Välineitä kyllä, entä sanottava?

Informaation aikakausi. Sellaista näin jossakin mainittavan yhtenä ehdokkaana tämän ajan  kutsumanimeksi. Sopii varmasti siinä missä industrialismi. Ainakin ajalle on ominaista se, että kontaktivälineitä on niin paljon, että ystäviäkin on alettava keksiä niiden kaikkien käyttämiseksi, jotta olisi keiden kanssa roikkua kaiken aikaa kaikkialla.

Koska. Minä. Olen.

Aivan samoin kaikki paikat ovat täynnä tekstiä. On perinteistä ja uutta mediaa, on vitsejä, runoja, tutkimuksia, väitöskirjoja, wikipediaa ja hikipediaa. Niin, ja tällaisia, blogeja.  Ehkä on myös olemassa hentoinen mahdollisuus, että yhä useampi alkaa miettiä pinnallisen ja syvemmälle menevän tekstin eroja. Helpon ja vaativan, hölinän ja sanoman.

Sama taustamelun kasvu, sama mustavalkoinen kohina on myös se noste, joka vie laadukkaan kirjallisuuden riman entistäkin korkeammalle. Taas kerran kirjallisuuden on kyettävä piirtämään raja, erottumaan ja tuntumaan, ehkä se ei olekaan enää huutavan ääntä korvessa, ehkä paremminkin hiljaisen ja mietityn saareke metelin keskellä.

***

Nämä mietteet herätti esikoiskirjailija, Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008 saaneen Turo Kuninkaan novellikokoelma Työkalupakki. Kuningas on selvästi erittäin lahjakas kirjoittaja. Yhtä selvästi kynänjäljestä näkee, että sen lentoa on viritelty todennäköisesti aikakauslehtityössä tai muussa journalistiikassa, jossakin jossa lento ja tekstin iskevyys on olennaista.

Näissä 28 novellissa on kaikissa sama yleispiirre, lentävyys, luistavuus, kirjoittamisen taito, usealla novellilla on kiinnostava ja hauska aloitus. Mutta alun jälkeen tulee se vaikea kohta, mihin juttu pitäisi viedä. Tavallisimmin jäljet todistavat tekstiin rakastumisesta, niin että lopulta mies on kynänsä ja sanojensa tahtoa heikompi, tarina kuljettaa, lennättää juttua aivan itsestään ja kirjailija pidättelee henkeään. Suurimmaksi osaksi sentään lennot päättyvät turvallisesti, äkkiloppuja tai kananlentoja ei nähdä. Sen sijaan aivan liian moni novelli on ylipitkä. Niin pitkä, että kun vitsiin on väsynyt, alkaa jo odotella loppuisiko tämä jo kohta. Yleensä ei.

Melkein kaikissa on ongelmista huolimatta ainesta, vain samaan tapaan levällään kuin leikkaamattomassa elokuvassa. Novellien hallitseva aihe on nuoren miehen kuvaus, sen tyypin, jonka kiinnostuksenaiheet ovat 1) autot, 2) naiset kohteena, 3) urheilu. Ja kun nämä kolme pääkategoriaa väritetään alapäähuumorilla (Käteen vetämisestä ja Kun oikein hieno nainen käy paskalla) on selvää, että menestyskirjailijan alkuhan se tässä. Mieskirjailijan alku, sillä edellämainitun ohella naista kuvataankin ainoastaan novellissa Rohee muija. Ja kuinka ollakaan, Wsoy:n sivuille on kerätty monen mieslukijan kiitokset.  Kohderyhmä on siis tavoitettu. Ja onhan tämä  todella mainio, hauska kirja miehelle. Ehkä kouralliselle naisiakin. Aivan varmasti ainakin joku juttu naurattaa.

Sitä ei käy kuitenkaan kiistäminen, että kirjoittajana Kuningas on hyvä. Ei ole vähäisintäkään aihetta epäillä, etteikö hän jonakin päivänä näytä, mihin näillä työkalupakkinsa välineillä yltää. Tämä oli vasta kisällinäyte. Sisällöltään vain sen verran kevyttä, että synnytti pohdiskeluja tekstimelusta ja kirjan arvoisesta tekstistä.

Se, että media täytyy sähköisistä höpinöistä ei nimittäin kaada aarniometsiä, Kuninkaan uralle asti kulutetut nuoren miehen kuvaukset, b-luokan vitsit ja lennokkuudet sen sijaan ainakin toistaiseksi kaatavat.  Miksi muutoin minusta voisi tuntua siltä, että olen jo kuullut tämän kaiken. Että nämä jutut on kerrottu, sata, tuhat kertaa. No,mutta, miksi valittaa, toistetaanhan sitä pieruhuumoriakin.

