Käännöksistä, kielistä

Luin jostakin, että “uudistunut 120-vuotias” eli HS aikoo jättää käännöskirjallisuuden aktiivisen seuraamisen melko vähäiseen rooliin ja keskittyä suomalaiseen kirjallisuuteen. Toivon, että olen ymmärtänyt jotakin väärin, nähnyt unta tai kuvitellut vain. Siitäkin huolimatta, etten ole kotimaisen kirjallisuuden arvoa alentamassa. En vain ymmärrä, miksi HS haluaisi tukea sisäänpäinkääntymistä ja vetäytymistä. Siksikö, että Sanoma-konserni ja Wsoy voisi käyttää vähemmän varoja vieraskielisten kirjojen maahantuontiin ja tuottaa suomalaisille vain juoppohullun päiväkirjoja ja muita koljatteja.

Aivanko totta, ettei suomalainen kirjallisuus ollenkaan tarvitse muualla kirjoitettua rinnalleen, viitteikseen? Vai tarkoitetaanko tällä, että jää kirjailijoiden tehtäväksi välittää oma lukemisensa oman tuotantonsa kautta. Että heidän kirjansa liittyvät elimellisesti eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen tai aasialaiseen kirjallisuuteen ja ajatteluun, mutta suomalaisen lukijan ei tarvitse tuntea näitä. Riittää että hän lukee niistä varjoja kotimaisen kirjallisuuden suodattamana? Ei kai.

Kuulun niihin, jotka ovat lukeneet klassikkonsa jokseenkin pelkästään suomeksi ja siten suomentajien varassa. Onneksi suomentajissa on löytynyt, vaikkei palkkioissa olekaan. Suomennoksiin nojaavan lukemisen rinnalla kulkee juonne, jossa ollaan mielellään ylpeitä alkukielillä luetusta kirjallisuudesta. On heitä jotka puhuvat kuutta kieltä, – sillä jostakin syystä se on lähes aina juuri kuusi kieltä.

Puhun kahta kieltä, ruotsi vieraaksi kieleksi laskettuna ja mongerran muutaman sanan kahta muuta. Jo ruotsin ylläpitäminen on työtä, niistä kahdesta vielä vieraammasta puhumattakaan. Ei kiinnostuksen puutteesta vaan ajan. Kyllä, voin lukea kirjoja nykyään jo kohtalaisen sujuvasti englanniksi ja ruotsikin menee. Mutta silloin yhteen kirjaan käytetyssä ajassa ehtisin lukea kolme, neljä suomennosta.  Eikä siinä kaikki, suomentaja tarjoaa usein vielä jotakin pelkän kääntämisen päälle. Hän etsii sanoille ja ilmaisuille suomalaisen muotin, hyvä kääntäjä vielä tavalla, joka välittää alkukielen rytmin ja voiman.

Tuosta viimeisestä voidaan olla erimielisiä, niin kuin makuun liittyvistä asioista ollaan. Alkukielinen luenta voi toki tarjota “väärentymättömän” tuloksen, mutta harvapa vaivautuu tarkoin miettimään, miten sama sointuisi suomeksi. Lukiessa tyytyy ymmärtämään, harvemmin miettimään tarkkaa ja kaunista suomenkielistä vastinetta,  mistä seuraa, ettei alkukielinen luenta kaikissa tapauksissa annakaan samaa elämystä kuin suomennettu.

Okei. Joku ajattelee nyt, kyllä minä vain…  Ole hyvä. Milloin muuten ajattelit opiskella japania, jotta voisit lukea Kawabataa alkukielellä? Entä oletko hyvä portugalissa, niin että Saramagon teokset uppoavat?

