Kokeilua ja Hemingwayn naisia

Viime päivinä olen saanut luettua useampiakin kirjoja, joista voisi kirjoittaa,  ja arvatenkin niin myös teen, tavalla tai toisella. Olkoon puuha sitten miten paranoidista tai hysteeristä hyvänsä. Silti, pakko myöntää, että olen  kyllästymässä tähän tavanomaisimpaan tapaan esitellä lukemansa kirja.  Se ken haluaa, voi tietysti päätellä sen aiheutuvan limbosuorituksistani tavallisimman muodon toistamisessa. Mutta tunne säilyy muidenkin laatimien arvioiden parissa, itse asiassa useampi arvio peräkkäin luettuna on usein melko puuduttavaa.

Voitaneen päätellä, että jos tuloksena on aina samanlaisia pipareita, vika lienee muotissa.  Uusia muotoja ei ehkä löydä kuin kokeilemalla, tahi ehkä lueskelemalla mitä pitäisi – jos siis vaikka vain vahingossa ajattelisi, että on olemassa se ainoa oikea kolmisointu, joka olisi osattava toistaa, ja että kaiken huipuksi juuri minun pitäisi. Onneksi ei pidä.

Ensimmäiseksi testilaboratorion uhriksi joutuu Outi Almin teos Hemingwayn naiset. Projektiluentaan se päätyi, koska tuli mainituksi kirjastojen varjofinlandialistalla vm. 2007. Sinänsä merkillepantavaa – tai kenties tasa-arvoistavan tarkoitushakuista – että tuolla listalla on aivan toisia kirjoja kuin muilla vuoden listoilla.  Mutta jos ne ovat hyviä, aidosti, oikeasti ja millä tahansa muulla vielä kliseytymättömällä vahvistussanalla määritettyinä hyviä, riemastuttavia tahi tärähdyttäviä, niin kiitos on ansaittu ja paikallaan. Sitä se myös tämän teoksen kohdalla on.

Jaahas, tässä tullaan ensimmäiseen arvioinnin ongelmakohtaan. Nyt tarvittaisiin katkismuspätkä aiheesta “mitä se on”. Pikakelauksena kyse on kahden vanhenevan naisen satunnaisesta ystävystymisestä, naisista toinen on menopaussivuosissa ja toinen jo niiden paremmalla puolella, silti teräväjärkinen ja hyväkuntoinen, eikä mikään saattokotitapaus. Kumpikin tutkailee omaa itseään ja vanhenemistaan, sitä mitä elämällä vielä on tarjottavanaan tai mitkä mysteerit ovat vielä selvittämättä, ennen kuin on valmis luopumaan kaikesta. Nuoremman elämänkulku on ollut stereotyyppisempää tai kiltimpää, siihen saakka kunnes lapset kasvoivat ja aviomies löysi vihreämpää ruohoa aidan takaa ja pakkasi laukkunsa. Vanhempi on aikoinaan ollut kapinallisempi, raisumpi sekä myös rahassa rikkaampi. Raha on mahdollistanut seikkailukkaamman elämän kotimaan rajojen ulkopuolella, koskaan avioon asettumatta. Siten hänestä tulee nuoremmalle naiselle eräs roolimalli, vapauden, riippumattomuuden ja itsellisyyden roolimalli. Lisää sisällöstä vaikkapa täällä.

Miehiä romaanissa riittää hädin tuskin taustamusiikiksi. Heistä kyllä puhutaan kaikissa naisten katsantokannalta merkittävissä rooleissa, isänä, puolisona, rakastajana tai sitten näistä rooleista puuttuvana. Vastaavasti naisten kannalta vähämerkityksellisempien roolien, kuten sankarin, valtiomiehen, sotilaan tai pääjohtajan roolien viittaa he eivät saa ylleen, yhtä matadoria lukuunottamatta.

Tuloksena on mietteliäs, viipyilevä romaani, varsin miellyttävällä tavalla. Muut kirjan lukijat ovat todenneet sen dialogisen rakenteen “paperiseksi” – sillä eiväthän ihmiset keskustele pitkin, mietityin lausein Hemingwaystä tai Beauvoirista sekä heidän teoksistaan ja hahmoistaan noin kahden kesken teekupin yli. Se on totta ja epätotta, yhtaikaa, koska eihän se aivan mahdotontakaan ole, – vai onko? Mutta kirjoista pitävälle lukijalle nämä keskustelut ovat silkkaa bonusta, paitsi tietysti jos lukijana on henkilö, joka on harrastanut sellaisia liikaa. Kyllästyyhän sitä karkkeihinkin, niin olen kuullut väitettävän.

Toki dialogista puuttuu puhekielimäisyys, arkinen tapa käyttää kieltä ystävän kanssa juteltaessa. Nyt keskustelu on paikoin liian jäykkää, joskaan se ei pahasti haittaa kirjan etenemistä. Se, mitä kirja parhaiten tarjoaa on suhteellisen hyvin mietittyjä ajatuksia eletystä ja vielä elämättömästä elämästä eräänlaisina välitilinpäätöksenä ja tilinpäätöksenä, joista jälkimmäistä tekee vanhempi neiti, saaden lopulta viivan alle hyvin yllättävän voitto- tai tappiolukeman. Vai olisiko kyse sittenkin omasta pääomasta verenperinnön muodossa.

