Marrasjuttu

Syyspuolen luonnollinen juoksu on edennyt martoon kuuhunsa. Sitä edelsi sadonkorjuu ja uuden viinin käyttäminen. Luonto pisti bileet pystyyn, kirjavoi puut ja pensaat punakeltaisella ja päästeli vähitellen turhien lehtien paineet oksiltaan. Ja niin kuin useasti juhlien jälkeen, seuraa marraskuu, päätä pakottaa ja mielikin on vähän matalana. Mitäpä siis luontoäitikään muuta voisi kuin painua nukkumaan ja vetäistä valkoisen viltin niskaansa.

Niin, marraskuustakin voi löytää sen sympaattisen, ymmärrettävän puolen,  jopa tällaisen sumeanpimeän lauantain illassa.

Tai sitten sitä voisi kuvata kuten eräs työkaverini, asiaankuuluvaa kerronnallista särmää unohtamatta: “marraskuussa pitäisi vain kääriytyä peittoon, syödä suklaata, katsella telkusta emmerdalea ja lukea .. kalojen taudeista!”

Pakko myöntää rajoittuneisuuteni noin vaativan luettavan edessä.  Siksipä päädynkin tutkimaan lakkautettavan kirjaston hyllyjä, josko sieltä löytyisi kotikirjastoon jotakin kevyempää. Kaupungin veronmaksajien tuen ansiosta kirja kotiutui sieltä kahvikupillisen hinnalla, vaikka  virkistää mieltä paljon kofeiinilatausta kauemmin.

Sinne siis, vaikka tunnelma on marras kuin loppuunmyynnissä. Eikä tämä valitettavasti ole kaupungissa edes mikään kerran elämässä tapahtuma, kaupunki lakkauttaa kirjaston kerran vuodessa, parhaana kaksi. Pakko myöntää, että lakkauttaisin mieluummin johtajanpalkan vuodessa – eivätkös ne jääkiekossakin vaihda valmentajaa, kun menestys jää päiväuneksinnaksi. Taitavat firmoissakin vaihtaa toimitusjohtajaa. Mutta kaupungissa, ne lakkauttavat kirjaston, sitten päiväkodin, koulun, terveysaseman -  ja lisäävät johtajia.  Mutta minkäs teet, paitsi kartutat kotikirjastoa, pysyttelet terveenä ja olet hankkimatta lapsia. Sittenpä kaupungilla onkin enää vain kaupungin”isiä”.

Tuumasta toimeen, seitsemän opuksen kautta. Vain yhden näistä olen aiemmin lukenut, joten edessä lienee löytöjä. Alla sieltä täältä netistä poimittuja lausahduksia, kirjoista, kirjailijalta tai arvostelijalta.

T.S. Eliot: Autio maa – “Sodan murjoma ihmiskunta kävelee johtajiensa perässä sodasta sotaan, häviää ne kaikki. Jos se jatkuu, niin jokainen maa autioituu.”

Niinpä, ja jos moderni runo kiinnostaa, täältä ehkä pitäisi aloitella. Plus että tämän jälkeenhän kaikki tiesivät, että huhtikuu se kaikkein julmin kuukausi oli, eikä mikään marraskuu.

Minette Walters: Kuvanveistäjä,

“Walters ei myöskään usko, että rikosromaanin tehtävä on vakuuttaa, että oikeus aina toteutuu. Waltersin mukaan tämä tarkoittaa, että hänen tarinoissaan ei ole mitään mukavia ja kotoisia henkilöitä ja maailma jonka hän luo on harvoin miellyttävä. Häneltä on kysytty usein, että minkä vuoksi hänen kirjoissaan ei ole mukavia, tavallisia ihmisiä ja hän on vastannut kysyjille, että mukavat, tavalliset ihmiset eivät tapa toisiaan.”

