Walters: Paholaisen höyhen

Kemiallisessa sodankäynnissäni olen vähitellen pääsemässä voiton puolelle. Väliin mahtui pari päivää, joina pelkän sanomalehden lukeminen oli työläs, kahdet tai kolmet päiväunet vaativa tehtävä. Niinpä paranemisen edistymistä voi kohdallani havannoida jo siitäkin, milloin kykenen siirtymään luettavissa jo vaativuustasolle kaksi, dekkareihin.

Minette Waltersin dekkari Paholaisen höyhen on kuitenkin mitä parhain aloituskohde, juuri kantensa lupaaman korkeatasoinen psykologinen jännäri, jota paremmaksi tällaisen kirjan voi tuskin enää odottaa kehittyvän.  Kaiken lisäksi se on tavallaan kaksi yhden hinnalla, sillä Walters on onnistunut rakentamaan teoksen sisään kaksi keskenään risteävää tarinaa, kummankaan laadusta vähääkään tinkimättä.

Asian voisi sanoa kai toisinkin, kirjassa on kehyskertomus ja sisäkertomus, ja mikä kiinnostavinta sikäli, että kyseessä on dekkari, jää loppuratkaisun tienoille pieni salaperäisyyden pilvi, mikä tuntuu sanovan, lukija on hyvä ja täydentää juonen, sellaiseksi kuin hän sen uskoo. Tai myös, sellaiseksi kuin hän sen haluaa olevan, sillä ihmiset ovat yleensä hyvin erimielisiä siitä, mikä on oikeutettu rangaistus mistäkin teosta.

Tarinan alussa ollaan Irakissa, jossa sotajournalisti Connie Burns tulee havainneeksi erään kansainvälisten palkkasoturi-turvallisuusjoukkojen miehen muistuttavan kovasti erästä toista, Afrikassa työskennellyttä miestä, myös miehen poikkeuksellisen raakojen käytöstapojen vuoksi. Lisäksi Burns vakuuttuu vähitellen, että juuri tämä on mies, jonka jälkeen tuntuu jäävän kokonainen raa’asti murhattujen naisten virta. Mies kuitenkin havaitsee reportterin penkovan asioitaan, mistä reportteri saa maksaa kalliisti, joskin säilyttää henkensä.

Journalisti jättää jatkotutkimuksensa sikseen ja palaa englantilaiseen maalaiskylään, joka on juuri tuollainen pieni idyllinen kylä, joskin kovan modernisaation kokeneena. Nyt sen vanhojen asukkaiden tilalle on asettunut koko joukko kaupungista muuttaneita eläkeläisiä, eikä kylän yhteisö enää ole lainkaan vanhojen aikojen tapainen.

Taloon saapuminen on omanlaistaan dramatiikkaa sisältävä kohtaus, jonka myötä Connie kuitenkin tutustuu tärkeimpiin tukihenkilöihinsä koko seudulla oleskelunsa ajan. Jessiin, joka on auto-onnettomuuden myötä orvoksi jäänyt maataloutta harjoittava tilanomistaja, sulkeutunut ja omituisenakin pidetty tyttö, sekä kylän lääkäriin, Peter Colemaniin. Heidän kauttaa alkaa purkautua kirjan toinen juoni, perienglantilainen maalaiskylädekkari, mihin liittyy sukupolvien ajan toisiinsa kietoutuneita elämänkohtaloita.

Vähitellen myös Jess ja Peter saavat tietää, miksi Connie tuntuu joutuvan helposti paniikkiin, minkä vuoksi hän kammoaa Jessin koiria ja miksi hän ylipäätään vaikuttaa pakolaiselta, joltakulta joka yrittää löytää suojan, jossa koota itsensä. Toisaalta Connien vähittäinen toipuminen herättää hänessä jälleen reportterintaidot, ja hän alkaa tutkiskella Jessiin ja vuokratun talonsa omistajaan, Lilyyn, liittyvää salaperäisyyksien vyyhteä.