Muutamia ei silti pelasta mikään kieli tai kirjoitus, sillä lehden mukaan vain puolet ammattikorkeakoulujen opiskelijoista tiesi, kuka kokosi Kalevalan ja Kantelettaren. Loput veikkasivat Runebergia, ja arvelivat Kaj Chydeniuksen säveltäneen Finlandian. Aivan vastaavanlainen järkytys minulle oli saksan kielen tunti, jolloin joku kysyi, “Anteeksi, mutta kuka oli Goethe?” . Aina on opiskelijoita,  jotka ajattelevat, ettei heillä ole mitään hyötyä tuollaisten tietämisestä. Siispä sellaista väkeä suomalaisyritykset lähettävät maailmalle edistämään vientiä. Kadetteja, jotka eivät osaa tanssia. On siinä Ollilalla ja Stubbilla maabrändissä rakentamista.

Kaikessa sisäänpäinkääntyneen umpioitumisen riemussa maassa tuntuu myös virinneen harvinaisen vilkas keskustelu ruotsin opettamisesta kouluissa. Tämän päivän Suomen Kuvalehdessä asiaa (ja Ahvenanmaan edustajan oletettua lausuntoa sivuten) aina aikansa tasalla oleva Kimmo Sasi sanoo: “ei Ahvenanmaa voi erota Suomesta, eihän Euroopassa ole rajoja muutettu sitten 2. maailmansodan”.  – Aivan niin, Berliinin muuri ei murtunut, Slovakian tasavaltaa ei ole perustettu ja Jugoslaviakin on edelleen yhtenäinen.  Kyllä suomalainen tällaiset asiat tietää.

Luen parhaillaan Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian kolmatta osaa, Erikin kirjaa, Erik’s bok. Suomeksi, Liisa Ryömän tunnettuun taitoon luottaen. Se on hieno kirja. Ja Sund on yksi parhaista kirjailijoista tässä maassa. Hänkin koskettelee kielikysymystä kirjassaan, samoin tekee Kjell Westö vast’ikään ilmestyneessä Yhteishyvän kolumnissaan, – ja ilmeisesti täysin syystä.

Onhan se työtä, ruotsin opiskelu. Ja onhan se pakko myöntää, että se tuntimäärä mikä oli käytettävä ruotsin opiskeluun, oli osaksi poissa muilta kieliltä. Ja että se tietysti oli raskasta, mutta kielet ovat aina sitä.  En ole silti katunut niitä tunteja. Esimerkiksi, vaikka muitakin syitä on, siksi että ruotsi on hyödyllinen välittäjäkieli, ruotsiksi  kun käännetään vielä paljon suurempi määrä kirjallisuutta kuin suomeksi, jotta voisivat nobelinsa myöntää. Ruotsalaiset eivät elä umpiossa, eivätkä ole sitä koskaan tehneet.

Lopultakin ruotsin opiskelu kaikkien oppivelvollisten toimesta on sittenkin melko vähäinen hinta vaikkapa siitä hurjasta määrästä loistavaa kirjallisuutta, jota suomenruotsalaiset ovat tähän maahan luoneet aina Topeliuksesta asti. Satusedän jälkeen on mielellään omittu Janssonin teokset, on luettu ja lainattu Södergranin runoja, katseltu Donnerin elokuvia … lista käy pitkäksi ennen kuin viestikapula tavoittaa vaikkapa Fagerholmin.

Och allt det vi behöver, ja aika paljon enemmänkin, jos emme halua olla tanssitaidottomia kadetteja, jos emme halua kääntyä sisäänpäin ja jäädä pysyvästi Impivaaraan – vaikkei veljeksiä voi opinhaluttomuudesta syyttää, päinvastoin. Vain pedagogiikasta tuli pientä erimielisyyttä.

Suomi on hieno kieli, jossa on paljon ilmaisuvoimaa. Historian mittaan se tuskin olisi säilynyt hengissä, ellei sattuisi olemaan niin hyvä kieli, joka kykenee sulauttamaan itsensä mitä moninaisimpia vaikutteita. Mutta niin tehdäkseen sen on oltava jatkuvasti yhteyksissä niin naapureihin kuin kaukaisempiin kieliin. Sillä on oltava tulkkinsa ja suomentajansa, – vai mitä luulisitte Agricolan oikeastaan tavoitelleen. Vaikka varmaankin osasi itse kuutta kieltä.