Niin toistetaan, niitä kerrotaan vuosikymmenestä toiseen ja niillä täytetään digimediaa. Siksipä ei ole erityistä kirjoittaa aiheista, johon joka kolmas bloggaajakin pystyy, joskin huonommalla tyylillä. Sellaisen vain ei pitäisi nousta palkituksi, vakavasti otettavaksi kirjallisuudeksi. Ei se vielä riitä, että osaa kirjoittaa. Toinen, isompi asia on katoavaa bittivirtaa kestävämpi sanottava.

Sillä onhan kirja enemmän kuin parin vitsin arvoinen. Onhan? Ellei, ei sitten kirjoiteta niitä. Facebook ja Twitter riitävät. Pahimmassa tapauksessa blogi.

El Miradorin ovet kiinni

Runoilijan talossa yllättää varautumattoman lukijan. Sellaisen, joka ei syystä tai toisesta tiedä kirjan taustaa. Sitä, että se on elämänkerran tilalle kirjoitettu fiktio. Henkilöstä, jolla on sekä nimi että asema suomalaisessa kirjallisuudessa, eikä vallan mitätön olekaan. Ja nyt sitten, kirjan kansien välistä alkaa kuulua minä-muotoista puhetta, selkeää, vahvaa ihmisen ääntä – tämäkö siis on runoilija Manner?

Ja tuo ääni kertoo rauhallisesti ja tasaisesti runoilijan elämästä, sen eri vaiheista, nykyisyydestä Espanjan talon romahtaneen katon alla, lapsuudesta Viipurissa, vahvasti uskovaisten ja ruumiinkuritukseen luottavien isovanhempien kasvattamana ja myös jonakin, joka saa maksaa siitä, mikä isovanhempien katsannossa merkitsi tyttären erehdyksiä. Siksi pianonkielet viuhuvat välillä kipeästi. Ratkaisu, jonka Sinervo on rakentanut sen kuvaamiseksi, mitä Mannerin äidille tapahtui, ja miten tyttö päätyi isovanhempiensa huostaan, on erittäin hyvää työtä.

Sinervon kirjan alkuosa on myös sen tehokkain osa, se ottaa lukijan helposti valtaansa, ja lukijan sen salliessa, kerronta kantaa kiinnostavasti ja kauniisti loppuun saakka. Lukija, joka etsii hyvää fiktiota, saa sitä tästä kirjasta runsain mitoin. Kirja myös tarjoaa kuvan hyvin kiehtovasta ihmisestä. Elämänkertafiktiona, sellaisena, jota viimeksi lukemistani tarjosi Hannu Väisäsen Toiset kengät, tämä oli parhaita koskaan lukemiani.

Televisio ja elokuva ovat ne välineet, joissa näitä elämänkertakuvauksia on usein ja monenlaisia. On nähty Sibeliusta, Irwiniä, ja Mannerheiminkin mantteli on monesti näyttelijän ylle puettu, vaikka se yksi ja suurin kuva tuntuu aina vain olevan tulossa. On siis selvää, että elämänkertoja ja elämänkertafiktioita tullaan aina tekemään merkittävistä ja mielenkiintoisista ihmisistä, halusivat niiden kohteet sitä tai eivät.

Mitä kauempana la storiassa, historiassa, tällaisen kuvauksen kohteen elämä on, sen varjomaisemmaksi hän myös itse muuttuu. Siksi minua ei ole vaivannut lukea vaikkapa Henry Troyatin Romanov-suvun  elämänkertoja. Manner vain tuntui vielä tuoreelta, kaikkea muuta kuin varjomaiselta henkilöltä. Siksi Sinervon vahva, hieno kuva alkoi yhtäkkiä vaatia vahvistusta. Etten uskoisi jonkun muun fiktioon, aivan kuten en muutoinkaan halua uskoa kaikkea mitä poissaolevasta puhutaan. Se, että poissaolo vaihtuu kuolemaan, ei asiaa välttämättä paljon muuta, yhä mieluiten vakuuttuisi itse kerrotun paikkansapitävyydestä.

