Matleena miehelleen alamainen

Jalkapallossa tai jääkiekossa puhutaan hattutempusta, kun joku yllättäin tekee kolme perättäistä maalia. Nyt kai voisi sanoa Kirsti Ellilän tehneen minun kohdallani hattutempun, sillä harvemmin kiinnostun kirjasta, ostan sen, ja kolmanneksi vielä luen sen ennen muita lukujonossa olevia. Enkä, sen voin vakuuttaa, en vain siksi, että seuraan hänen mainiota blogiaan. Vaikkei se tietysti haitaksikaan ole.

Olosuhteilla oli pelissä toki paljon vaikutusta, kuten alehinta, kiinnostava aihe  ja matkaluettavan tarve. Matkalle kun pitää ottaa oma kirja, jonka voi vaikka hukata, ja joka ei saa olla niin suurta keskittymistä vaativa, ettei matkaluenta onnistu. Niin tai näin, Pappia kyydissä on hyvä kirja.

Toisin kuin kirjan takakansi, en ehkä sanoisi, että kyseessä on viiltävän hauska viihderomaani, niin myyvä kuin lause ehkä onkin. Se on hauska, mutta yhtä hyvin myös terävä, osuva ja kiinnostava teos naispappeuden oikeutuksesta tai oikeudettomuudesta. Aiheesta, joka on eri medioissa puhuttanut paljon ja horjuttanut kirkkolaivaa välillä vakavastikin. Toiseksi, tämä kirja ei ole enää silkkaa viihdettä, vaan siinä on paljonkin asiaa.

Juoni ei kirjassa ole kovin mittava, koska se ei sellaista tarvitse. Kirja käsittelee naisen kahta kutsumusta tai sellaiseksi käsitettyä roolia, vaimona ja äitinä olemista sekä naisen mahdollista oikeutta toimia pappina. Ellilän päähenkilö, Matleena, käy läpi henkilökohtaisen kehityskaaren yht’aikaa naisena ja teologina, joka voisi olla myös pappi. Nuorena Matleena on nuorten tapaan ehdoton kannoissaan, joita elämä eri käänteineen alkaa hiertää, mutta hiertyvätkö ne kokonaan rikki?

Erityisen onnistuneena tässä kirjassa pidin Matleenan kuvaa, joka on rikkeetön ja johdonmukainen. Hänessä kuvatuksi tulee melko voimakkaasti tunnepohjainen nainen, jonka ajattelu siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, valita tai jättää tekemättä, on lähes aina hyvin epävarmaa. Perusteltujen ja loppuun asti ajateltujen kantojen sijasta hänellä on tuntemuksia, jotka kuitenkin ovat niin voimakkaita, että nuo tunteet eivät anna hänelle rauhaa.

Matleenan ympärillä olevat naiset, äiti, mummi, serkku ja Titta-ystävä sen sijaan edustavat voimakkaammin naiseutta, joka kykenee antamaan tunteiden rinnalla tilaa myös perustelluille näkemyksille, myös minuuden ulkopuolella, mitä ehkä voi myös pitää jossain määrin edellytyksenä yhteiskunnassa toimivalle naiselle. Tunne kelpaa henkilökohtaiseksi ohjaajaksi, mutta on usein riittämätön toisten ohjaamisessa.

Nuori Matleena on varma ja yhtä mieltä miehensä ajattelun kanssa. Hän haluaa olla pastorin uskollinen, rakastava vaimo, jolle miehen etu on naisen etu, eikä naisella muuta voi ollakaan. Toisinaan hän myös uskoo jaksavansa pikkuisen enemmän kuin lopulta ehkä jaksaakaan.Hän haluaa talon, jossa uskoo “jotenkin” selviävänsä talonmiestehtävistä ja hän suostuu ottamaan koiran, joka nyt sattuu olemaan vähän suurempi kuin mistä perheen lapset oikeastaan selviytyvät.

Romaanin pintatasolla tutkitaan naispappeuden kieltämistä tätä ajatusta painottavaa Timoteus-säätiötä vasten, johon Matleenan aviomies, Aulis, kuuluu. Avioon mennessään Aulis on todella tehnyt mielipiteensä selviksi naispappeuden suhteen, mutta Matleena ei ollut ymmärtänyt, että uskollisen kuulijan eli Marian rooli on oikeastaan ‘kaksi yhden hinnalla’-vaimoutta, eli että myös kaikesta arjesta huolehtivan Martan osa kuuluu erottamattomasti kokonaisuuteen.