Toinenkin syy tämän ostoon oli. On kolme naisdekkaristia, joilta ostan suunnilleen kaiken mitä vastaan tulee ja jota minulla ei vielä ole. Ne kolme ovat Minette Walters, P. D. James ja Sara Paretsky. Jostain kumman syystä viimeistä heistä ei viime vuosina ole enää käännetty suomeksi. Johtuisikohan siitä, että Paretsky antoi päähenkilönsä vakiintua yhteen mieheen.

Edith Wharton:  Viattomuuden aika

“Jos tykkää noista englantilaisista klassikoista, joissa on romantiikkaa tyyliin Ylpeys ja ennakkoluulo niin tykkää tuosta Viattomuuden ajastakin.”

Whartonin elämäkertatiedoista poimittua:

“Vuonna 1885 Wharton meni naimisiin itseään 13 vuotta vanhemman bostonilaisen Edward Whartonin kanssa. He asuivat yhdessä 28 vuotta, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Edith haki eroa vuonna 1913 miehensä aviorikoksen vuoksi. Vuonna 1911 Wharton muutti erilleen miehestään ja asettui asumaan Ranskaan,  jossa hän vietti loppuelämänsä.”

- Siispä, olisikohan siinä romaanin aines, muutettavat muuttaen.

Gao Zingjian: Vapaan miehen raamattu,

“Vaikka ihmiset eläisivät kuin hyönteiset, myös hyönteisellä on arvokkuutensa, eikä sitä voi kukaan siltä viedä.”

“Gao pohtii vapauden ja sitoutumisen problematiikkaa, erityisesti suhteessa naisiin, mutta myös suhteessa politiikkaan ja arvoihin niin Kiinassa kuin lännessäkin.Hän päätyy vapauden puolelle ja välttää asettumasta minkään ismin palvelukseen. Hän ei ole kiinnostunut perinteisestä ydinperheestä ja perhe-elämästä. (Kulttuurivallankumouksen aikana hänen vaimonsa yritti ilmiantaa hänet.)”

Allende Isabel:  Ääretön suunnitelma,

“Ääretön suunnitelma  on edelleen Allenden paras kirja.”

Olen aiemmin lukenut kolme Allenden teosta, Henkien talo niistä parhaana. Sen myötähän Allende liitettiin eteläamerikkalaiseen maagisen realismin kirjoittajiin. Vastapainoksi Allende on sanonut, että se kylläkin johtuu vain siitä, missä kirjailija on sattunut syntymään – jos Kafka olisi syntynyt Etelä-Amerikassa, häntä kai kutsuttaisiin realistiseksi kirjailijaksi.

Fredrik Lång:  Kärsivä mies ei rakastu,

“Huumorilla ja viisaudella, hellyydellä ja surulla sekä itseironialla hän kuvaa rakkautta ihanteisiin ja rakkauden ihannointia.  Hänen viimeisin romaaninsa ‘Kärsivä mies ei rakastu’ on terävä ja viihdyttävä moderni moraliteetti.”

Kas siinä kirja, joka onnistui olemaan kiinnostava, vaikken tiedä siitä mitään. Enkä kirjoittajastakaan, joka taitaakin olla vähemmän kiinnostunut esillä olemisesta.

Søren Kierkegaard: In vino veritas

‘Such works are mirrors. When a monkey peers into them, no Apostle can be seen looking out.’

- Mitäpä siihen voisi lisätä

Mini-Canossa ostosmatkalla

Asun nykyään kävelymatkan päässä kauppakeskuksesta, sellaisesta huonomminvoidellun kokoomusministerin kiroamasta. Oman ostosparatiisini käärmekallioihin kuulunevat kirjakauppa ja alennuskirjakauppa, ainakin sikäli kuin on kyse niiden houkutteluvoimasta. Myrkkyä yhtäkaikki minun pään… pääomalleni.

Kuten aina, syksyn kirjatarjontaan kuuluu ‘oikeita’ kirjoja ja sitten niitä muita.  Tänä syksynä luokittelin mm. Koljatin ryhmään ‘kuohut ja kohinat’, teoksiin jotka ehkä selaa läpi ja sitten hylkää. Kirjat kuin iltapäivälehdet, hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää.