Varsin selvää on, että Sinervo on käyttänyt samoja lähteitä. Valinnut mitä halusi, eikä lainkaan huonosti. Kuitenkin, aina kun liikutaan toisen käden tulkinnan portaalla, pitää monenlaiset näkemykset sallia, koska oikeaa totuutta ei sen omistaja ole enää varmentamassa. 

Sinervon valitsema tulkintatapa Mannerista on ehyt, yhtenäinen, uskottava ja kirjoitettu myönteiseen sävyyn. Niistä valinnoista voi olla lukijana vain iloinen. En todellakaan olisi halunnut lukea synkempiä sävyjä tavoittelevaa fiktiota, mikä sekin ehkä olisi ollut mahdollista.

Kuitenkaan kirjassa ei ole paljoakaan kuvattu itse runojen ja proosateosten kirjoitustyötä, josta Manner kuitenkin kirjeissään puhuu. Ainoa poikkeus tehdään läpimurtoteos “Tämä matka” -runokokoelman tai “lätkän” kohdalla. Sen sijaan käännöstöitä, sen vaikeuksia ja työläyttä kuvataan paljon useammin.

Toinen asia, jonka voi lukea tälle, fiktiivisellekin minäkuvaukselle pieneksi puutteeksi, on puhujan äänen tasaisuus. Sama ääni on kertojana kirjan alusta loppuun, se on yhtenäinen, tasainen, kiihkoton, jopa puolueeton. Se muistuttaa paljonkin yhtä niistä äänistä, joka Mannerilla on kirjeissään, mutta se ei ole ainoa. Sillä kirjeessään Anna-Liisa Mäenpäälle, Manner toteaa:

Taiteilija ei voi olla tasapainoinen ihminen, juuri tasapainon puute yllyttää häntä. Aivan samoin kuin syvyyspsykologia rakentuu äärimmäisyyksille, taiteilija omasta epäsuhtaisesta ja ‘mielettömästä’ rakenteestaan käsin luo uusia suhteita ja mielekkäitä kokonaisuuksia (jos nim. kestää omat rakennevirheensä, mutta se on sitten toinen asia). [Manner, 21.8.1965]

Ja juuri tämän tunteissaan välillä rajustikin heilahtelevan ihmisen äänen Sinervo on jättänyt pois tai ainakin vaimentanut. On vain yksi ääni, joka tietää minuudestaan kaiken. Toisaalta juuri kertojanäänen tasaisuus paljastaa kerrotun olevan sepite, jo kerrotun ja luetun pohjalta laadittu, mikä on vain hyvä. Sillä tavoin lukija ei voi liian pahasti yllättyä kun jälkisanat vahvistavat kirjan syntytavan.

Kaiken kaikkiaan  Sinervon kirja on hyvää työtä, kuvaus kirjailijasta jonka oma ilmaisutaito on niin mestarillinen, ettei hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä kävellä yhtä helposti kuin siihen taloon, jonka voi kirjoituksista koota.   Mikä parasta, tällaisena kirja lisää kiinnostusta Mannerin omaa tuotantoa kohtaan.

Afrikkaan ja takaisin

Sen pituinen se sitten oli, nimittäin Kaupunki nimeltä Onitsha. Enkä oikein vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisin. Se ei ollut huono, eikä välttämättä hyväkään. Onhan se sangen hyvin kirjoitettu, tyylikkäästi, taidokkaasti, kauniilla kielellä. Mutta se ei juurikaan vastaa kysymykseen, miksi se piti kirjoittaa.

Siksikö ehkä, että  joku halusi kirjoittaa, opetteli kirjoittamaan ja kirjoitti. Lopputulokseksi saatiin eräänlaista sahatavaraa, teollisuusstandardin mukaista, virheetöntä, siloiseksi hiottua, kirjan viran täyttävää, mutta lukijaansa jokseenkin täysin koskettamatta jättävää.

Afrikan oloja, elämää ja tapoja, ei kirjallisuudessa ole vielä paljoakaan kuvattu, minkä vuoksi tällä olisi voinut olla aivan erityinen sarka kylvettävänään. Se kuitenkin jää vähiin, sillä kirjan pääaineksena on vieraus, vierastaminen, etäisyys. Jonkin oudon tarkastelu kyynärmitan päästä, tai vieläkin etäämpää.