Sanoi, oli olemassa, kukaties

Kirjoittaminen, kuten elämä, on mielekästä, jos niin päättää. Jos tulee asiaa ajatelleeksi. Ainoastaan unohtamista varten on toinenkin vaihtoehto. Ja luulen, että olen sen joskus kuullutkin, mutten muista mikä se oli.

Sanat puolestaan ovat viestintää varten, jotakuta toista varten. Sitäkin, jonka korviin niitä ei tarkoitettu, mutta joka kuuli ne kuitenkin. Heille molemmille olet olemassa, erityisesti sille joka suuttui siitä mitä sanoit. Filosofit voivat höpistä unennäöstä tehdäkseen asioista tapansa mukaan vaikeita, mutta tiedättekö jonkun joka on nähnyt yhtä aikaa samaa unta kahden muun kanssa? En minäkään. Kaksi, toisiinsa rakastunutta vielä menisi hyvän teeskentelyn nimissä, mutta kolmas pyörä on jo liikaa, kuten tavallista.

Sanovat, että on ikävää kun on syksy ja lokakuu. Sanovat, ja lisäävät sitten tuoretta porkkanaa hirvenlihasoppaan. Mitä keväällä on tarjota, kalpean auringon ja hyisen, hiekkaa lennättävän tuulen lisäksi? Ennen vanhaan kuolivat riveissä nälkään, ennen vesien sulamista, ennen tuontikauppaa. Nykyisin vain silloin tällöin melanoomaan, muutamat liiaksi kehränpalvontaan kiintyneet. Minä nautin kaikessa rauhassa syksystä, satoineen, sateineen, levollisuudella mitä voi tavata vain hiljaisessa syysmetsässä. Samaa hiljaista rauhaa, jonka joskus tuntee saunan jälkeen itsessään, pyhän alla. Tai tunsi, ennen tuontikauppaa, baareja, nettiä, televisiota, mitä tahansa hiljaisuuden tuholaista.

Muusikot sen tietävät, he jotka sanovat, ettei sellainen mitään säveltämisestä, soittamisesta ymmärrä, joka ei hiljaisuutta kuule, sitä mitä ei sanota, sitä milloin ei soiteta.

Vaikenemisen jälkeen voi etsiä uusia sanoja, kuvia. Kirjoistakin, mutta enpä usko, että enää usein arvostelen mitään. Sitä lajia on jo kyllin. Liepeiltä ehkä jotakin. Kuten mietiskellä tänään lukemaani romaanin historiaa koskevaa pätkää. Sen mukaan 1700-luvulla pelättiin tosissaan “bovarismia”, että romaanien lukeminen hämärtäisi kykyä erottaa fiktio ja fakta toisistaan. Ja että juuri siksi ajan miespuolinen väestö luki mieluummin ei-fiktiivisiä tekstejä. Minkä vuoksi varhaisten romaanien lukijakunta muodostui pääosin naisista.

Berthe Morisot: Tanssiaisissa

Tuosta voisi päätellä, että miesten täytyi tosissaan pelätä, että tulevat viilatuiksi linssiin. Yhtä hyvin siitä voi päätellä, että naisia romaanit eivät voineet fiktiivisyydellään haitata. Sisältyihän 1700-luvun naisten maailmaan joka tapauksessa niin monia tosina pidettyjä fiktiivisiä elementtejä, ettei vähän lisää fiktiota voinut sitä enää järkyttää. Nykyäänkään ei tilanne naisten maailmassa ole olennaisesti toisenlainen, fiktiivisten totuuksien kohteet vaikka ehkä ovatkin osaksi vaihtuneet, siinä missä muodit. Toisekseen nykyään myös miehet tunnustavat fiktion kuuluvan arkeen siinä kuin faktojen.

Bovarismi ei siis ole ongelma, anti-bovarismi voisi. Se, ettei ymmärtäisi kuvitellun riemua, leikkiä, pilaa. Olisi murjottaisi aina totisena, ylen vakavana. Niin, sellainen olisi ongelmallista.