Waltersmaiseen tyyliin kirjassa käytetään paljon sähköpostiviestejä, raportteja ja muuta kerronnan kannalta välittävää aineistoa. Ne maustavat kerrontaa, mutta eivät estä Waltersia esittämästä päähenkilöidensä luonteita ja kehityskaaria selvinä ja perusteltuina, tavalla joka säilyttää heidän kiinnostavuutensa. Kun kehyskertomuksena toimiva perusjuoni saavuttaa huippukohtansa, Walters onnistuu rakentamaan keskenään kamppailevan reportterin ja palkkasoturin välille huikean henkisen voimainmittelön, jossa voittajana selviää se, joka kykenee kriisitilanteessa paremmin säilyttämään ajattelukykynsä ja hermonsa.

Taas kerran kyseessä on siis parasta mahdollista dekkariviihdettä. Lisäksi, sikäli kuin dekkarimuotoa on mahdollista paljoakaan kehittää, vie Walters sen tässä kirjassaan vähintään askeleen eteenpäin. Tällä viittaan juuri tuohon kahden juonen risteävään kuljettamiseen ja avoimeen loppuun. Eikä hän milloinkaan jää jauhamaan paikoilleen samojen päähenkilöiden ja heidän elämänkulkujensa ja tunnistettavien tapojensa kanssa, vaan luo aina jotakin uutta.  Ellei toistamiseksi sitten lasketa hänen kirjoissaan hyvin usein esiintyviä poikkeuksellisen miellyttäviä ja kiinnostavia ihmisiä, jotka ovat usein naisia, mutta joiden joukkoon mahtuu myös miehiä.

Keskiyön lapset

Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.

Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.

Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.

Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin.  – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.

Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.

“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.

Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen.  Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.

Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä,  ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.

Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.

Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.

Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.

Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.

Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se,  joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.

Ei se olekaan niin

Aina aiemmin olen pitänyt melko samanarvoisena sitä, mistä kukin helmensä kaivaa, kunhan kaivaa. Lapsenahan tästä ei ole valtavasti huolta, vanhemmilla on likimain velvollisuus lukea lapsilleen satuja. Siinä samalla satumaailman yksinkertaiset mallit rakentavat lasten mieliin karkeita puitteita hyvälle ja pahalle. Saduilla on seuraus.

Ja lapsen oikeudentaju vastaa kutakuinkin Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Vain harva ajattelee, ettei kuvattu tilanne koskisi lasta itseään. Vain harva sanoo: ‘mut ei se koskis mua’.

Kouluvuosien kaikenlaisen ja kaikenmoisen opetuksen jälkeen oletkin jo omillasi. Toisinaan niinkin, että on mahdollista ajatella sen kaiken jo riittävän. Että tässä se oli, viisauspaketti kuin kananpojan ruskuaispussi, näillä mennään. Mitä nyt ehkä vähän Sanomia, niin kuin alikersantti Hietanen. Nykyään myös televisiota, vaihtelevine tarjokkeineen.

Pyhäviikonlopun mittaan tapasin joitakin ihan hyviä ihmisiä. Heistä kai suurimman osan nk. sivistys noudattelee ylläkuvattuja linjoja. Keski-ikään ehtiessä ruskuaispussi on kutakuinkin tyhjennetty ja ympäriltä kerran  menetetty kalkkikuori on korvautunut toisenlaisilla luutumilla, asenteilla, joiden kautta maailman ilmiöt tulkitaan ja koetaan. Siksi myös televisiosta katsotaan vain sellaiset jutut, joissa maailma kuvataan niin kuin se on.

Kirjallisuutta lukiessa kanavanvaihto ei ole yhtä simppeliä. Toisinaan kestää muutaman sataa sivua saada selville jotakin niistä viesteistä, mitä kirjoittajallaan ehkä on ollut mielessä. Hyvin kirjoitettujen tapauksessa hyväksyttävyyden selvittäminen vie sen verran kauan, että ellei sellaisesta ole kyse, torjuntajoukot ovat jo pahasti myöhässä. Sen jälkeen on vain keksittävä jokin tapa, miten tulla tuon ajatteluni rikkojan ja hyökkääjän kanssa toimeen. Miten mitätöidä se, jos se on mielenrauhalle välttämätöntä.