Fintan, kirjan kertoja ja  päähenkilö, on kertomuksen alussa 10-vuotias poika, joka saapuu Nigeriin äitinsä kanssa vuonna 1948, jonne he seuraavat perheen isää, siirtomaakaupan palveluksessa olevaa miestä, joka samalla tahtoo tehdä tutkimustyötä viimeisestä Meroen kuningaskunnan kuningattaresta, valtiosta ja kansasta, joka palvoi Osirista, Isistä ja Atonia – näitä jo historiankirjoista tuttuja jumalia ja myyttejä, jossa jumalia ovat niin haukat kuin termiititkin. Tämä tutkimus tuo kirjaan melko lavealti mytologisia aineksia.

Fintan kohtaa Nigerissä ikäisensä pojan, jonka kanssa ystävystyy, mitä ystävyyttä riittää siihen saakka, kunnes siirtomaahallinto vangitsee ja myöhemmässä kapinassa tappaa nigeriläispojan veljen ja sedän. Syitä vangitsemiseen tai kapinaan Le Clézio (ei tietenkään) kerro. Tapahtumien jälkeen mustan ja valkoisen rodun lapsetkaan eivät voi enää leikkiä yhdessä.

Muutoin englantilaisten ja nigerialaisten kanssakäynti pohjaa pidgin-englantiin ja elekieleen. Kirjan suomentaja Annikki Suni on tässä valinnut oikein, jättämällä kääntämättä nuo sekakieliset lauseet, ne joko ymmärtää englannin pohjalta tai sitten ne jäävät oivaltamatta.  Niiden omituisuus palvelee kirjan vierauden teemaa.

Myös se, että kertoja on pieni poika, lisää kirjan vieraantunutta otetta. Tämä  kulttuurin tarkastelu lasten silmin “erilaisesta  ja yllättävästä kulmasta” oli aikoinaan niin suosittua, että ainakin minä jossakin vaiheessa onnistuin totaalisesti kyllästymään siihen ja sen tahallisen vinoon ja outoon maailmaan. Le Clézio edustaa tätäkin kerrontakeinoa kehittyneimmillään, ehkä myös onnistuneimmillaan. Fintan ei kysele, ihmettele eikä edes yritä selitää mitään. Hän ainoastaan rekisteröi näkemäänsä. Tämä käsitys, että lapset eivät selitä maailmaansa, on  yksi näistä modernin kirjallisuuden maneerisista ideoista, ja – minusta – melko epätosi sellainen.

Kokonaisuutena paikallisten ihmisten tavat jäävät niukalle kuvaukselle. Brittisiirtomaan hallinto on yhtäläisen  pieni, ylimielinen ja itseensä käpertynyt kuin millaisena se esiintyy vaikkapa elokuvassa “Minun Afrikkani“.  Täälläkään ei  naisilla ole asiaa miesten klubille, ja hallinnon paikallisiin kohdistamien tapojen arvostelu aiheuttaa pahennusta.

Keräilemissäni viitteissä Le Clézioon oli Daily Telegrahphin kuvaus “kokeellisesta” kirjallisuudesta, joka nyt tuon luettuani, loksahti paikoilleen. Sen mukaan:

On outo kokemus katsella kuinka 60- ja 70-lukujen kokeellisen kirjallisuuden hyvin säilyneitä fossiileja nousee päivänvaloon. Niissä on sivukaupalla pikkutarkkaa hehkulamppukupujen, puukkojen tai savukeaskien tutkimista, keskusteluja, joissa ei keskustella; ja loisteliaan mahtipontisia seksikohtauksia. ”Raudan ja sementin kaupunki, sinua en enää tahdo, kiellän sinut!” ”Kirjoitin sinulle ja raiskasin sinut. Mikset sinäkin tekisi jotakin?”

Tuota, jossain määrin huvittavaa määrittelyä vasten tarkasteltuna, ei tästä  kirjasta enää löydä sivukaupalla pikkutarkkaa esineiden tutkintaa, omalaatuisista seksikohtauksista sen sijaan ollaan pääsemättömissä. Tässä ne eivät ole mahtipontisia, paremminkin teatraalisia, yllättäviä kuin äkillinen kesäukkonen. Tietenkin myös rujoja ja animaalisia, eivät missään tapauksessa lukijaa miellyttäviä – sehän nyt olisi aivan mahdotonta jo ajatuksena.

Kenties se sitten on juuri tätä Ruotsin akatemian merkillistä kuvausta vastaavaa “vallitsevan kulttuurin alapuolisen inhimillisyyden kuvausta“, mikä lause minun oli luettava kolmesti, ennen kuin sain ilmaisuun paljoakaan järkeä. Jos sain sittenkään.