Naisen eri rooleja pengotaan myös toisten Timoteus-säätiön pariin tulleiden aviovaimojen kautta. On Anneli, puheenjohtajan vaimo, joka täyttää iloisen ideaalisesti tämän Maria&Martta -kokonaisuuden, joskin hänen osansa on kirjassa hieman liian niukka. On Marja P., joka päätyy uskottomuuteen, avioeroon ja epämääräiseen oman roolin etsimiseen, ja onpa vielä Matleenan ystävä, Titta, joka on naispappeuskysymyksen vuoksi eronnut Timoteus-säätiöstä, ryhtynyt papiksi, ja lopulta eri miessuhteiden myötä päätynyt yksinhuoltajaksi. Vielä hieman etäämpänä on Terhi, joka ryhtyy innolla papiksi, mutta kohtaa uudenlaisia vaikeuksia.

Ellilä ei arvota näiden naisten valintoja Matleenan kautta. Eikä Matleena itsekään tiedä, kuka heistä on onnellisin. Tai sitäkään, että onnellisuus olisi se mitä hän etsii. Sillä hänen arvonsa nousevat jatkuvasti ensisijassa rakastettuna olemisesta, tilan antamisesta itselle ja toisille, uhrautumisestakin.

Kirjan luettuani aloin miettiä, ettei Timoteus-säätiön tai siksi naamioidun Luther-seurakunnan mielipiteitä naisen tehtävistä ja hänelle kuulumattomista tehtävistä ole kerrottu kuin muutamin kohdin, näillä tutuilla luomiskertomukseen ja Paavaliin liittyvillä lainauksilla. Siksi etsiskelin Luther-seurakunnan kantoja netistä, ja totesin, että eipä niitä enempää olekaan, kuin nämä mitkä Ellilä on kuvannut. Jossain määrin kiinnostavana sivuseikkana voi kuitenkin pitää sitä, ettei esimerkiksi Aulis noudata säätiön kuvaaman komplementaarisen tasa-arvon toista puolta, sitä jossa mies kuten Kristus, antaa itsensä alttiiksi seurakunnan (tai perheen) puolesta, vaan päinvastoin, Aulis pakenee seurakunnan tehtäviin milloin hänen pitäisi tarttua toimiin kotona.

Ellilän kirja kokoaa siististi ja kiihkoilematta yhteen jokseenkin kaiken naispappeuskeskusteluista sanotun. Samalla se osoittaa miten voimakkaasti perinteinen käsitys naisen ja vaimon tehtävistä on juuri kirkon määrittämä ja lukitsema. Juuri siksi Ellilä pistää Matleenan kysymään, milloin säätiössä lopetettiin naisten kirkottaminen synnytyksen jälkeisen saastaisuuden poistamiseksi,  ja miksei naisten enää tarvitse käyttää huivia kirkossa. Nämä keinot olivat aikoinaan puhtaita alistamisen ja nöyryyttämisen muotoja, joista häveliäisyys on pakottanut luopumaan. Tosin Aulis ei tiedä miksi, vaan vastaa kysymykseen vain, “Mitä höpötystä tuo nyt taas on?”.

Kuten todettu, Ellilä ei arvota eri naisrooleja. Yhtä vähän hän pyrkii ottamaan vahvaa kantaa naispappeuden ja siihen limittyvän arvomaailman puolesta tai sitä vastaan.  Siksi lukijan on mahdollista muodostaa kantansa Matleenan ja Auliksen valintoihin omasta viiteryhmästään käsin  ja kenties parhaassa tapauksessa ymmärtää, mitä he olisivat voineet tehdä toisin, koska olihan kummallakin sentään rutkasti hyvää tahtoa avioliiton alussa.

Ellilän kirja olisi ehkä hieman syventynyt entisestään, mikäli myös muut henkilöt kuin Matleena olisivat saaneet osakseen syvempää tarkastelua, mikä koskee eniten ehkä  Tittaa ja Annelia. Titta on näistä helpommin tavoitettava, mutta miten on mahdollista olla niin tyytyväinen kuin Anneli tuntuu olevan? Vai onko hän?