Vanhempia ja uudempia uudistajia

Ruotsissa, niin olen kuullut, on julkaistu manifesti. Ei syytä huoleen, ei se mikään helmikuun manifesti ole, vaikka  nuorten ruotsalaiskirjailijoiden tarjoama poretabletti syyssynkkyyttä vastaan näyttää olleen vähintään yhtä tehokas keskustelun aiheuttaja kuin venäläinen vastineensa aikoinaan. Sehän on polkaissut jo Suomessakin jotakin kirjallisuuskeskustelun tapaista.

Puollan ajatusta tietenkin, kuinkapa muutoinkaan, tätä lukuromaanin kunnianpalautusta, kirjallisuutta joka pääjuuri yltää jonnekin syviin eeppisiin kerrostumiin. Siltä osin hyvä, hyvä. Mutta kaikki kieltäminen, muunlaisen torjuminen, niin taikka näin päin on yhtäläisen huono idea, olipa torjuttavana tai kiellettävänä sitten avantgardistiset teokset tai jotkut muut.

Ylipäätään koko jutussa on parasta vain keskustelu, sen esiin tuominen, että kaikenlainen laadukas kirjallisuus on vain suotavaa, ettei ole tarpeen seurata vain viimeisintä ranskalaissuuntausta. Että muotia tai pyörää ei keksitä ainoastaan Ranskassa. Ei sittenkään, vaikka se olisi totta.

Sekin tietysti, että aina on helpompaa kirjoittaa manifesti kuin toteuttaa se. Kuten on helpompaa kirjoittaa strategia visioineen kuin toteuttaa se. Senkaltaiseen tynnyrinkolisteluihin vaihtelevan mutkikkain sanahelinöin törmään omassakin työssäni, mutta siellä on sentään pakko laatia  erilaisista mieleenjuolahduksista myös välitulosraportti. Mitähän ruotsalaiskirjailijoiden välitulosraportissa mahtaisikaan lukea? Miten olisi Neustadt-palkinto?

***

Omat lukemiseni ovat viime aikoina keskittyneet pääosin yhden aikansa “uudistajan” teokseen. Luettavana, joskin katkoittain, on ollut Virginia Woolfin Mrs. Dalloway.  Ainakaan hänelle, yhtä vähän kuin Joycelle aikoinaan, tuskin juolahti mieleen kirjoittaa ensin manifesti ja  vasta sitten se kirja. Ei, he etenivät vaikeamman kautta.  Ja miten sen tekivätkään! Mutta ehkä tosiaan on niin, kuin aivan toisessa yhteydessä kuulin mainittavan, huippu on korkealla silloin, kun pyramidin liepeet ovat leveät ja kulmat kaukana toisistaan. Pienissä maissa sellaiset pyramidit tuppaavat jäämään mataliksi, vuorenhuiput vaihtuvat tunturimaisemiin.

Woolfin kirja on oma melko suljettu maailmansa. Sen kuvaama Lontoo on yhtä paljon henkilöhahmo kuin kirjan ihmiset, myös se elää ja hengittää kirjan sivuilla, se kulkee mukana kuninkaallisesta ajoneuvosta Oxford Streetin kelloon, jossa numeroiden sijaan onkin kellonvalmistajien nimien kirjaimet Rigby ja Lowndes tai Big Benin lyönteihin. Tunnelma on vahvan intensiivinen, niin että sitä on lähes pakko lukea vain lyhyinä jaksoina. Onpa se paikoin jopa jännittävä, eihän voi olla miettimättä miten Richardin käy, kun hän vaimon entisen rakastetun paluun ajattelemisesta aiheutuneesta mielijohteesta ostaa ison kimpun ruusuja ja kiirehtii kotiin, kertoakseen vaimolleen että rakastaa tätä.