Kirjan loppuosassa Fintan, on varttunut 30-vuotiaaksi mieheksi. Sitä ennen hänen elämäänsä mahtuu sisäoppilaitosvuosia Bathissa, vanhempien muutto Italiaan ja Fintanin ero perheestään. Näiden viittausten tehtävänä lienee kuvata yksinäisyyttä ja erillisyyttä, jota Fintanin elämässä lievittää vain tyttöystävä, kenties tuleva vaimo. Aivan loppuun kuvataan perheen yhteyden hetki isän kuolinvuoteen luona.

Niinpä lopulta viimeisille sivuille ehdittäessä voi todeta kirjan mahdolliset elämänkertamaiset piirteet. Kenties se kirjoitettiin juuri niiden vuoksi.  Aito elämänkerta olisi  silti saattanut olla mielenkiintoisempi. Kuitenkin, jos pitää modernista, kylmän kuivaksi viljellystä kokeellisesta kirjoitustavasta, sellaiselle lukijalle tämä kirja on paikallaan. Mahdollisesti jopa nautittava. Minulle taas -  loputon sarja tällaisia kirjoja saisi minut luopumaan lukemisesta.

Kuvittele itsellesi mies

Alut ovat tärkeitä. Kenties ne ovat myös vaikeita.

Riitta Jalosen vuoden 2006 Runeberg-palkittu  Kuvittele itsellesi mies alkaa jollakin tapaa kankeasti. Tai sitten se maailma, jonne Jalonen johdattelee, on jo kynnyksellä niin vieras, että minä lukijanaan kompastelen, kummeksun, ja olen vähällä kääntyä takaisin.

Kirjan nimi sai minut epäilemään, ettei tämä taida olla minulle kirjoitettu. Se kun tuntui sopivan korkeintaan jonkin painajaisuneni otsikoksi. Kuitenkin palkinnonsaajan pitäisi olla kaikille, joten pitihän kirjalle antaa  mahdollisuus.  Kun kirja nyt on luettu, tiedän ettei se tosiaan ollut minulle. Luin sen silti.

Ensimmäisen luvun tapahtumat ovat aika erikoisia, lehtien repimistä, avantouintia ja mustien roskapussien ostelua. Toiminta saa selityksensä vasta seuraavassa luvussa moderniin kronologiaa sekoittavan kirjallisuuden tyyliin. Siihen nähden kiinnostavaa onkin, että samassa kakkosluvussa loikataan notkeasti myös 1800-lukulaiseen tapahtumien enteilytekniikkaan, “hän oli vastannut kutsuun, aavistamatta että naapurin ulkorappusten edessä olisi elämän kääntöpaikka, suon upottava kohta”.

Niiden ulkorappusten edessä Mirjami, vasta Madeiran lomalta kotiin palannut aviovaimo, saa naapurin tarkkasilmäiseltä rouvalta tietää, että hänen aviomiehellään oli loman aikana ollut heidän kotonaan toinen nainen. Yötä myöten, asumassa. Ja että oli ne nähty yhdessä ennenkin.

Mirjami oivaltaa samantien kuka tuo toinen nainen on. Se taiteilija, johon mies oli niin ihastunut. Se sama, jolle Mirjami oli lainannut omat sopivamman kokoiset kenkänsä taidenäyttelyn avajaisissa. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että aviomies on tavannut taiteilijan jo ennen taidenäyttelyä. Siitä Mirjami hänet kuitenkin muistaa, häneen sattuu ja hän antaa raivonsa purkautua.

Riitta Jalonen tuntuu olevan symbolismin taituri. Sillä tässä kirjassa tätä tekniikkaa käytetään viljalti. Mirjami purkaa vihansa miehen vaatteisiin, aviovuoteen patjoihin, yhdessä ostettuihin astioihin, kelloihin. Paljaisiin vuoteen vanerilevyihin hän kirjoittaa “te kaiketi lämmitätte toinen toistanne”.

Enkä voi väittää, ettei tuollainen olisi todenmakuista. Tiedän samankaltaista tapahtuneen, miehen vaatteita on lennähtänyt kuralätäkköön, ja grillijuhliin kutsutut ystävät ovat saaneet todistaa illan emännän äkillistä tarvetta  lähteä pyöräilemään. Vihan voi purkaa ulospäin, näkyvänä ja tuntuvana. Toinen vaihtoehtohan saattaa olla vielä pahempi, kääntää se sisäänpäin, ja kärsiä seurauksena psykosomaattisia sairauksia. Tämäkin raivonpurku kuitenkin voi jakaa lukijoita, sen mukaan miten he itse toimisivat loukattuina ja sen mukaan minkä voivat uskoa todeksi. Minä vierastin, mutta hyväksyin.