Tällaisenaankin Ellilän teos on mainio aikalaisromaani. Sillä kirkko tuskin on enää se, joka yksin saa määrittää, mikä on kenenkin oikea tehtävä yhteiskunnassa.

Välineitä kyllä, entä sanottava?

Informaation aikakausi. Sellaista näin jossakin mainittavan yhtenä ehdokkaana tämän ajan  kutsumanimeksi. Sopii varmasti siinä missä industrialismi. Ainakin ajalle on ominaista se, että kontaktivälineitä on niin paljon, että ystäviäkin on alettava keksiä niiden kaikkien käyttämiseksi, jotta olisi keiden kanssa roikkua kaiken aikaa kaikkialla.

Koska. Minä. Olen.

Aivan samoin kaikki paikat ovat täynnä tekstiä. On perinteistä ja uutta mediaa, on vitsejä, runoja, tutkimuksia, väitöskirjoja, wikipediaa ja hikipediaa. Niin, ja tällaisia, blogeja.  Ehkä on myös olemassa hentoinen mahdollisuus, että yhä useampi alkaa miettiä pinnallisen ja syvemmälle menevän tekstin eroja. Helpon ja vaativan, hölinän ja sanoman.

Sama taustamelun kasvu, sama mustavalkoinen kohina on myös se noste, joka vie laadukkaan kirjallisuuden riman entistäkin korkeammalle. Taas kerran kirjallisuuden on kyettävä piirtämään raja, erottumaan ja tuntumaan, ehkä se ei olekaan enää huutavan ääntä korvessa, ehkä paremminkin hiljaisen ja mietityn saareke metelin keskellä.

***

Nämä mietteet herätti esikoiskirjailija, Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008 saaneen Turo Kuninkaan novellikokoelma Työkalupakki. Kuningas on selvästi erittäin lahjakas kirjoittaja. Yhtä selvästi kynänjäljestä näkee, että sen lentoa on viritelty todennäköisesti aikakauslehtityössä tai muussa journalistiikassa, jossakin jossa lento ja tekstin iskevyys on olennaista.

Näissä 28 novellissa on kaikissa sama yleispiirre, lentävyys, luistavuus, kirjoittamisen taito, usealla novellilla on kiinnostava ja hauska aloitus. Mutta alun jälkeen tulee se vaikea kohta, mihin juttu pitäisi viedä. Tavallisimmin jäljet todistavat tekstiin rakastumisesta, niin että lopulta mies on kynänsä ja sanojensa tahtoa heikompi, tarina kuljettaa, lennättää juttua aivan itsestään ja kirjailija pidättelee henkeään. Suurimmaksi osaksi sentään lennot päättyvät turvallisesti, äkkiloppuja tai kananlentoja ei nähdä. Sen sijaan aivan liian moni novelli on ylipitkä. Niin pitkä, että kun vitsiin on väsynyt, alkaa jo odotella loppuisiko tämä jo kohta. Yleensä ei.

Melkein kaikissa on ongelmista huolimatta ainesta, vain samaan tapaan levällään kuin leikkaamattomassa elokuvassa. Novellien hallitseva aihe on nuoren miehen kuvaus, sen tyypin, jonka kiinnostuksenaiheet ovat 1) autot, 2) naiset kohteena, 3) urheilu. Ja kun nämä kolme pääkategoriaa väritetään alapäähuumorilla (Käteen vetämisestä ja Kun oikein hieno nainen käy paskalla) on selvää, että menestyskirjailijan alkuhan se tässä. Mieskirjailijan alku, sillä edellämainitun ohella naista kuvataankin ainoastaan novellissa Rohee muija. Ja kuinka ollakaan, Wsoy:n sivuille on kerätty monen mieslukijan kiitokset.  Kohderyhmä on siis tavoitettu. Ja onhan tämä  todella mainio, hauska kirja miehelle. Ehkä kouralliselle naisiakin. Aivan varmasti ainakin joku juttu naurattaa.

Sitä ei käy kuitenkaan kiistäminen, että kirjoittajana Kuningas on hyvä. Ei ole vähäisintäkään aihetta epäillä, etteikö hän jonakin päivänä näytä, mihin näillä työkalupakkinsa välineillä yltää. Tämä oli vasta kisällinäyte. Sisällöltään vain sen verran kevyttä, että synnytti pohdiskeluja tekstimelusta ja kirjan arvoisesta tekstistä.