Kerrontaratkaisuja on useampiakin. Tässäkin, kuten Joycella, kerrotaan vain yhden päivän tapahtumista, mutta koska kerronta tapahtuu yhden henkilön ajatuksia kerrallaan seuraillen, mukana ovat myös tämän muistot, mielipiteet ja henkilöhistoria. Yksi henkilö hallitsee kerrontaa siihen saakka, kunnes hän kohtaa seuraavan, joka saa viestikapulan itselleen. Siten Mrs. Dallowayn luo tullut Peter Walsh vie lukijan mukanaan Regent’s Parkiin, jossa istuksii sotapsykoosista kärsivä Septimus Small vaimoineen, joka päätyy hienostolääkärin vastaanotolle. Smallien palatessa vastaanotolta pitkin Harley Streetia Big Ben lyö jälleen, ja kadulla ohitettu Hugh Whitbread saa viestikapulan, jonka hän kuljettaa lounaalle lady Brutonin luo, mistä poistuu yhdessä Richard Dallowayn kanssa.

Vähitellen kirjan henkilöt tulevat käydyksi läpi, samoin kuin se, miten heidän tarinansa ja elämänsä liittyvät toisiinsa. Ajattelun kuvauksen kautta mukaan tulee kaikenlaista, maailmankatsomuksesta rakkausjuttuihin ja politiikkaan. Jokainen henkilö on yhtä aikaa oma suljettu yksilönsä, ja kuitenkin nämä muut kertomuksen ihmiset saattavat suoraan vaikuttaa siihen, mitä kerronnan polttopisteessä oleva tekee, mitä ajattelee. He ovat yhdessä, kukin yksinään. Kuten ihmiset kaikkialla.

Kirjassa esitetään lukuisia ajatuksia, jotka kaikki ovat perusteltuja pelkästään sanojansa ajatuksina, sen sijaan että niitä voisi millään tavalla pitää kirjoittajansa mielipiteinä. Myös kaikenlaiset ideat kuten esimerkiksi, mikä on hyvää käytöstä, tai minkälaiset asiat johtuvat siitä, että on niin paljon huonoa verta olevia ihmisiä, pohdiskelut siitä, onko elämä hyvää vai ei, onko jumalaa vai ei, onko Shakespeare vaikeatajuinen kirjailija, kannattaako tällaiseen maailmaan hankkia lapsia, ovat samalla tapaa havaintoja kaikessa ajassa liikkuvista ideoista, aivan samoin kuin havaintoja tehdään Lontoon katujen tapahtumista, palvelusväen liikkeistä tai Big Benin kumahduksista.

Samalla tämä yksityiskohtien runsaus tekee tästä vajaan 300 sivun pokkarista niin mittavan teoksen, että se pitäisi oikeastaan lukea kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Harjaantuneempikin lukija joutuu viipyilemään ja palaamaan taaksepäin, oivaltaakseen miksi tämä on sanottu tässä yhteydessä, ja tämän henkilön suulla. Ajatuskulkujen purkaminen ja kieleen keskittyminen vaatii lukijalta melko paljon, mutta se ei jää vastikkeettomaksi vaivannäöksi. Jälleen kerran voi todeta, miten paljon mahtuu vähään. Kielentaju herkistyy siihen mittaan, että äkkiä huomaa kummastelevansa, miksi HS:n pääkirjoituksen otsikko äkkiä tuntuukin niin lattealta. Jotakin, mitä tuskin olisi  huomannut, ellei olisi lukenut Woolfia.

***

Loppuun oma manifestini. Olen huomannut, että palauttaakseni lukuhalujani, minun on hellitettävä ohjaksia. Projektiluenta palkintojen puitteissa saa siis joksikin aikaa jäädä. Omaankin hyllyyn on päätynyt aivan liian monta lukemistaan odottavaa kirjaa.

Joycen matkaan

Suomeen näkyy julistetun kampanja maailman tervein kansa 2015. Asiaankuuluvasti tätä terveyttä edistetään pelottelemalla ihmisiä hengiltä, ainakin tupakoijia, joskin he alkavat olla jo siihen melko karaistuneita. Silti heille esitellään konevoimin, millaiseksi iho 30 vuoden savuttelun jälkeen muuttuu. Tähän siis on tultu, oi Dorian Gray, enää et ehdi edes elostella, kun jo kuvasi näet. Lienee Tuhkimon äitipuolen vehkeitä, sillähän oli sellainen peili, joka osasi valehdella, tai jotain.