Pidin kirjasta riittävästi hankkiakseni sen lopulta itselleni. Se ei esittele mitään järisyttäviä löytöjä teemojensa puitteissa, mutta onnistuu kaiken aikaa olemaan mielenkiintoinen. Plussaksi voitaneen laskea sekin, että se sai minut haluamaan lukea uudelleen Hemingwayn kirjoja – joiden lukemisesta on luullakseni kulunut jo reilusti yli tavallisen muistin puoliintumisajan, hyvinkin 20 vuotta, niitä kun oli joitain tutkimattomia teitä päätynyt vanhempien kirjahyllyyn.

Tähän kuuluisi sitten yhteenveto, vertailu, sijoittaminen ja viimeistely. Mutta mitä suotta, kirja on kirja eikä mikään kasvi- tai eläinkunnan jäsen. Tai miten olisi? Luokka: kaunokirjallisuus; laji: romaani; alalaji: kotimainen feminiininen proosa; erityistuntomerkkejä: ei havaittavassa määrin. Laatutaso: hyvä; suositeltu lukijakunta:  naiset yli 40 v.   Nääh, Linnén soveltaminen kirjoihin särähtää, – sittenkin.

Kun on tunteet

Tauti kurjistaa yhä oloa jossakin takavasemmalla ja kalenterinnurkassa kyttäävät menkat väsytysvuoroaan, valmiina hyökkäykseen heti kun fysiikkani on edes lähes jaksavassa kunnossa. Päätä särkee, väsyttää ja olo on joko kurja tai erittäin kurja, sähköpostiin työntyy kulmikkaita sanoja ja sitten saan “lukijapalautetta” vaihtelevissa muodoissa.

Ja niin on taas tullut todistetuksi, etten vieläkään ole oppinut sellaista työhygieenistä käytöstä, missä tuntemukset eivät edes välähtäisi näkyviin jostakin nurkasta tai kielenkäänteestä, vaan kaikki minuus käsittäisi vain teflonhymyn ja viivasuorat housunprässit. (Ei, ei minulla ole sellaisia, don’t worry).

Tarkemmin ajatellen superhygieeninen työpaikkakäyttäytyminen saattaisi olla perin tappavaa. Se olisi jalostunut muoto psykopatiaa, missä mikään tunne ei saisi näkyä. Vaikka se mitä ihminen on, ei oikeastaan muuta olekaan kuin sarja vaihtuvia, ja toisiinsa sekoittuvia tunteita. Tunteet ovat elävää ihmistä, vaikka järjestä ja etenkin sen puutteesta pidetään enemmän juttua. Pohjalla silti on vain tunteita, eritellymmin hermoista, aistimuksista, reseptoreista, ja vaihtelevista kemiallista yhdisteistä muodostuva värähtelevä soluverkosto. Siksi päänsärky riittää siihen, että ihmisten kanssa kommunikointiin tarkoitetun suotimen hihna luistaa tai jopa palaa kokonaan poikki. Mistä saattaa aiheutua suodattamattoman ajatusaineksen vapautumista ilmoille, vaikkei ole edes tilapäistä päästölupaa. Jälkikäteinen ‘anteeksi’ kyllä korjaa aika paljon, onneksi.

Tunteiden voimasta kertoo myös parin muun bloggaajan jutut omista mieltymyksistä ja niiden vaikutuksista parisuhteessa. Niitä lukiessa tuli mieleen omien nuoruusvuosien aikoihin liittyneet jokseenkin käsittämättömän ankarat mielipiteet siitä, mitä kumppanikandidaatin vastaaviin mieltymyksiin piti kuulua ja mitä missään tapauksessa ei. Musiikki kun puhuttelee suoraan tunteita, ainakaan kuluttajaharrastajat eivät juuri yllä sävelten ja sävelkulkujen analysointiin, muutamaa vahvistavaa poikkeusta tietysti lukuun ottamatta.

Nuoruuden ankaruutta voi sentään puolustaa sillä lieventävällä seikalla, että noihin aikoihin Suomessa elettiin radion säännöstelyvuosia, jolloin käytettiin tasan kolmea taajuutta, joilta oman mielimusiikkinsa löytäminen edellytti harrastuneisuutta ja aikataulullista tarkkuutta. Määrätyllä hetkellä määrätyltä kanavalta tunnin ajan…(ks lähemmin Laura).

aMyöhempinä vuosinaan sitä sentään aoivaltaa, että musiikki ja muut avastaavat mieltymykset ovat asittenkin vain heijastuksia siitä apersoonasta joka toinen on. Samalla asitä vähitellen ymmärtää aliennyttää aomia kantojaan, ja mitä enemmän aavaa ja lisää omia avastaanottotaajuuksiaan, akäy akanssakäynti ihmisten kanssa yhä ahelpommaksi, rikkaudesta apuhumattakaan.

aKirjojen suhteen taidan vasta alähennellä samaa ymmärtäväisyyttä. aKyllähän siinä tuntee hengessään avihlaisun, kun joku ottaa ja ilmaisee inhonsa jonkin rakastamani klassikon “pitkäveteisyyttä” kohtaan. Saman tunteen myötä mielessä välähtää erittäin hätiköity arvio vastapuolen henkisistä kyvyistä. Vaikkei niistä periaatteessa voi sanoa yhtään mitään vain siksi, että toinen lukee ja toinen ei. Sekin arvio kun oli vain tunne, taas kerran.

Ja niin sitä jatkaa tunteidensa ikuista erittelyä, säätelyä ja määrittelyä. Enimmän aikaa kaiken lisäksi huomattavan epätietoisena siitä, onko sopivaa tuntea niin kuin tuntee. Mutta siinähän se aika kuluu vallan miellyttävästi ja ainakin tuntee itsensä ihmiseksi. Mikä se sitten liekään.