Se, että media täytyy sähköisistä höpinöistä ei nimittäin kaada aarniometsiä, Kuninkaan uralle asti kulutetut nuoren miehen kuvaukset, b-luokan vitsit ja lennokkuudet sen sijaan ainakin toistaiseksi kaatavat.  Miksi muutoin minusta voisi tuntua siltä, että olen jo kuullut tämän kaiken. Että nämä jutut on kerrottu, sata, tuhat kertaa. No,mutta, miksi valittaa, toistetaanhan sitä pieruhuumoriakin.

Niin toistetaan, niitä kerrotaan vuosikymmenestä toiseen ja niillä täytetään digimediaa. Siksipä ei ole erityistä kirjoittaa aiheista, johon joka kolmas bloggaajakin pystyy, joskin huonommalla tyylillä. Sellaisen vain ei pitäisi nousta palkituksi, vakavasti otettavaksi kirjallisuudeksi. Ei se vielä riitä, että osaa kirjoittaa. Toinen, isompi asia on katoavaa bittivirtaa kestävämpi sanottava.

Sillä onhan kirja enemmän kuin parin vitsin arvoinen. Onhan? Ellei, ei sitten kirjoiteta niitä. Facebook ja Twitter riitävät. Pahimmassa tapauksessa blogi.

El Miradorin ovet kiinni

Runoilijan talossa yllättää varautumattoman lukijan. Sellaisen, joka ei syystä tai toisesta tiedä kirjan taustaa. Sitä, että se on elämänkerran tilalle kirjoitettu fiktio. Henkilöstä, jolla on sekä nimi että asema suomalaisessa kirjallisuudessa, eikä vallan mitätön olekaan. Ja nyt sitten, kirjan kansien välistä alkaa kuulua minä-muotoista puhetta, selkeää, vahvaa ihmisen ääntä – tämäkö siis on runoilija Manner?

Ja tuo ääni kertoo rauhallisesti ja tasaisesti runoilijan elämästä, sen eri vaiheista, nykyisyydestä Espanjan talon romahtaneen katon alla, lapsuudesta Viipurissa, vahvasti uskovaisten ja ruumiinkuritukseen luottavien isovanhempien kasvattamana ja myös jonakin, joka saa maksaa siitä, mikä isovanhempien katsannossa merkitsi tyttären erehdyksiä. Siksi pianonkielet viuhuvat välillä kipeästi. Ratkaisu, jonka Sinervo on rakentanut sen kuvaamiseksi, mitä Mannerin äidille tapahtui, ja miten tyttö päätyi isovanhempiensa huostaan, on erittäin hyvää työtä.

Sinervon kirjan alkuosa on myös sen tehokkain osa, se ottaa lukijan helposti valtaansa, ja lukijan sen salliessa, kerronta kantaa kiinnostavasti ja kauniisti loppuun saakka. Lukija, joka etsii hyvää fiktiota, saa sitä tästä kirjasta runsain mitoin. Kirja myös tarjoaa kuvan hyvin kiehtovasta ihmisestä. Elämänkertafiktiona, sellaisena, jota viimeksi lukemistani tarjosi Hannu Väisäsen Toiset kengät, tämä oli parhaita koskaan lukemiani.

Televisio ja elokuva ovat ne välineet, joissa näitä elämänkertakuvauksia on usein ja monenlaisia. On nähty Sibeliusta, Irwiniä, ja Mannerheiminkin mantteli on monesti näyttelijän ylle puettu, vaikka se yksi ja suurin kuva tuntuu aina vain olevan tulossa. On siis selvää, että elämänkertoja ja elämänkertafiktioita tullaan aina tekemään merkittävistä ja mielenkiintoisista ihmisistä, halusivat niiden kohteet sitä tai eivät.

Mitä kauempana la storiassa, historiassa, tällaisen kuvauksen kohteen elämä on, sen varjomaisemmaksi hän myös itse muuttuu. Siksi minua ei ole vaivannut lukea vaikkapa Henry Troyatin Romanov-suvun  elämänkertoja. Manner vain tuntui vielä tuoreelta, kaikkea muuta kuin varjomaiselta henkilöltä. Siksi Sinervon vahva, hieno kuva alkoi yhtäkkiä vaatia vahvistusta. Etten uskoisi jonkun muun fiktioon, aivan kuten en muutoinkaan halua uskoa kaikkea mitä poissaolevasta puhutaan. Se, että poissaolo vaihtuu kuolemaan, ei asiaa välttämättä paljon muuta, yhä mieluiten vakuuttuisi itse kerrotun paikkansapitävyydestä.

