri se oikea. Siinä välissä tutustutaan loputtomien sanailujen myötä, joiden lukeminen on erittäin hauskaa. Älykästä huumoria, joka jälleen rinnastuu hauskuudessaan helpostikin Polvaan.

Sankaritar eli Camille on sinällään varsin kiinnostava ihminen, taiteilija, piirtäjä, jonka hahmosta löytyy hetkittäin jopa jonkinlaista jaloutta. Nainen, Joka ei niin kovasti rahasta piittaa, mutta ihmisistä kuitenkin, ihmisistä, joiden tarinoiden kuuntelusta hän pitää, erityisesti piirtäessään heitä.

Toisaalta Camille on melko hukassa oman elämänsä suhteen, mihin ei vähiten syypää ole vaikea äitisuhde ja myös yksin jäämisen ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Tämän ja asian kipeyden ymmärtävät yhtäläisen vaikeista ja ongelmien sävyttämistä perheistä peräisin olevat, kokkina työskentelevä Franck Lestafier ja ujoa herkkyyttään änkyttävä, ritarien perillinen, Philibert. Silti taustojen kipeys jää kuvauksen, kerronnan varaan, eikä kirja edes yritä löytää mitään ratkaisua tai vapautusta näiden kokemuksien aiheuttamista haavoista ellei sellaiseksi lasketa loppuosan lujaa uskoa parempaan huomiseen.

Tarinan toiseksi miespäähenkilöksi muodostuu siis hieman klovnimainen, aatelissukuinen Philibert Marquet de la Durbellière, joka minusta oli ajoittain tarinan mielenkiintoisin hahmo. Tältä historiaa rakastavalta, pitkältä mutta kömpelöltä hahmolta ei puutu edes itseironiaa. Siksi harmistuin hieman, kun Gavalda lähes unohti tämän henkilön päästyään lemmentarinassa vauhtiin. Hän oli jo tekemässä aatelispojasta ensi– no jaa -rakastajaa, mutta heittääkin hänet jossain vaiheessa sivuun ja valitsee sankarittarelleen kunnon kokkipojan.

Vakavamman elementin kuvioon tuo vanharouva, kokkipoika Franckin mummi, jonka miehen on pakko sijoittaa vanhainkotiin, sen jälkeen kun tämä ei enää pärjää omillaan. Vanhainkotien hoito, tilat ja kaikki muu särkevät miehen sydäntä, niin kuin kaiketi vähän missä maassa tahansa. Niinpä Camille ja Philibert päättävät järjestää mummin asumaan samaan perintöriidan alaiseen suureen asuntoon, johon he kaikki eri vaiheiden myötä päätyivät. Camille ottaa mummin hoitoonsa, mutta niin kuin aina, ei tällainen suhde jää koskaan yksipuoliseksi. Franckin mummista tulee vähitellen myös Camillen mummi.

Tarinan älykkään ja huumorintajuisen sanailun ohella kerronta on lämmintä, henkilöidensä mukana myötäelävää. Ylipäätään Gavalda on onnistunutkin parhaiten henkilöhahmojen luonnissa. Loppuun päästyä on silti pakko todeta, että vaikka rahkeissa olisi ollut varaa enempäänkin, hän on ehkä tarkoituksella valinnut kevyemmän ja kenties myös kaupallisesti paremmin myyvän ratkaisun. Sitä ei tietenkään voi tietää, ellei sitten ala miettiä syytä siihen, miksi Gavalda itse uskoi, “että teos tullaan teilaamaan”.

Suurta viisautta kirja ei siis tarjoa, mutta se ei haittaa, sillä tarinan kokonaisuus, kerronnan lämpö, erilaisten elämänkohtaloiden kuvaukset ja ihmismyönteinen asenne tekevät siitä miellyttävää luettavaa. Ah niin, sekä elokuva Mamma Mia että tämä kirja päätyvät tietysti Happily ever after -loppuratkaisuun, kuten kuuluukin, kirjan lopetuksen ollessa hömppäkirjallisuuden puitteissa lähes elegantti.

Nettilähteiden mukaan tarina taidetaan tuntea parhaiten siitä tehtynä elokuvana, mutta suomalaiskustantajallakin on kohtuullinen sivu kirjasta.