Niinpä sitten on koetettava paikata omat kirjallisen hampaistonsa aukot, jotka tulivat näiden kaikkien listojen myötä hyvin kartoitetuiksi.  Täytyyhän sitä näet olettaa, että tämä terveysohjelma kattaa myös  henkisen terveyden. Paitsi  jos Pfitzer pitää kirjojen lukemista epäterveenä kilpailuna. Kirjoistahan voi löytää monenlaisia terapeuttisia ja tervehdyttäviä ajatuksia, joihin tarkoituksiin heillä olisi monta pientä, värikästä pilleriä.  No, jos niin on asia, pitää käydä lukemassa Ripsan mietteitä toistamisesta ja tottelemisesta, ja muusta huolestuttavasta, jottei ota tätäkään kampanjaa liian vakavasti.

Uskonvahvistuksen jälkeen voinkin jo taas palata omaan terveysoppiini ja jatkaa lueskeluani. Yksi ammottavimmista aukoistani on jo vuosikymmeniä ollut James Joycen Odysseus (sekä ne muutkin häneltä toki, mutta tämä ylinnä, koska kuuluu tärkeimpien teosten lennostoon). So, take a deep breath and dive into it.

***

Odysseus, Ulysses on oikeastaan runoutta, ei romaani. Päivänpituinen proosaruno.  Toisin kuin aiemmin, nyt kirja lähti hyvin alkuun. Ehkä on niin, että alle tarvittiin kaikkien muiden tarinat, kaikkien muiden rakennelmat, oivallukset, jotta on tarpeeksi kaikkea mihin kyllästyä. Jotta haluaisi lukea tätä. Kieltä. Runoa.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Olen vasta sivulla 81, ja toiset aamutoimet on vasta läpikäyty. Lapsena oli tapana naureksia, miten Akussa tai elokuvissa ei koskaan käydä vessassa. Aikuisena murehtii, miksi kirjoissa on käytävä vessassa kaiken aikaa. Rivoutta ei silti vielä ole nähty. Ei lailla proosan suomalaisen.

ote kansiteksteistä:

… jokainen luku liittyy johonkin ihmisruumiin osaan, kuten sydän, maksa, veri – johonkin taidelajiin tai ammattiin ja lopuksi vielä tiettyyn väriin.

Mount Olympos

Että ruumiinosia, värejä ja ammatteja. Ja tietenkin sitä Odysseusta, kreikkalaista. Kaikki ripustettuna tajunnanvirran kehykseen. Nämä ovat jotakin, mitkä olen poiminut tietooni. Yleensä en lue esipuheita, saatesanoja ennen kirjaa. Tämä tehköön poikkeuksen, varmuudeksi, koska epäilen, että jos tämän nyt yleensä luen, on Olympokselle kiivetessä hyvä ottaa tukea edelläkävijöiden askelmerkeistä.

Laskin mainitut ensimmäisestä luvusta. En todistaakseni, en kumotakseni, eihän jotakin niin kummallista muutoin olisi keksittykään, ellei se olisi totta. Laskeminen kuitenkin hidastaa sopivasti lukemista, mikä tälle teokselle on selvästi omiaan. Ennättää tajuta sanat, proosarunon ajatusloikat.

Tuloksena oli 63 ruumiinosaa, joista 21 silmää, 18 kättä ja 16 jalkaa sekä yhdeksät kasvot, seitsemän suuta ja viidet aivot. Miehuudesta on bongattu esinahka, naiselta tissit, muutoin ei rivoutta tässäkään. Ja miksi pitäisi? En tiedä. Ei kai pitäisikään. (Ehtii.) Muutoin kokonaisuus on aika eriparinen ihmiseksi, ellei päinvastoin aivan oikea ihmisen resepti, noin keskimäärin. Niin monia kuitenkin aivottomiksi kutsutaan, niin monia silmiä sielun peilissä, sielun joka sekin joukossa pyörii, vaikkei kai ruumiinosa liekään.  Muilta osin ensimmäinen luku menee vihreille, ääniä 13, ja ammattina opettaja. Armeija, papisto ja journalistit kirivät kannoilla, mutta opettaja, opettaja se on