Ja vaikkei puolikirjallinen päiväperho juuri kummempaa elinikää ansaitsekaan, yllätti alekirjakauppa sentään tarjoamalla Koljattia, jolta oli jo puolet mahdista l. hinnasta poissa. Sitäkin enemmän, kun katse tapasi vierestä korkeita pinoja Tervon muuta tuotantoa. Yhteenlaskettukaan sijoitus Tervon tähänastiseen tuotantoon ei olisi ollut kestämätön. Mahdotonta ei ole sekään, että yleinen pörssiohje, “osta ja säilytä” voisi taaskin olla kannattavaa, joidenkin antikvariaattien hinnoista päätellen.

Enpä tiedä, vähän se näky suretti. Minun, joka minkä tahansa tapiolan tasapainoisen taloudenhoidon mittarin mukaan ostan todennäköisesti aivan liikaa kirjoja, pitäisi tietysti olla tyytyväinen. En vaan osaa. Vaikka minun hyvin pitäisi tietää,  että varsinaisten kirjauskontojen jälkeen seuraava laaja-alainen uskomusjärjestelmä on taloustiede.

Eipä siis taida kannattaa ryhtyä kirjailijaksi tai runoilijaksi. Esimerkiksi laukkujen valmistaminen on paljon parempi ajatus, tarvitsee vain painaa perin tavallisen nahkalaukun kylkeen kirjaimet LV ja hintalappuun 965 euroa. Ja aina, aina jostakin tulee se, joka uskoo.

Loppuosa kauppakeskuskäynnistäni kääntyi minimittaiseksi Canossanmatkaksi. Vastaan nimittäin tuli Uuden Runon MOT MOT -vuosikirja vuodelta 2006. Selailun perusteella se oli niin kiinnostava, että se piti ehdottomasti ostaa. Näin. Sellaista se sitten on, kun ei osaa edes aidosti ilkeillä.

Matleena miehelleen alamainen

Jalkapallossa tai jääkiekossa puhutaan hattutempusta, kun joku yllättäin tekee kolme perättäistä maalia. Nyt kai voisi sanoa Kirsti Ellilän tehneen minun kohdallani hattutempun, sillä harvemmin kiinnostun kirjasta, ostan sen, ja kolmanneksi vielä luen sen ennen muita lukujonossa olevia. Enkä, sen voin vakuuttaa, en vain siksi, että seuraan hänen mainiota blogiaan. Vaikkei se tietysti haitaksikaan ole.

Olosuhteilla oli pelissä toki paljon vaikutusta, kuten alehinta, kiinnostava aihe  ja matkaluettavan tarve. Matkalle kun pitää ottaa oma kirja, jonka voi vaikka hukata, ja joka ei saa olla niin suurta keskittymistä vaativa, ettei matkaluenta onnistu. Niin tai näin, Pappia kyydissä on hyvä kirja.

Toisin kuin kirjan takakansi, en ehkä sanoisi, että kyseessä on viiltävän hauska viihderomaani, niin myyvä kuin lause ehkä onkin. Se on hauska, mutta yhtä hyvin myös terävä, osuva ja kiinnostava teos naispappeuden oikeutuksesta tai oikeudettomuudesta. Aiheesta, joka on eri medioissa puhuttanut paljon ja horjuttanut kirkkolaivaa välillä vakavastikin. Toiseksi, tämä kirja ei ole enää silkkaa viihdettä, vaan siinä on paljonkin asiaa.

Juoni ei kirjassa ole kovin mittava, koska se ei sellaista tarvitse. Kirja käsittelee naisen kahta kutsumusta tai sellaiseksi käsitettyä roolia, vaimona ja äitinä olemista sekä naisen mahdollista oikeutta toimia pappina. Ellilän päähenkilö, Matleena, käy läpi henkilökohtaisen kehityskaaren yht’aikaa naisena ja teologina, joka voisi olla myös pappi. Nuorena Matleena on nuorten tapaan ehdoton kannoissaan, joita elämä eri käänteineen alkaa hiertää, mutta hiertyvätkö ne kokonaan rikki?