Siinä samalla oma ajattelu terävöityy ja käy vähemmän tunteenomaiseksi. Kirjoitetulle sanalle kun on kovin kehno mennä sanomaan, ‘mut kun must se ei tunnu kivalta’. Se vaatii enemmän, intohimottomamman perustelun sille, miksi.

Ainoa keino on torjua koko kirjallisuus ja sen mukana haasteet omalle ajattelullesi. Puhumattakaan niistä nöyryytyksistä, mitä kirjat voivat aiheuttaa maailmankäsitykselle,  mielipiteille, ajattelun konventioille, jopa niille mestareille ja guruille, joihin olet luottanut. (Sillä johonkuhun toiseen luottaminen lienee ihmisessä sisäsyntyinen piirre, siksi meillä on gurumme kaikkiin lähtöihin.)

Siksi ei se olekaan niin. Ei olekaan sama mistä ajattelunsa helmet kaivaa. Suurin vikatikki kaikessa on jäädä jumiin tapoihinsa, myös ajattelutapoihinsa. Lukutapoihinsakin.

Ja muuten: ei tätä tarvitse niellä. Keksi parempaa.

Aakkosaarteet II

Minkä kerran aloittaa, on kai syytä lopettaa. Tai leikin loppuunsa kestäköön. Siispä vielä loputkin aakkosten kirjaimet pitänee käydä läpi.

P
Proust, Marcel

Proustin pääteoksen, Kadonneita aikoja etsimässä, lukeminen muistuttaa kenties vähäsen maratonia. Kenties ei, sillä mitäpä minä maratonista tietäisin, sellaisen juokseminen vapaaehtoisesti kun ei koskaan juolahtaisi mieleenikään. Silti, seitsenosainen, lähes päättymättömän oloinen teos hirvittää monia lukemisesta nauttiviakin. Varsinkin, kun sarjan alku ei vielä välttämättä kerro miten hienoksi se vähitellen kasvaa.

Musiikissa P-kirjain kuuluu täysin ohittamattomasti Pink Floydille. Kappaleistakin on liki vaikea valita, olkoon tällä kertaa vaikka Us and Them, huippualbumilta Dark Side of the Moon.

Q
Q-kirjaimella ei montaa tekijää löydy. Kirjallisuudesta tiedän yhden nimen, häneenkään en ole tutustunut. Niinpä tämä kohta täytynee jättää kuningattarelle,  Queenille.  Who Want’s to Live Forever on vain yksi esimerkki tuotannosta, jossa mahtipontisuus ja paisuttelukin saadaan kuulostamaan hyvältä.

R
Raittila Hannu toistaiseksi, tuon äärimmäisen huvittavan sekoituksensa, Ei minulta mitään puutu -teoksen ansiosta, joka minusta on parempi kuin myöhemmin F-palkittu Canal Grande. Toisaalta R-voisi mennä myös Philip Rothille, mutta kun jälkimmäisen tuotannossa on ensimmäistä pahempia tasokuoppia. Parhaillaan luennan alla on kenties tuleva R-kirjaimen haltija, Salman Rushdie, ellei sitten voima lopu kesken. Keskiyön lapset vaikuttaa kuitenkin taitavan tekijän työltä jo kättelyssä.

Radiohead on puolestaan bändi, joka pysyi minulta kauan tavoittamattomissa. Sitten yhtäkkiä kaikki olikin aivan toisin. Ja nyt se on aivan ylittämätön.  Tässä Punchdrunk Lovesick Singalong (mikä jo nimenä on todella komea).

S
Sartre, Jean-Paul
Oikeastaan epäröin tämän kohdalla, koska Sartren kaunokirjallinen tuotanto on lopultakin melko pieni, joskin sitäkin painavampi. Näytelmiään en ole edes lukenut, ja filosofiaakin vain toisten kautta. Ja silti, ei häntä voi millään ohittaa, Inho on niin tärkeä. Se vain on luettava. Toki S-kirjaimelta löytyy kokonainen liuta tärkeitä kirjailijoita. On Saisio, Saramago, Schlink, Shields, Södergran ja vielä muitakin.

Musiikissakin löytyy tekijöitä moneen lähtöön, otetaan vaihteeksi pehmeämmältä linjalta Simon & Garfunkel ja Bridge Over Troubled Water.