Lopulta Mirjami löytää vihansa purkukanavaksi aseen, joka puree mieheen syvimmältä. Sen, joka heille on ollut avioparina yhteistä aivan alusta asti. Mirjami on puutarhuri, minkä ammatin hän on valinnut, koska silloinen poikaystävä rakasti kukkia yhtä paljon. Oikeastaanhan Mirjamista piti tulla meteorologi. Mutta koska Kalevi… ja niin Mirjami valitsi kukat. Ja kukkia ja puutarhaa he ovat harrastaneet, ja heidän kotinsa on täynnä huonekasveja. Nyt Mirjami kantaa kukat yksitellen talviseen puutarhaan, omenapuun oksille.

Sitä tehdessään hän kompastuu portaissa. Lyö päänsä,  saa aivotärähdyksen ja päätyy sairaalaan. Jonne häntä tapaamaan tulee taiteilija Inari Ojut, hänen miehensä rakastajatar. Joka ajattelee, että on syypää siihen, miksi Mirjami on nyt sairaalassa.

Mirjamin kosto omantunnon tuskan ahdistamalle Inarille on vaatia tätä maalaamaan hänen muotokuvansa. Se myös tapahtuu, mutta Mirjami huomaa, ettei taiteilijaa välttämättä käsketä. Sillä Inari palauttaa tämän pallon, vaikka kirjan lopussa Mirjami ei sitä vielä tiedä. Taide kun on merkillinen, usein  monikerroksinen asia.

Aviomies ei saa puheenvuoroa tässä kahden naisen draamassa. Hän on välikappale, suopursu, jokin melkein turha, tehtävänsä tehnyt kuhnuri, joka liikuksii hiljaa nurkasssa kun kuningattaret taistelevat hänestä. Syyttä Jalonen ei korosta hänen symbolinaan suopursua, jota kansanperinteessä on käytetty lemmenrohtona.

Ongelmaksi kirjassa nousee toinen nainen, taiteilija Inari Ojut, jonka hahmosta minä en kyennyt kokonaista ihmistä löytämään. Inari on liian varjomainen, liian etäinen ja liian – kirjallinen, jopa teatraalinen. Taiteilijuus tuskin riittää selittämään kaikkea Inarista kerrottua.  Ja siksi minusta tuntui, että Jalonen on jollakin tapaa puolueellinen. Hän on sitä erityisesti siksi, ettei anna aviomiehelle mitään sanottavaa. Ja siksi, että on rakentanut Inarista juuri tuollaisen,  salaa hääpareja valokuvaavan ja lopulta hääpuvunkin itselleen ostavan naisen. Itselleen miestä kuvittelevan, halajavan naisen.

Inarille ei kuitenkaan suoda menneisyyttä eikä syitä siihen, miksi hänestä on tullut yksinäinen. Siksi Inari ei ole juuri yksinäisen naisen stereotypiaa kummempi. Kun kyseinen stereotypia sattuu lisäksi olemaan lajissaan niitä,  jotka eivät  vahvistamista kaipaa, – tämä; kaikki yksinäiset naiset ovat miehennälkäisiä syöjättäriä – voi kirjaan piirrettyä kuvaa hieman kummeksua, koskei se kykene tuomaan olemassaolevaan käsitykseen yksinäisestä naisesta mitään lisää. Siksi Jalonen on mielestäni puolueellinen.

Lievän eksentrisyytensä ohella Inari kuvataan hyvin samanlaiseksi kuin Mirjami, samankokoisista kengistä ja vartalon muodoista samanmuotoiseen huulteen kaarteeseen, vieläpä samankaltaiseen tapaan etsiä ahdistukseen viilennystä jääkylmästä vedestä. Tarkoituksena on kertoa, että naiset täydentävät toisiaan. Mutta täydentävät missä? Miehen naisgalleriassa? Missä, sitä Jalonen ei sano, mutta rakentaa kuitenkin huolellisesti tätä vastaavuuksien ja eroavaisuuksien leikkiä. Luo lehmiä miehen viitaan.