Erityisen onnistuneena tässä kirjassa pidin Matleenan kuvaa, joka on rikkeetön ja johdonmukainen. Hänessä kuvatuksi tulee melko voimakkaasti tunnepohjainen nainen, jonka ajattelu siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, valita tai jättää tekemättä, on lähes aina hyvin epävarmaa. Perusteltujen ja loppuun asti ajateltujen kantojen sijasta hänellä on tuntemuksia, jotka kuitenkin ovat niin voimakkaita, että nuo tunteet eivät anna hänelle rauhaa.

Matleenan ympärillä olevat naiset, äiti, mummi, serkku ja Titta-ystävä sen sijaan edustavat voimakkaammin naiseutta, joka kykenee antamaan tunteiden rinnalla tilaa myös perustelluille näkemyksille, myös minuuden ulkopuolella, mitä ehkä voi myös pitää jossain määrin edellytyksenä yhteiskunnassa toimivalle naiselle. Tunne kelpaa henkilökohtaiseksi ohjaajaksi, mutta on usein riittämätön toisten ohjaamisessa.

Nuori Matleena on varma ja yhtä mieltä miehensä ajattelun kanssa. Hän haluaa olla pastorin uskollinen, rakastava vaimo, jolle miehen etu on naisen etu, eikä naisella muuta voi ollakaan. Toisinaan hän myös uskoo jaksavansa pikkuisen enemmän kuin lopulta ehkä jaksaakaan.Hän haluaa talon, jossa uskoo “jotenkin” selviävänsä talonmiestehtävistä ja hän suostuu ottamaan koiran, joka nyt sattuu olemaan vähän suurempi kuin mistä perheen lapset oikeastaan selviytyvät.

Romaanin pintatasolla tutkitaan naispappeuden kieltämistä tätä ajatusta painottavaa Timoteus-säätiötä vasten, johon Matleenan aviomies, Aulis, kuuluu. Avioon mennessään Aulis on todella tehnyt mielipiteensä selviksi naispappeuden suhteen, mutta Matleena ei ollut ymmärtänyt, että uskollisen kuulijan eli Marian rooli on oikeastaan ‘kaksi yhden hinnalla’-vaimoutta, eli että myös kaikesta arjesta huolehtivan Martan osa kuuluu erottamattomasti kokonaisuuteen.

Naisen eri rooleja pengotaan myös toisten Timoteus-säätiön pariin tulleiden aviovaimojen kautta. On Anneli, puheenjohtajan vaimo, joka täyttää iloisen ideaalisesti tämän Maria&Martta -kokonaisuuden, joskin hänen osansa on kirjassa hieman liian niukka. On Marja P., joka päätyy uskottomuuteen, avioeroon ja epämääräiseen oman roolin etsimiseen, ja onpa vielä Matleenan ystävä, Titta, joka on naispappeuskysymyksen vuoksi eronnut Timoteus-säätiöstä, ryhtynyt papiksi, ja lopulta eri miessuhteiden myötä päätynyt yksinhuoltajaksi. Vielä hieman etäämpänä on Terhi, joka ryhtyy innolla papiksi, mutta kohtaa uudenlaisia vaikeuksia.

Ellilä ei arvota näiden naisten valintoja Matleenan kautta. Eikä Matleena itsekään tiedä, kuka heistä on onnellisin. Tai sitäkään, että onnellisuus olisi se mitä hän etsii. Sillä hänen arvonsa nousevat jatkuvasti ensisijassa rakastettuna olemisesta, tilan antamisesta itselle ja toisille, uhrautumisestakin.