T
Tyler Anne

Valitsin kaikista lukuisista mahdollisuuksista, joihin mahtuu kaikenlaista Tolstoista Twainiin, kuitenkin juuri Tylerin, koska omanlaisensa maailman kuvaajana hän on ehdotonta eliittiä. Se on usein erityisesti naisen näkökulmasta tarkasteltua, jossa painotukset asettuvat näille pienille, puolen sanan tai keskeytyneen eleen suuruisille liikahduksille, joilla kuitenkin on huikea merkitys kaikenlaisissa ihmissuhteissa. Hänen parhaita teoksiaan ovat Hengitysharjoituksia, Päivällinen koti-ikävän ravintolassa sekä Elämän tikapuilla.  Tietenkin T-kirjaimeen kuuluvat myös Tolkien, Trollope ja Tolstoi. Mutta se Tsehov on edelleen hämärän peitossa.

Musiikissa Tina Turnerin Private Dancerin valitsemisessa on se hyvä puoli, että pääsee taas kuuntelemaan Knopflerin sävellystä. Toki hyllystä tältä kohtaa taitaa löytyä myös se nolo suosikki (Toto ja albumi  IV).

U
Utrio Kaari

Jo kerran aikaisemmin tunnustin, että opiskelin kerran historiaa, missä vastaan tulivat viikinkiretket. Tenttikirjana oli tanskalaisen Else Roesdahlin kirja Viikingit. Enkä kai vieläkään ole törmännyt tylsempään kirjaan, vaikka opiskelusaralla on joku muukin kauheus tullut vastaan. Onneksi keksin ottaa Utrion Vaskilinnun avukseni, jonka jälkeen aloin jo uskoa selviäväni tentistä. Ja hyvinhän se meni. Joten jo siinä olisi syytä kyllin nostaa Utrio tälle listalle, mutta miksipä ei muutoinkin. Mitä myöhempää tuotantoa lukee, sen paremmista kirjoista on kyse.

Musiikissa U:n kohdalla on kaksi tekijää, U2 ja UB40. Yhtä lailla kuin Totoa on nykyään muodikasta inhota U2:ta, mikä ehkä uusimman tuotannon kohdalla voi ollakin paikallaan, mutta ei niiden vanhempien. Tästä Heartland-kappaleesta olen aina pitänyt.

V
Vonnegut, Kurt

Toisinaan on vaikea valita, toisinaan sitäkin helpompaa. Vonnegutin kaltaista satiirista neroa ei ollut montaa hänen eläissään, eikä uusiakaan tunnu helposti löytyvän. Lyhyin, iskevin lausein aina maaliinsa osuva, taitava kirjailija, jonka sci-fi allegorioissakin on kaikenlaista purevaa. Jos yksi pitäisi joukosta poimia, niin ehkäpä Piruparka, Jailbird.  Mutta ovathan ne muutkin, aivan viimeinen Maaton mies olisi ehkä voinut jäädä kirjoittamatta.

Yksinkertainen V-kirjain taitaa mennä Suzanne Vegalle ja Gypsy‘lle.

W
Woolf, Virginia

Tässä on vähän samanlainen tunnelma kuin oli L. Onervan kohdalla. Mestari pitää yhä ykköspaikkansa, mutta heti tuolinjuurelta löytyy huojuttajia, kuten Jeannette Winterson tai Sarah Waters. Lievästi huvittavana piirteenä voi todeta, että W-kirjaimesta löytyvät myös Alice Walker, Barbara Wilson ja Oscar Wilde. Näillä kaikilla kun on jossain määrin yhdistäväkin tekijä, jos kohta ovatkin aivan erilaisia kirjailijoita.

Musiikissa tämä kirjain taitaa mennä Waterboysille, tarkkaan ottaen siis Mike Scottille, joka lienee kolunnut kaikki musiikkisuuntaukset. Ehkä hänen  juttunsa sentään olivat parhaiten kohdallaan irlantilaisesta perinteestä nousevalla levyllä, Fisherman’s Blues.