Varsin selvää on, että Sinervo on käyttänyt samoja lähteitä. Valinnut mitä halusi, eikä lainkaan huonosti. Kuitenkin, aina kun liikutaan toisen käden tulkinnan portaalla, pitää monenlaiset näkemykset sallia, koska oikeaa totuutta ei sen omistaja ole enää varmentamassa. 

Sinervon valitsema tulkintatapa Mannerista on ehyt, yhtenäinen, uskottava ja kirjoitettu myönteiseen sävyyn. Niistä valinnoista voi olla lukijana vain iloinen. En todellakaan olisi halunnut lukea synkempiä sävyjä tavoittelevaa fiktiota, mikä sekin ehkä olisi ollut mahdollista.

Kuitenkaan kirjassa ei ole paljoakaan kuvattu itse runojen ja proosateosten kirjoitustyötä, josta Manner kuitenkin kirjeissään puhuu. Ainoa poikkeus tehdään läpimurtoteos “Tämä matka” -runokokoelman tai “lätkän” kohdalla. Sen sijaan käännöstöitä, sen vaikeuksia ja työläyttä kuvataan paljon useammin.

Toinen asia, jonka voi lukea tälle, fiktiivisellekin minäkuvaukselle pieneksi puutteeksi, on puhujan äänen tasaisuus. Sama ääni on kertojana kirjan alusta loppuun, se on yhtenäinen, tasainen, kiihkoton, jopa puolueeton. Se muistuttaa paljonkin yhtä niistä äänistä, joka Mannerilla on kirjeissään, mutta se ei ole ainoa. Sillä kirjeessään Anna-Liisa Mäenpäälle, Manner toteaa:

Taiteilija ei voi olla tasapainoinen ihminen, juuri tasapainon puute yllyttää häntä. Aivan samoin kuin syvyyspsykologia rakentuu äärimmäisyyksille, taiteilija omasta epäsuhtaisesta ja ‘mielettömästä’ rakenteestaan käsin luo uusia suhteita ja mielekkäitä kokonaisuuksia (jos nim. kestää omat rakennevirheensä, mutta se on sitten toinen asia). [Manner, 21.8.1965]

Ja juuri tämän tunteissaan välillä rajustikin heilahtelevan ihmisen äänen Sinervo on jättänyt pois tai ainakin vaimentanut. On vain yksi ääni, joka tietää minuudestaan kaiken. Toisaalta juuri kertojanäänen tasaisuus paljastaa kerrotun olevan sepite, jo kerrotun ja luetun pohjalta laadittu, mikä on vain hyvä. Sillä tavoin lukija ei voi liian pahasti yllättyä kun jälkisanat vahvistavat kirjan syntytavan.

Kaiken kaikkiaan  Sinervon kirja on hyvää työtä, kuvaus kirjailijasta jonka oma ilmaisutaito on niin mestarillinen, ettei hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä kävellä yhtä helposti kuin siihen taloon, jonka voi kirjoituksista koota.   Mikä parasta, tällaisena kirja lisää kiinnostusta Mannerin omaa tuotantoa kohtaan.

Kuvittele itsellesi mies

Alut ovat tärkeitä. Kenties ne ovat myös vaikeita.

Riitta Jalosen vuoden 2006 Runeberg-palkittu  Kuvittele itsellesi mies alkaa jollakin tapaa kankeasti. Tai sitten se maailma, jonne Jalonen johdattelee, on jo kynnyksellä niin vieras, että minä lukijanaan kompastelen, kummeksun, ja olen vähällä kääntyä takaisin.

Kirjan nimi sai minut epäilemään, ettei tämä taida olla minulle kirjoitettu. Se kun tuntui sopivan korkeintaan jonkin painajaisuneni otsikoksi. Kuitenkin palkinnonsaajan pitäisi olla kaikille, joten pitihän kirjalle antaa  mahdollisuus.  Kun kirja nyt on luettu, tiedän ettei se tosiaan ollut minulle. Luin sen silti.