Kas niin, totesinhan ettei tämä kirja ole minulle kirjoitettu. Kenties minun ei olisi sitä edes pitänyt lukea. Kuitenkin  se on hyvin kirjoitettu, sen kerronta on omalla laillaan kiehtovaa. Taidokkaan symbolismin lisäksi kirjassa on myös melko paljon hienovaraisia, runollisia ja näyttämötaidettakin lähestyviä elementtejä, jotka ilahduttavat tarkkaavaista lukijaa. Toteutus kokonaisuudessaan on niin hyvää työtä, että kirjan haluaa lukea loppuun. Saattaapa olla, että tämä voisi toimia jopa katharsiskirjana jollekin samaa elämässään kokeneelle.

Siinä mielessä taannoin kuvaamani Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-aika on tälle rinnakkainen, että niin Jalonen kuin Palviainenkin on valinnut kerronnan tekniikaksi yhden osapuolen näkökulman. Ja kummankin kirjassa  naapurillakin on täsmälleen sama sivustatarkkailijan tehtävä. Siten molemmat kirjailijat vahvistavat ajatusta, että voimme tietää vain oman näkökantamme ja toisen ajatuksista ja motiiveista on käytettävissä vain viitteitä.

Se näkemys on toki totta. Kuitenkin nämä yksipuoliset näkökannat ja toisen osapuolen ajattelua arvailevat kuvaukset kotimaisessa kirjallisuudessa alkavat väsyttää. Varmastikin kirjailijallekin on helpompaa tehdä oikeita kysymyksiä kuin vastata niihin. Mutta fiktio, jonkun muun rooliin meneminen, jonkun muun ajattelun selittäminen, yritys vastata siihen mikä minulle on vierasta, outoa ja selittämätöntä jää silloin tekemättä. Loppuvaikutelmaksi jää, että erittäin hyvä kirjailija haaskaa lahjojaan tekniseen suoritukseen ja tyytymällä jättämään kirjan toisen päähenkilön, kirjan toisen puoliskon,  pelkän stereotypian varaan.

Lukuviikolla

On siis lukuviikko. Yksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta vuodessa – vai miten sen nyt pitikään olla… Noin ylipäätään oma asennoitumiseni kaikenlaiseen ylhäältä tai sivusta ohjattuun oikeaan tekemiseen on jotakuinkin puberteettinen, savuttomana päivänä voisin tupakoida, ellei se maistuisi niin pahalta ja muuta vastaavaa. Ihan vain kaiken varalta, jotta voisin pitää kiinni itsenäisyyden illuusiostani, erityisesti sen paremmuuden illuusiosta.

Niinpä lukuviikollakin pitäisi oikeastaan olla lukematta, mutta paitsi että se on melko väistämätön osa elämää (lööpin vilkaisu on lukemista), on se muutoinkin jotakin mitä en vain voi jättää sikseen. Lukeminen on melko varma tapa välttyä siltä, että tulee huijatuksi. Lukeminen on myös melko varma tapa tulla huijatuksi. Siksi on luettava enemmän, jotta osaisi erottaa nämä kaksi.

Olen nyt pariin kertaan maininnut tuon Jonathan Littelin jättiteoksen Hyväntahtoiset. Se oli surullinen tai harmillinen tuttavuus. Sillä onhan se todella väärin, aloittaa nyt 800 sivuinen historiaan pohjaava romaani samoin ottein kuin eräät 1800-luvun mestarit, ja päätyä sitten pohjattomaan roskaan, kuin vain 2000-luvun pikkupiipertelijä. Lopultakin oma lukujaksoni sen seurassa kesti aitona ja oikeana vain Stalingradiin saakka, eli teoksen puoliväliin. Siitä eteenpäin edessä on enää pelkkää tuherrusta. Jos Littel olisi ollut hyvä kirjailija, hän olisi vetänyt tarinansa päät yhteen jo jossakin 450 sivun tienoilla. Koska hän ei ollut, tarvittiin kaikki nuo 846 sivua, jossa puolet on roskaa.

Kirjallisesti loistavan arvion löytää Kun kirjoitan blogista. Se on parempi kuin monet englanniksikaan lukemani arviot samasta kirjasta. Siihen ei ole mitään lisättävää. Mutta ehkä se pitäisi lähettää Concourt-palkinnon myöntäjille.