Kirjan luettuani aloin miettiä, ettei Timoteus-säätiön tai siksi naamioidun Luther-seurakunnan mielipiteitä naisen tehtävistä ja hänelle kuulumattomista tehtävistä ole kerrottu kuin muutamin kohdin, näillä tutuilla luomiskertomukseen ja Paavaliin liittyvillä lainauksilla. Siksi etsiskelin Luther-seurakunnan kantoja netistä, ja totesin, että eipä niitä enempää olekaan, kuin nämä mitkä Ellilä on kuvannut. Jossain määrin kiinnostavana sivuseikkana voi kuitenkin pitää sitä, ettei esimerkiksi Aulis noudata säätiön kuvaaman komplementaarisen tasa-arvon toista puolta, sitä jossa mies kuten Kristus, antaa itsensä alttiiksi seurakunnan (tai perheen) puolesta, vaan päinvastoin, Aulis pakenee seurakunnan tehtäviin milloin hänen pitäisi tarttua toimiin kotona.

Ellilän kirja kokoaa siististi ja kiihkoilematta yhteen jokseenkin kaiken naispappeuskeskusteluista sanotun. Samalla se osoittaa miten voimakkaasti perinteinen käsitys naisen ja vaimon tehtävistä on juuri kirkon määrittämä ja lukitsema. Juuri siksi Ellilä pistää Matleenan kysymään, milloin säätiössä lopetettiin naisten kirkottaminen synnytyksen jälkeisen saastaisuuden poistamiseksi,  ja miksei naisten enää tarvitse käyttää huivia kirkossa. Nämä keinot olivat aikoinaan puhtaita alistamisen ja nöyryyttämisen muotoja, joista häveliäisyys on pakottanut luopumaan. Tosin Aulis ei tiedä miksi, vaan vastaa kysymykseen vain, “Mitä höpötystä tuo nyt taas on?”.

Kuten todettu, Ellilä ei arvota eri naisrooleja. Yhtä vähän hän pyrkii ottamaan vahvaa kantaa naispappeuden ja siihen limittyvän arvomaailman puolesta tai sitä vastaan.  Siksi lukijan on mahdollista muodostaa kantansa Matleenan ja Auliksen valintoihin omasta viiteryhmästään käsin  ja kenties parhaassa tapauksessa ymmärtää, mitä he olisivat voineet tehdä toisin, koska olihan kummallakin sentään rutkasti hyvää tahtoa avioliiton alussa.

Ellilän kirja olisi ehkä hieman syventynyt entisestään, mikäli myös muut henkilöt kuin Matleena olisivat saaneet osakseen syvempää tarkastelua, mikä koskee eniten ehkä  Tittaa ja Annelia. Titta on näistä helpommin tavoitettava, mutta miten on mahdollista olla niin tyytyväinen kuin Anneli tuntuu olevan? Vai onko hän?

Tällaisenaankin Ellilän teos on mainio aikalaisromaani. Sillä kirkko tuskin on enää se, joka yksin saa määrittää, mikä on kenenkin oikea tehtävä yhteiskunnassa.

Aakkosaarteet II

Minkä kerran aloittaa, on kai syytä lopettaa. Tai leikin loppuunsa kestäköön. Siispä vielä loputkin aakkosten kirjaimet pitänee käydä läpi.

P
Proust, Marcel

Proustin pääteoksen, Kadonneita aikoja etsimässä, lukeminen muistuttaa kenties vähäsen maratonia. Kenties ei, sillä mitäpä minä maratonista tietäisin, sellaisen juokseminen vapaaehtoisesti kun ei koskaan juolahtaisi mieleenikään. Silti, seitsenosainen, lähes päättymättömän oloinen teos hirvittää monia lukemisesta nauttiviakin. Varsinkin, kun sarjan alku ei vielä välttämättä kerro miten hienoksi se vähitellen kasvaa.

Musiikissa P-kirjain kuuluu täysin ohittamattomasti Pink Floydille. Kappaleistakin on liki vaikea valita, olkoon tällä kertaa vaikka Us and Them, huippualbumilta Dark Side of the Moon.

Q
Q-kirjaimella ei montaa tekijää löydy. Kirjallisuudesta tiedän yhden nimen, häneenkään en ole tutustunut. Niinpä tämä kohta täytynee jättää kuningattarelle,  Queenille.  Who Want’s to Live Forever on vain yksi esimerkki tuotannosta, jossa mahtipontisuus ja paisuttelukin saadaan kuulostamaan hyvältä.