Ensimmäisen luvun tapahtumat ovat aika erikoisia, lehtien repimistä, avantouintia ja mustien roskapussien ostelua. Toiminta saa selityksensä vasta seuraavassa luvussa moderniin kronologiaa sekoittavan kirjallisuuden tyyliin. Siihen nähden kiinnostavaa onkin, että samassa kakkosluvussa loikataan notkeasti myös 1800-lukulaiseen tapahtumien enteilytekniikkaan, “hän oli vastannut kutsuun, aavistamatta että naapurin ulkorappusten edessä olisi elämän kääntöpaikka, suon upottava kohta”.

Niiden ulkorappusten edessä Mirjami, vasta Madeiran lomalta kotiin palannut aviovaimo, saa naapurin tarkkasilmäiseltä rouvalta tietää, että hänen aviomiehellään oli loman aikana ollut heidän kotonaan toinen nainen. Yötä myöten, asumassa. Ja että oli ne nähty yhdessä ennenkin.

Mirjami oivaltaa samantien kuka tuo toinen nainen on. Se taiteilija, johon mies oli niin ihastunut. Se sama, jolle Mirjami oli lainannut omat sopivamman kokoiset kenkänsä taidenäyttelyn avajaisissa. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että aviomies on tavannut taiteilijan jo ennen taidenäyttelyä. Siitä Mirjami hänet kuitenkin muistaa, häneen sattuu ja hän antaa raivonsa purkautua.

Riitta Jalonen tuntuu olevan symbolismin taituri. Sillä tässä kirjassa tätä tekniikkaa käytetään viljalti. Mirjami purkaa vihansa miehen vaatteisiin, aviovuoteen patjoihin, yhdessä ostettuihin astioihin, kelloihin. Paljaisiin vuoteen vanerilevyihin hän kirjoittaa “te kaiketi lämmitätte toinen toistanne”.

Enkä voi väittää, ettei tuollainen olisi todenmakuista. Tiedän samankaltaista tapahtuneen, miehen vaatteita on lennähtänyt kuralätäkköön, ja grillijuhliin kutsutut ystävät ovat saaneet todistaa illan emännän äkillistä tarvetta  lähteä pyöräilemään. Vihan voi purkaa ulospäin, näkyvänä ja tuntuvana. Toinen vaihtoehtohan saattaa olla vielä pahempi, kääntää se sisäänpäin, ja kärsiä seurauksena psykosomaattisia sairauksia. Tämäkin raivonpurku kuitenkin voi jakaa lukijoita, sen mukaan miten he itse toimisivat loukattuina ja sen mukaan minkä voivat uskoa todeksi. Minä vierastin, mutta hyväksyin.

Lopulta Mirjami löytää vihansa purkukanavaksi aseen, joka puree mieheen syvimmältä. Sen, joka heille on ollut avioparina yhteistä aivan alusta asti. Mirjami on puutarhuri, minkä ammatin hän on valinnut, koska silloinen poikaystävä rakasti kukkia yhtä paljon. Oikeastaanhan Mirjamista piti tulla meteorologi. Mutta koska Kalevi… ja niin Mirjami valitsi kukat. Ja kukkia ja puutarhaa he ovat harrastaneet, ja heidän kotinsa on täynnä huonekasveja. Nyt Mirjami kantaa kukat yksitellen talviseen puutarhaan, omenapuun oksille.

Sitä tehdessään hän kompastuu portaissa. Lyö päänsä,  saa aivotärähdyksen ja päätyy sairaalaan. Jonne häntä tapaamaan tulee taiteilija Inari Ojut, hänen miehensä rakastajatar. Joka ajattelee, että on syypää siihen, miksi Mirjami on nyt sairaalassa.

Mirjamin kosto omantunnon tuskan ahdistamalle Inarille on vaatia tätä maalaamaan hänen muotokuvansa. Se myös tapahtuu, mutta Mirjami huomaa, ettei taiteilijaa välttämättä käsketä. Sillä Inari palauttaa tämän pallon, vaikka kirjan lopussa Mirjami ei sitä vielä tiedä. Taide kun on merkillinen, usein  monikerroksinen asia.