Bloomin kesäpäivässä kirjailija kuvaa jokaisen ihmisen elämää minä hetkenä ja missä paikassa tahansa…

Jokaisen ihmisen? Toistaiseksi pääpaino on kyllä ollut miehissä. Mutta tietysti, mies on ihminen. Molly on toki Bloomin kukoistavassa vuoteessa, ja toinen nainen kirjoittelee Henry Flowerille. Kukkia ja kukoistaa, naisesta naiseen, kukasta kukkaan. Muutoinkin naiseutta on jo solvattu, aitoraamatulliseen tapaan. Sekin kuuluu asiaan, korkeakirjallisesti,  tässä ehkä myös aikakauteen, johon tuo yksi päivä mahtuu.

Puolitoista lukua luettu, siksi en jatka pidemmälle, mutta saattaa olla, että jatkuu, jonkinlaisena lukupäiväkirjana. Kokemuksena. Vain sitä mietin, onko tajunnanvirta aivan tuollaistakaan. Ja kenen tajunnan? Bloomin tietysti, mutta miten Bloom voi olla kuka tahansa tehdastyöläinen. Kun nuo ammatitkin tähän saakka olivat joko humanisteja, papistoa tai sotilaita.

Tämä päivä, tämä lyhyt välähdys kahden unen välissä, on itse ihmisen elämä, syntymisen ja kuolemisen välinen lyhyt tuokio.

Entäpä sitten ne, jotka sanovat että elämä on unta? Calderonia, – liian barokkista? Oliko tuo nyt sitten ennen vai jälkeen cogito ergo sumin? Calderon kirjoitti omansa 1633 ja Descartes tuhosi sen 1637, ei ollut unta koska ajatteli. Pari vuosisataa ja Freud keksi, että unissahan se totuus kumminkin piilee. Ja se sitten vaikutti Joyceen. Silloin kahden unen välissä on unta, hankalaksi menee, mutta menköön.

Runoilija tämän kerran loi, säeseppo suomeen siirsi, runoutta, sitä tämä on. Suomennos jos huolettaa, niin onhan se tuolla englanniksi, vaan kiitos, ei nyt heti. Toisen kerran, ehkä. Ja vaikken löytänyt, niin onhan tästä uuttakin suomennosta tekeillä / tulossa? Viimeinen se minun murheistani, vielä.

Ja joka tämän vakavasti ottaa, syyttäköön itseään. Tämä on vain yritys selviytyä jostain, jonka lukemiseksi turvaudutaan ad hoc -ratkaisuun, lähestymme kirjaa kevyesti, otsaa rypistelemättä. Teosta, tekijää ja olympolaista mainettaan pelkäämättä.

Sinihampaita ja jaettuja kansioita

Vanhan hokeman mukaan maailma on pieni paikka. Tai suuri. Kaikki tuo on kiinni katsantokannasta, pieneksi sitä on totuttu sanomaan, kun tutut kohtaavat kun sitä vähiten odottavat. Kun tuntuu, ettei pallo ole tarpeeksi suuri päästä muilta hukkaan, – mitä se ei näinä kommunikaatiomullistuksen aikoina enää olekaan. Paitsi silloin, kun luulee olevansa turvassa sen sinihampaansa varassa. Vieläkin on koputettava puuta.

Mutta samantapaisen pienen maailman voi kohdata myös toisella tasolla, matkaamattakin. Minusta tuntuu usein, että törmään siihen jatkuvasti. Ajattelen jotakin, sitten huomaan että lukemassani kirjassa puhutaan siitä, tai että tuo bloggaaja on juuri kirjoittanut siitä, tai jos aion ostaa jotakin, siitä on huomenna lehdessä tarjous tai testijuttu. Huvitan itseäni, että se johtuu minun magneettisuudestani, ajatteluni vetovoima on luonut sen kaiken, koska tarvitsen sitä juuri silloin.