R
Raittila Hannu toistaiseksi, tuon äärimmäisen huvittavan sekoituksensa, Ei minulta mitään puutu -teoksen ansiosta, joka minusta on parempi kuin myöhemmin F-palkittu Canal Grande. Toisaalta R-voisi mennä myös Philip Rothille, mutta kun jälkimmäisen tuotannossa on ensimmäistä pahempia tasokuoppia. Parhaillaan luennan alla on kenties tuleva R-kirjaimen haltija, Salman Rushdie, ellei sitten voima lopu kesken. Keskiyön lapset vaikuttaa kuitenkin taitavan tekijän työltä jo kättelyssä.

Radiohead on puolestaan bändi, joka pysyi minulta kauan tavoittamattomissa. Sitten yhtäkkiä kaikki olikin aivan toisin. Ja nyt se on aivan ylittämätön.  Tässä Punchdrunk Lovesick Singalong (mikä jo nimenä on todella komea).

S
Sartre, Jean-Paul
Oikeastaan epäröin tämän kohdalla, koska Sartren kaunokirjallinen tuotanto on lopultakin melko pieni, joskin sitäkin painavampi. Näytelmiään en ole edes lukenut, ja filosofiaakin vain toisten kautta. Ja silti, ei häntä voi millään ohittaa, Inho on niin tärkeä. Se vain on luettava. Toki S-kirjaimelta löytyy kokonainen liuta tärkeitä kirjailijoita. On Saisio, Saramago, Schlink, Shields, Södergran ja vielä muitakin.

Musiikissakin löytyy tekijöitä moneen lähtöön, otetaan vaihteeksi pehmeämmältä linjalta Simon & Garfunkel ja Bridge Over Troubled Water.

T
Tyler Anne

Valitsin kaikista lukuisista mahdollisuuksista, joihin mahtuu kaikenlaista Tolstoista Twainiin, kuitenkin juuri Tylerin, koska omanlaisensa maailman kuvaajana hän on ehdotonta eliittiä. Se on usein erityisesti naisen näkökulmasta tarkasteltua, jossa painotukset asettuvat näille pienille, puolen sanan tai keskeytyneen eleen suuruisille liikahduksille, joilla kuitenkin on huikea merkitys kaikenlaisissa ihmissuhteissa. Hänen parhaita teoksiaan ovat Hengitysharjoituksia, Päivällinen koti-ikävän ravintolassa sekä Elämän tikapuilla.  Tietenkin T-kirjaimeen kuuluvat myös Tolkien, Trollope ja Tolstoi. Mutta se Tsehov on edelleen hämärän peitossa.

Musiikissa Tina Turnerin Private Dancerin valitsemisessa on se hyvä puoli, että pääsee taas kuuntelemaan Knopflerin sävellystä. Toki hyllystä tältä kohtaa taitaa löytyä myös se nolo suosikki (Toto ja albumi  IV).

U
Utrio Kaari

Jo kerran aikaisemmin tunnustin, että opiskelin kerran historiaa, missä vastaan tulivat viikinkiretket. Tenttikirjana oli tanskalaisen Else Roesdahlin kirja Viikingit. Enkä kai vieläkään ole törmännyt tylsempään kirjaan, vaikka opiskelusaralla on joku muukin kauheus tullut vastaan. Onneksi keksin ottaa Utrion Vaskilinnun avukseni, jonka jälkeen aloin jo uskoa selviäväni tentistä. Ja hyvinhän se meni. Joten jo siinä olisi syytä kyllin nostaa Utrio tälle listalle, mutta miksipä ei muutoinkin. Mitä myöhempää tuotantoa lukee, sen paremmista kirjoista on kyse.