Aviomies ei saa puheenvuoroa tässä kahden naisen draamassa. Hän on välikappale, suopursu, jokin melkein turha, tehtävänsä tehnyt kuhnuri, joka liikuksii hiljaa nurkasssa kun kuningattaret taistelevat hänestä. Syyttä Jalonen ei korosta hänen symbolinaan suopursua, jota kansanperinteessä on käytetty lemmenrohtona.

Ongelmaksi kirjassa nousee toinen nainen, taiteilija Inari Ojut, jonka hahmosta minä en kyennyt kokonaista ihmistä löytämään. Inari on liian varjomainen, liian etäinen ja liian – kirjallinen, jopa teatraalinen. Taiteilijuus tuskin riittää selittämään kaikkea Inarista kerrottua.  Ja siksi minusta tuntui, että Jalonen on jollakin tapaa puolueellinen. Hän on sitä erityisesti siksi, ettei anna aviomiehelle mitään sanottavaa. Ja siksi, että on rakentanut Inarista juuri tuollaisen,  salaa hääpareja valokuvaavan ja lopulta hääpuvunkin itselleen ostavan naisen. Itselleen miestä kuvittelevan, halajavan naisen.

Inarille ei kuitenkaan suoda menneisyyttä eikä syitä siihen, miksi hänestä on tullut yksinäinen. Siksi Inari ei ole juuri yksinäisen naisen stereotypiaa kummempi. Kun kyseinen stereotypia sattuu lisäksi olemaan lajissaan niitä,  jotka eivät  vahvistamista kaipaa, – tämä; kaikki yksinäiset naiset ovat miehennälkäisiä syöjättäriä – voi kirjaan piirrettyä kuvaa hieman kummeksua, koskei se kykene tuomaan olemassaolevaan käsitykseen yksinäisestä naisesta mitään lisää. Siksi Jalonen on mielestäni puolueellinen.

Lievän eksentrisyytensä ohella Inari kuvataan hyvin samanlaiseksi kuin Mirjami, samankokoisista kengistä ja vartalon muodoista samanmuotoiseen huulteen kaarteeseen, vieläpä samankaltaiseen tapaan etsiä ahdistukseen viilennystä jääkylmästä vedestä. Tarkoituksena on kertoa, että naiset täydentävät toisiaan. Mutta täydentävät missä? Miehen naisgalleriassa? Missä, sitä Jalonen ei sano, mutta rakentaa kuitenkin huolellisesti tätä vastaavuuksien ja eroavaisuuksien leikkiä. Luo lehmiä miehen viitaan.

Kas niin, totesinhan ettei tämä kirja ole minulle kirjoitettu. Kenties minun ei olisi sitä edes pitänyt lukea. Kuitenkin  se on hyvin kirjoitettu, sen kerronta on omalla laillaan kiehtovaa. Taidokkaan symbolismin lisäksi kirjassa on myös melko paljon hienovaraisia, runollisia ja näyttämötaidettakin lähestyviä elementtejä, jotka ilahduttavat tarkkaavaista lukijaa. Toteutus kokonaisuudessaan on niin hyvää työtä, että kirjan haluaa lukea loppuun. Saattaapa olla, että tämä voisi toimia jopa katharsiskirjana jollekin samaa elämässään kokeneelle.

Siinä mielessä taannoin kuvaamani Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-aika on tälle rinnakkainen, että niin Jalonen kuin Palviainenkin on valinnut kerronnan tekniikaksi yhden osapuolen näkökulman. Ja kummankin kirjassa  naapurillakin on täsmälleen sama sivustatarkkailijan tehtävä. Siten molemmat kirjailijat vahvistavat ajatusta, että voimme tietää vain oman näkökantamme ja toisen ajatuksista ja motiiveista on käytettävissä vain viitteitä.

Se näkemys on toki totta. Kuitenkin nämä yksipuoliset näkökannat ja toisen osapuolen ajattelua arvailevat kuvaukset kotimaisessa kirjallisuudessa alkavat väsyttää. Varmastikin kirjailijallekin on helpompaa tehdä oikeita kysymyksiä kuin vastata niihin. Mutta fiktio, jonkun muun rooliin meneminen, jonkun muun ajattelun selittäminen, yritys vastata siihen mikä minulle on vierasta, outoa ja selittämätöntä jää silloin tekemättä. Loppuvaikutelmaksi jää, että erittäin hyvä kirjailija haaskaa lahjojaan tekniseen suoritukseen ja tyytymällä jättämään kirjan toisen päähenkilön, kirjan toisen puoliskon,  pelkän stereotypian varaan.