Ainoat syyt, jotka saivat minut jatkamaan noinkin pitkälle tuota kirjaa ja selaamaan loput sivut huolellisesti, johtui kiinnostuksestani kirjan päähenkilön, lakimies Maximilian Auen ja ystävänsä Thomasin virkamiesroolia koskeviin ajatuksiin ja toimintaan sekä toiseksi siihen ajatteluainekseen, mistä ainakaan minun kouluvuosieni historianopettajat eivät maininneet juuri mitään. Jälkimmäisen seikan nimitys on Völkisch – kansa kaikkivaltias-oppi, jossa Hitler oli Kansan ensimmäinen palvelija. Sen kansan, jota koskeva valta oli ennen kuulunut Jumalalle, sitten kuninkaalle ja vallankumousten jälkeen lopulta kansalle. Tässä suhteessa kansallissosialismin sukulaisuutta tai mahdollista äpäryyttä muuhun sosialismiin nähden ei liiemmin korostettu.

Minun koululaitokseni opettajat kertoivat kylläkin vitsakimppujen historiasta, Saksan talouskriisistä, Versaillesin rauhan aiheuttamasta kostomentaliteetista, paholaiskuvituksista ja tietysti juutalaisvainoista ja rotuopeista. Kukaan ei ollut kykenevä, tuskin kiinnostunutkaan, selittämään sitä aatehistoriallista taustaa, jota vasten oli mahdollista hyväksyä kaikki Hitlerin palopuheet, ja saada monikymmenmiljoonainen kansa myötämieliseksi häntä kohtaan. Tätä aatteellista teemaa Littel kuljettaa läpi koko kirjan. Ja muutoin, aiheeseen liittyvää yksimielisyyttä voi tarkastella vaikka näiden valokuvien kertomana, suoraan arkistoista poimittuina.

Ja toisena syynä sitten tämä Aue, joka on nuori, vastavalmistunut juristi, jonka sukulainen auttaa saamaan työpaikan natsihallinossa. Puolueeseen liittyminen on tie eteenpäin valtaapitävien parissa. Tässähän ei ole mitään uutta missään hallinnossa. Sen jälkeen juttu meneekin näin:

On normaalia, että määräykset ovat epämääräisiä, se on jopa harkittua. Führerprinzipin logiikka perustuu juuri siihen. Vastaanottajan on tunnistettava lähettäjän tarkoitus ja toimittava sen mukaisesti. Ne, jotka sanovat haluavansa selkeitä käskyjä tai laillisia toimenpiteitä, eivät ole sitä ymmärtäneet, etteivät päällikön käskyt ole tärkeitä vaan hänen tahtonsa. Vastaanottajan tulee osata tulkita käskyt ja kyetä ennakoimaan tuo tahto. Se joka osaa toimia sillä tavoin, on erinomainen kansallissosialisti, eikä hän voi joutua tilille liiallisesta virkaintoisuudesta, vaikka tekisikin virheitä.

Noin aina ja kaikesta selviytyvä ja menestyjien joukkoon kuuluva Thomas opettaa ystävälleen. Ja aivan varmasti se on menestyjän resepti missä tahansa organisaatiossa, koska kyse on äärimmäisestä lojaalisuudesta sille, jolla on valta. Ja jos vain se on merkittävää, menestyä ja hyötyä vallanpitäjien rinnalla, ei toisin voi toimiakaan. Mutta se, jonka arvot kattavat laajemman alan kuin materiaalisen menestyksen, joihin siten voi lukeutua myös ihmisarvo minuutena ja toisessa, joutuu pitämään huolta siitä, että hänen toteuttamansa päämäärät ovat puolustettavissa. Tai vähintään siitä, että ne eivät ole vakavasti vahingollisia.

Sitä arvioidakseen ihmisen tulisi olla jokseenkin aikaansa seuraava. Siihen auttaa useamman kuin yhden näkemyssuunnan lukeminen. Siksi moniarvoisuuden ja moniäänisyyden pitäisi olla tavoiteltavin mahdollinen yhteisöllinen tila, vaikka se harvoin sitä on edes kotimaisessa konsensuksessa. Toinen vaihtoehto olisi ehkä toimia turkulaisittain, keskustella asiasta ilman toimintaa 20 vuotta, kunnes aiottu toiminta on käynyt epäajanmukaiseksi ja turhaksi. Silläkään tavoin ei tule tehdyksi kovin suuria virheitä, jollei sitten juuri mitään muutakaan.

Kolmanneksi, ja edellen suositeltavaksi toiminnaksi kaikkina viitenäkymmenenäkahtena viikkona vuodessa jää riittävän laaja lukeminen. Ja lukemansa erittely, miettiminen. Kirjat lyövät toisiaan korville, ja se on sangen hyvä.