Y
Yourcenar Marguerite,

joskin olen lukenut hänen teoksistaan vain Hadrianuksen muistelmat, rohkean minämuotoisen heittäytymisen Rooman keisarin elämään ja ajatuksiin. Kotimaasta voisi ehkä lisätä aivan toisenlaisen kirjailijan, Anna-Maija Ylimaulan, jonka varhaisimmat teokset valottavat elämää ja kasvua lestadiolaisperheessä. Pieniä, hyviä kirjoja.

Musiikissa, kukapa muu kuin Neil Young, tässä Four Strong Winds.

Z
Zola, Emilé

Oikeastaan hölmöä nimetä tekijä vain kahden luetun kirjan perusteella, varsinkin kun kirjailija sattuu kirjoittaneen niitä kokonaisen liudan ja pohjustaneen siinä ohella kokonaisen naturalistisen suuntauksen. Mutta kun häntä ei ole paljoakaan käännetty, niin minkäpä teet. Silti, Naisten paratiisi kannattaa kyllä lukea.

Musiikista löytyy korkeintaan Zen Café:  Stop – eikä sekään ole suuri suosikki, mutta kuunneltava.

Sellaiset olivat nämä aakkoset, skandinaaviset spesiaalikirjaimet jääkööt rauhaan, niitä kun ei näy kertyneen sen enempää kirja- kuin levyhyllyynkään.

Aakkosaarteet I

Kirsimarian blogista löytyi tällainen mukava meemi, joka sopii minulle, erityisesti näinä päivinä, jolloin olen lopulta lukenut vain vähän kaunokirjallista. Joskin kiinnostuksen vuorovesi on sentään vähitellen kääntymässä. Lukulistalle vain on osunut yht’aikaa hitaita luettavia, kuten Rushdieta, Proustia ja Woolfia. Niitä lukiessa kirjan tuottama ilo on joka kerta syvää, niin että taas muistaa miksi pitikään lukemisesta niin paljon. Tv-sarjat, elokuvat, ne eivät vain yllä samaan. Mutta mainituista ehkä toiste. Nyt aakkosiin, joista punaiset ovat Scarlett Letterseja, muita vielä vähän tärkeämpiä. Linkkien taaksekin voi kurkistaa, olen koonnut niihin ainakin itseäni kiinnostavia sivuja.

A

Atwood Margaret, pitkäaikainen suosikkini,  jonka ilkamoiva, terävä ja  kirpeä tyyli huvittaa ja ihastuttaa minua aina. O. W. Toad ei oikeastaan ole täysin huonoa teosta käsistään päästänyt, joskin tuotantoon mahtuu kaikenlaista. Alkuaikojen toisen aallon feminismikin on myöhemmässä tuotannossa laantunut melkoisen leppeäksi.

Niin ja tietysti, tässä kohtaa olisi voinut olla Austen. Musiikissa taas A -luokkaa on Tori Amos.

B
Beauvoir, Simone de – niin, ranskatar, filosofi, nero ja taitava kirjailija, roolinsa ymmärtävä avopuoliso ja mitä vielä? Kaunokirjallisista teoksistaan minua miellyttävät Kutsuvieras, Kauniit kuvat  – ja miksipä ei myös Mandariinit. Tämän syksyn kirjalistausten mukaan suomalaiskustantajatkin ovat vihdoin sivistymään päin, ja julkaisevat Toisen sukupuolen kokonaisena, aiempi versiohan oli lyhennelmä.

Musiikissakin B tuottaa klassikon, eli The Beatles, ja Let It Be, joka oli ehkä ensimmäisiä Beatles-kappaleita, johon tutustuin joskus 11-vuotiaana.  Se kun sopii myös tämän hetken fiiliksiin.

C

Coetzee, J. M kävi melko tasaväkisen ottelun Albert Camusin kanssa.  Coetzee meni lopulta puoli pistettä edelle, teostensa äärimmäisen voimakkaiden tunnelatausten vuoksi. Välillä ne toki myös karmivat, mutta vaikuttavat. Vaikuttava toki on myös Camus, mutta tyylilaji on jotakin muuta.