Totuus lienee, että se informaation ja anti-informaation määrä, mitä kaiken aikaa liikkuu, on jo niin suuri, että jokin osa siitä ei kertakaikkiaan enää voi olla osumatta siihen maaliin, jota kutsun minuudekseni, tekemisikseni tai suunnitelmikseni. Ei sittenkään, vaikken yrittäisi löytää mitään, vaan istun pyrstölläni kuin onneensa luottava Hannu Hanhi odottamassa, että se kaikki tulee luokseni.

Vietän tavallista kirjapitoisempaa viikonloppua, luen Riivausta, ja haluan vilkaista toista kirjaa hyllyssäni, koska se liittyy luettuun. Huomaan hukanneeni sen – ja saan päähäni järjestää kirjat aakkosjärjestykseen. Huono idea. Hirvittävän huono. Kulutan seuraavan päivän järjestämällä kirjat uudelleen koon ja värin mukaan. Vapaat hetket luen lisää Riivausta, joka puhuu kirjoittamisesta, runoudesta, lukemisesta, – ja on kuin balsamia mielelle. Ja ajattelen, että se on parasta mitä olen lukenut tänä vuonna, kenties pitempään.

Välissä luen blogeja, ja törmään Tuiman mietiskelyyn siitä, miten rakkautta totuutta ja täsmällisyyttä ei saa yhteen lauseeseen…. Luen Riivausta, ja törmään tekstiin, jossa sanotaan:

“Emme koskaan lausu sanaa Rakkaus – me tiedämme, että se on epäilyttävä ideologinen konstruktio – Romanttinen rakkaus erityisesti – ja siksi meidän mielikuvituksemme joutuu todella koetteelle, kun tahdomme tietää, miltä tuntui olla he kaksi, täällä, ja uskoa kaikkeen – Rakkauteen, itseensä, siihen että sillä, mitä he tekivät oli merkitystä – “

Ja ensin ajattelen, että että ongelma on kirjallinen, ja ettei se koske minua, koska en kirjoita mitään. Tai siis mitään oikeaa. Blogia ei lasketa, eikä kauppalappua. Että voin kaikessa rauhassa säilyttää lapsenuskoni, rakkauteen, ja siihen että… kunnes huomaan, että olen jo menettänyt sen. Sillä että teen jotakin, ei välttämättä ole merkitystä. Kummallisinta on, ettei se tunnu menetykseltä.

Ei siis olekaan niin, että metaforan ongelmiin ajautuu vain se, joka kirjoittaa, ja etsii täsmällisiä sanoja, jotka vangitsevat hetken ja tunteen ja ajatuksen – kaiken. Niihin ajautuu yhtä hyvin se, joka uskoi sekoittaneensa vain kirjahyllynsä ja luuli metaforien olevan yhä tallella. Senkin tyypin maailma on käsitteillä täytetty, sanoilla jotka silti ovat kaukana siitä, mitä voi käsissään pidellä. Käsittää sanan etymologiasta.

Eikä enää voi palata takaisin alkuun ja aloittaa siitä mitä voi koskettaa. Tai ehkä Rakkauden kohdalla voi. (Paitsi että aina on joku Emma Bovary ja joku liikaa kuvalehtiä lukenut poika, monta metakuvastojen maailmaan eksynyttä.) Mutta ilman käsitteitä ei voi kirjoittaa rakkaudesta, eikä mistään muustakaan. Edes sitä kryptistä tekstaria, jota vastaanottaja ei missään tapauksessa ymmärrä, koska ei ole vielä ennen nähnyt tuollaista merkkiyhdistelmää. Vähiin käyvät myös puheen mahdollisuudet.

Ja sitten me etsimme ihmisiä, jotka olisivat samalla aaltopituudella. Ihmisiä, jotka ymmärtäisivät meidät puolesta lauseesta. Tai rivien välistä. Tai molemmista. (Hämmästyttävän epämääräisistä paikoista muuten. ) Niinpä sitä enimmän aikaa arvaillaankin mitä toinen mahdollisesti tarkoitti. Mutta siinähän se aika kuluu mukavasti, väärinkäsityksiä selvitellessä, kirjoja, paketoituja ajatuksia järjestellessä.