Edistyksekäs vaatekaappi ja irtainta

Jos aikansa klassikko oli tehdä lukemisen huvista perin ikävää, samaa ei voi sanoa Kaarina Valoaallon Avantgarderobista, jonka lyhyet kertomukset naurattavat, hymyilyttävät ja koskettavat. Väliin myös yllättävät  puhumalla asioista, joista ei usein puhuta. Olen aiemminkin lukenut Valoaallon teoksia, mutta tällä kertaa kirja päätyi lukulistalle maininnasta Kirjastojen varjofinlandia-listalla yhtenä vuoden 2008 hyvistä teoksista. Sitä se nimittäin onkin, erittäin hyvä kokoelma pieniä, arkiseen elämänmenoon ja sen syvään ymmärtämiseen perustuvia lyhyitä novelleja.

Teoksessa on oikeastaan kolme osaa, Irtaimistoa, Avantgarderobi ja Bagatelle. Kirjaa ja sen henkilögalleriaa leimaa kylläkin ehkä tietty naispainotteisuus, eritoten keski-ikäistyvien menopaussinsa kuohuissa elävien tai niistä vähitellen suoriutuneiden naisten elämän kuvaus. Mutta se kuvaus on lämmintä, ystävällisesti hymyilevää, niin että nuo kertomukset tulevat lähelle ja koskettavat lukijaansa. Nämä ihmiset ovat aivan varmasti niitä, joita tulee kadulla vastaan.

Melkein jokainen kertomus vähintään hymyilyttää, monien kohdalla tulee jo nauraneeksi ääneen. Sen verran Valoaalto on kauhaissut huumoripurkista ainesta mukaan juttuihinsa. Niitä lukiessa tulee hyvä olo, on sillä tavoin tutussa seurassa, että varmasti tietää suomalaisista olevan kyse. Ja jotka kaiken lisäksi osoittavat, että tämä kansa on kaiken kaikkiaan aika omintakeista porukkaa.

Itse avantgarderobissa pujahdetaan sitten ehkä valtavirran vaeltajista vähän vieraampien ihmisten pariin, mihin osaan kirjaa mahtuu tosin vain kuusi hyvin lyhyttä novellia. Niille erityistä on ehkä liikuskeleminen juttujen parissa, joita tavallisimmin ei kovin monille kerrota. Kuten moottoripyöränkypärästä, jossa rottaperhe oli pitänyt pesää talven ajan ja siitä seuranneista huumaavista hajuongelmista. Tai yhtä hyvin parisuhteen tutustumisen ja suhteen alkuvaiheiden herkkävireisistä ja hankalistakin hetkistä, joissa käsitys toisesta on lähes pelkkää tunteiden sekasotkua,  jonka sisällöstä ei ole selvyyttä.  Saati siitä mitä edessä on, tai kuten Valoaalto saman ilmaisee:

“Heidän suhteensa oli kuin vasta rakenteilla olevan talon kynnyspuilla kykkimistä.
Aijan sydän värisi tulevasta.”

Viimeinen osa kirjaa, Bagatelle, on kirjan yhtenäisin osa sikäli, että siinä on kyse saman henkilön elämästä, joskaan tämäkään jakso ei ole kovin pitkä. Se on kertomus erään parisuhteen vaiheista ja sen päättymisestä. Kertomus on paikoin erittäin koskettava, puhuessaan siitä miten suhde voi toimia vuosikausia myös täydellisen epätasapainon vallitessa, siitä miten ihmiset voivat ripustautua toisiinsa, koska heillä ei ole muutakaan. Ja siitä miten mahdottomaksi kaikki lopulta muuttuu, siitä miten on irtauduttava, sitten kun irtautumisen tuska on lievempi kuin suhteen jatkamisesta aiheutuva tuska. Lopulta se on myös kertomus onnen etsimisestä, uskosta siihen että onni on toisessa ihmisessä. Grönlannissa tai jossakin, missä se toinen sitten sattuu asumaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä taitaa olla Valoaallon paras tai parhaita kirjoja. Teoksessa on valoa, iloa, ihmisten ja elämän ymmärtämistä liki harvinaisella tavalla.

Enemmän teoksesta löytyy Kiiltomadosta ja Kritiikkiportista.