Musiikissa C:ltä on  paljonkin valittavaa, mutta otetaan nyt tämä Camel, Stationary Traveller

D

Dostojevski, F. M lienee täysin ohittamaton kenellekään kirjallisuudesta koskaan kiinnostuneelle. Tarvitsee lukea lopultakin vain yksi pieni teos, Kellariloukko, ja saa ajateltavaa pitkäksi aikaa. Ja niistä isommista aika ei mene hukkaan Idiootin eikä Karamazovin veljesten kanssa. Ja onhan se Rikos ja Rangaistuskin, joka taannoin oli tässä blogissa jo puheenaiheena.

Musiikissa D on myös hyvin merkittävä, se on Dire Straits, ja Love over Gold.

E

Eliot George, tämä 1800-luvun tyyliin miehennimellä kirjoittava nainen, häneltä erityisesti  Middlemarch, joka minulle on päätynyt myös televisiosarja-DVD:nä. Todella hieno teos.

E-kirjaimelta on musiikissa vaikea löytää ehdotonta suosikkia. Mutta koska George Eliotin oikea nimi oli Mary Anne Evans, otetaan sen kunniaksi Evanescence,  My Immortal.

F
Forster, E. M,  edelleen pysytään näköjään vanhoissa klassikoissa. Mutta niin hienovireisiä teoksia kuin Forsterilla on vaikea löytää. Erityinen suosikkini on Talo jalavan varjossa, ja sen mielenkiintoinen kahdenlaisen elämänasenteen vertailu. Kirjasta tehdyssä elokuvassa Emma Thompsonilla on loistorooli, joka myös sopii hänelle.

Hyvänä kakkosena tässä kirjaimesssa on Faulkner, mutta pienin mutinoin. Musiikissa sijan voisi antaa vaikka Fleetwood Macin Rhiannonille.

G
Galsworthy, John – jaa, jokohan alkaa olla selvä, minkälaiset kirjat ovat takuuvarmimmin löydettävissä minun kirjahyllystäni. Mutta onko sitä paljon parempaa perusporvarin muotokuvaa tehty, kuin se millaiseksi Galsworthy kuvaa aidon Forsyten. Hänet, joka tietää, että Wedgeworth on aina Wedgeworthia.

Musiikissa G taitaa mennä Green Dayn Boulevard of Broken Dreamsille.

H
Hesse Hermann, Arosusi, Demian, Siddhartha, ja niiden perään vielä Narkissos ja Kultasuu sekä lopuksi, tosin paljon vähemmän vaikuttaneena, Lasihelmipeli. Siinä teossarja, joka yhä edelleen antaa ajateltavaa, siitä huolimatta, että ensinmainittu kolmikko oli aikoinaan todella kova paketti nuorelle mielelleni. Lisäksi Hesseltä on mainittava kokonaisia sarjoja hienoja novelleja, runojakin. Jokin osa minusta lepää yhä sillä perustalla, jonka Hesse on kirjoillaan luonut, vaikken osaa sanoa mitä se oikeastaan on.

Musiikissa vaihdetaan tyylilajiksi country, ja annetaan estradi Emmylou Harrisille.

I
Irving John ja Ishiguro Kazuo

Näistä John Irving oli Garpin maailman, Oman elämänsä sankarin ja Owen Meanyn myötä jonkinlainen nykytähti kirjallisuudessa. Mutta sen jälkeen – no yhden miehen, yhden naisen tuotanto ei koskaan voi olla aina pelkkää huippua.  Kaikilla on nousunsa ja laskunsa, toiset vaikenevat kokonaan.

Ishiguro puolestaan on täällä tuon japanilaisuutensa vuoksi, mutta myös teokset Menneen maailman maalari ja Pitkän päivän ilta ovat erinomaisia kirjoja. Näidenkin kirjailijoiden teokset ovat olleet elokuvantekijöiden suosiossa.

Musiikissa I on harvinainen kirjain. Mutta takavuosilta löytyy yksi irlantilaisbändi, In Tua Nua, jolla oli pari pienehköä hittiä 1980-luvun alussa.