Musiikissa U:n kohdalla on kaksi tekijää, U2 ja UB40. Yhtä lailla kuin Totoa on nykyään muodikasta inhota U2:ta, mikä ehkä uusimman tuotannon kohdalla voi ollakin paikallaan, mutta ei niiden vanhempien. Tästä Heartland-kappaleesta olen aina pitänyt.

V
Vonnegut, Kurt

Toisinaan on vaikea valita, toisinaan sitäkin helpompaa. Vonnegutin kaltaista satiirista neroa ei ollut montaa hänen eläissään, eikä uusiakaan tunnu helposti löytyvän. Lyhyin, iskevin lausein aina maaliinsa osuva, taitava kirjailija, jonka sci-fi allegorioissakin on kaikenlaista purevaa. Jos yksi pitäisi joukosta poimia, niin ehkäpä Piruparka, Jailbird.  Mutta ovathan ne muutkin, aivan viimeinen Maaton mies olisi ehkä voinut jäädä kirjoittamatta.

Yksinkertainen V-kirjain taitaa mennä Suzanne Vegalle ja Gypsy‘lle.

W
Woolf, Virginia

Tässä on vähän samanlainen tunnelma kuin oli L. Onervan kohdalla. Mestari pitää yhä ykköspaikkansa, mutta heti tuolinjuurelta löytyy huojuttajia, kuten Jeannette Winterson tai Sarah Waters. Lievästi huvittavana piirteenä voi todeta, että W-kirjaimesta löytyvät myös Alice Walker, Barbara Wilson ja Oscar Wilde. Näillä kaikilla kun on jossain määrin yhdistäväkin tekijä, jos kohta ovatkin aivan erilaisia kirjailijoita.

Musiikissa tämä kirjain taitaa mennä Waterboysille, tarkkaan ottaen siis Mike Scottille, joka lienee kolunnut kaikki musiikkisuuntaukset. Ehkä hänen  juttunsa sentään olivat parhaiten kohdallaan irlantilaisesta perinteestä nousevalla levyllä, Fisherman’s Blues.

Y
Yourcenar Marguerite,

joskin olen lukenut hänen teoksistaan vain Hadrianuksen muistelmat, rohkean minämuotoisen heittäytymisen Rooman keisarin elämään ja ajatuksiin. Kotimaasta voisi ehkä lisätä aivan toisenlaisen kirjailijan, Anna-Maija Ylimaulan, jonka varhaisimmat teokset valottavat elämää ja kasvua lestadiolaisperheessä. Pieniä, hyviä kirjoja.

Musiikissa, kukapa muu kuin Neil Young, tässä Four Strong Winds.

Z
Zola, Emilé

Oikeastaan hölmöä nimetä tekijä vain kahden luetun kirjan perusteella, varsinkin kun kirjailija sattuu kirjoittaneen niitä kokonaisen liudan ja pohjustaneen siinä ohella kokonaisen naturalistisen suuntauksen. Mutta kun häntä ei ole paljoakaan käännetty, niin minkäpä teet. Silti, Naisten paratiisi kannattaa kyllä lukea.

Musiikista löytyy korkeintaan Zen Café:  Stop – eikä sekään ole suuri suosikki, mutta kuunneltava.

Sellaiset olivat nämä aakkoset, skandinaaviset spesiaalikirjaimet jääkööt rauhaan, niitä kun ei näy kertyneen sen enempää kirja- kuin levyhyllyynkään.

Vanhoja ja uusia, nimiä ja nimikkeitä

Sota ja rakkaus ja sen hieno teemakuva

Helleviikonlopun tervetulleista lämmöistä huolimatta auton ilmastointilaite oli perin tervetullut kapistus, kun ajelin kohti Vammal… eikun Tyrvää… eikun Sastamalaa, niin kuin näköjään nyt jo tulee vuosittain tehtyä. Vanhan kirjallisuuden päiville, joka tapauksessa.

Aivan samoin tänään huomasin paljon miellyttävämmäksi   lampsia kadun varjoisempaa puolta, kun kiipesin ylös Hirsipuumäelle, kaulassa tosin vain ipodin kuulokenyörit. Vaikka voihan sitä niihinkin itsensä hirttää.

Vanhan kirjallisuuden päivät, tuo omanlaisensa sekoitus ihmisvartaloiden ja vanhojen, hieman huonosti tuuletettujen kirjojen tuoksua, tungosta ja tarjonnan hulvattomuutta, on kyllä ihan kokemisen arvoista. Nähtävästi nuo päivät sen kuin paranevat vuosi vuodelta. Ja kaupungin ravintoloitsijatkin hymyilevät koko ajan tyytyväisemmin, kun ovesta lappaa kaiken aikaa uusia asiakkaita. Sillä kyllä vain,  kirjasta on vetonaulaksi, vielä vanhanakin.

Tällaisissa tapahtumissa vain on syytä varata itselleen ennakkoon sallittu rahamäärä. Sillä vielä kertaakaan ei ole tullut vastaan tilannetta, ettenkö olisi vaivatta saanut kulutettua vieläkin enemmän. Siksi on hillittävä, ja useamman kirjan kohdalla voi varmistaa vielä naapuripöytien hinnan ennen ostamista – se kun antikvariaatista toiseen vaihtelee jopa 20 euroa.

Tällä kertaa uuden kodin saivat:

Albert Camus: Putoaminen – luin siitä syksyllä puolet, mutta laina-aika loppui pahasti kesken.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja Odysseus - olin tarkoituksella säästänyt Odysseuksen hankinnan “jollekin antikvariaattikäynnille”. Juuri tästä teoksesta yksi pyysi 30 €, toinen 20 € ja vihdoin kaupat tein 15 €:llä, koska satuin tietämään Suomalaisen kirjakaupan myyvän sitä 17,95:llä. Painoksissa tai kunnossa ei ollut olennaisia eroja.

Alan Bennet: Epätavallinen lukija – viime vuoden yllättäjäteos, hupaisa, kiinnostava, innostava. Pieni kirja, minkä lukeminen tuottaa isosti iloa.

J. R. R. Tolkien, toim. Christopher Tolkien : Húrinin lasten tarina – tulipa tämäkin vihdoin vastaan, edulliseen hintaan.

Manner, Eeva-Liisa: Runot 1956-1977. – Miksi minä tuonkin ostin? Luultavasti siksi, että alan vihdoin ymmärtää jotain siitä, minkä kaikki muut jo tietävät. Siksi en edes yritä toistaa sitä tässä.

Simenon, Georges: Yksi maigret, kiitos. Lisää siitä ehkä toiste, toisaalla.

Naissalapoliiseja kartoittava usemman naistekijän dekkarinovellikokoelma, Christiestä Paretskyyn. Ja sen rinnalle pari dekkaria käsittelevää referenssikirjaa, kumpikin jo vähän vanhenneita, mutta  sitä halvempia.

Uusista voi kai mainita vielä tuon Mestari Eckhartin “Sielun Syvyys”, joka on vasta saatu suomeksi. Syitä sen ostamiseen oli puolitoista, tärkeimpänä se loistokkuus, jolla tuo teos kietoutuu Eila Kostamon hienoon teokseen “Kanssakulkija”. Puoli pinnaa päälle siitä, että sitä kehuttiin tuollakin. Ja siksi, että selaillessa se potki sopivasti nenään. Kirjan pitää haastaa.

Tähän alle pitää vielä laittaa ote Tyrvään sanomien verkkosivulla ilmestyvä mainio sarjakuva, olkoon että tämä lienee oikeusloukkaus. Mutta klikkaamalla saat lisää mietteitä aiheesta “Muukalainen Tyrväällä”, vai oliko se Vammalassa, Sastamalassa, Mouhijärvellä, Kiikassa, Keikyällä vai Äetsässä? No jossain siellä Rautaveden tienoilla, kuitenkin. Onneksi en käytä navigaattoria, eihän sitä tiedä mistä olisin sitä tottelemalla itseni löytänyt.

kuva on linkki, joten klikkaa jos haluat lisää samalta piirtäjältä