J
Joyce James, kaikista muista sittenkin ehkä huomattavin, vaikka kirjainta jakamassa on muitakin, kuten Tove Jansson, Eeva Joenpelto, Maria Jotuni ja vielä toinenkin James, P. D. Valitse noista nyt sitten. No, jos joukossa on dekkarinkirjoittaja oltava, olkoon sitten hän. Loistavia tekijöitä ovat myös nuo kotimaiset klassikot, esimerkiksi Jotunin Arkielämän loppu melkein itkettää joka kerta, Joenpellon lohjalaisporvaristo ja vasemmiston puhurit, ja tietenkin Jansson, eikä pelkästään muumien vuoksi, vaan muidenkin teostensa.

Musiikissa J taitaa kuulua kokonaan Jethro Tullille, tässä viehättävä  Heavy Horses.

K
Volter Kilpi. K-kirjaimella alkavia kirjailijoita löytyy suosikeista jälleen lukuisia, joten on valittava varman päälle ykkönen. Kilven Alastalon sali on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Näitä Saleja nimittäin tulee elämässä vastaan paljon useammin kuin vain eräänä suvisena sunnuntaiehtopuolena, saleja joissa otetaan miehestä, nykyisin jo naisestakin henkistä mittaa ja kanttia. Silti seuralaisia hänelle löytyisi hyllystä iso liuta, vaikkapa Kawabata, Kallas, Kazantzakis, Konkka, Krohn, Kundera…

Musiikissa K taitaa mennä k. d Langille, Constant Craving.

L
Lessing Doris, taannoinen nobelisti. Hänen tuotannossaan on kyllä huippunsa ja laskukohtansa, mutta paljon hyvää myös. Aikoinaan melkoisen vaikutuksen teki tietysti Kultainen muistikirja, mutta pidin hyvin paljon myös sci-fi teoksesta Avioliitot vyöhykkeiden välillä, joka on oikeastaan varsin eroottinen teos, joskin ehkä melko älyllisessä mielessä.

Musiikissa L menee vaihteeksi kotimaahan,  se on Liekki ja erittäin kaunis Pienokainen.

M

Mann Thomas

Mann on kirjallisuuden viimeiseksi filosofiksikin sanottu. Ja kyllä, ovathan Tohtori Faustus tai Taikavuori myös erittäin filosofisia järkäleitä, vaikka jälkimmäisen kohdalla on jostain syystä nostettu arvoon arvaamattomaan sen hienovarainen rakkaustarina. Sentään sydän sykähtää enemmän kun tarjolla on Kuolema Venetsiassa, Tonio Kröger tai esikoisteoksensa Buddenbrookit, loistava saksalaisporvariston kuvaus. Myös pienoisteos Laki on erittäin suositeltava, erityisesti Raamattunsa tunteville.

M-kirjain on musiikissa suosittu, tällä hetkellä ykkössija kuuluu Mewille, tässä Comforting Sounds.

N
Naylor Gloria – tämä oli eräänlainen yllättäjä. Yhdysvaltain tumman väestön harvoja naiskirjailijoita. Kotipaikka Linden Hills kertoo kuitenkin hyvin vaikuttavan tarinan nousukkuudesta. Hänen tuotannostaan ei ole käännetty kuin kolme teosta, joista mainittu on kaiketi paras.

Musiikissa N-kirjaimen vie New Order, ja Regret – onhan sitä asioita, jotka joskus kaduttavat, tai sitten eivät.

O
L. Onerva on pitkään hallinnoinut tätä sijaa yksinoikeudella. Mirdja on kielellisesti erikoinen, lumoava teos, ensi kertaa luettuna varsinainen jysäys. Muutoinhan Onerva olikin pääasiassa runoilija.  Nyt O:n istuimesta kamppailemaan on kuitenkin ilmestynyt kilpailija, Sofi Oksanen. Ihan vielä ei entistä mestaria sentään ole tuolilta tiputettu, mutta kyllä se jo huojahti.

Musiikissa Oasis on hieman ristiriitainen ja sisäisten riitojen repimä parhaillaankin. Mutta Don’t Look Back In Anger on kuitenkin hieno kappale, paitsi musiikin, niin myös pelkän nimensä mukaisen viestin myötä.

Kas, näitä kirjaimia on niin paljon, otetaan loput toisella kerralla.