Autenthically yours

Lukevalle, siinä missä tekevälle, tulee väistämättä vastaan myös pohjanoteerauksia, kuten huonoja kirjoja. Huono opus saa miettimään, miksi on aina vain etsittävä uutta luettavaa, vaikka vanhoista hyvistä täyttyy jo joku hyllymetri. Ehkä se on samantapaista kuin marjastajalla, vaikka astiat ovat jo kukkuroillaan, ei sitä viimeistäkään uskomattoman hyvää mätästä voi ohittaa.

Jonkinlaisesta ahneudesta siis on kyse, vaan mille?  En pölyisille niteille, vaan todennäköisimmin sille kulloisellekin ainutkertaiselle ilmaisulle tai ajatukselle ja sen lukemattomille eri muodoille,  niistä  syntyvälle rikkaudelle, niille olen perso.  Onneksi kaikkea tuota myydään ja lainataan, joskus jopa lahjoitetaan.

Huonon kirjan lyömät henkiset vauriot voi tehokkaimmin korjata kuin sivuluisuun joutuneen auton, kääntämällä jyrkästi vastakkaiseen suuntaan. Siispä suuntasin paremman luettavan etsinnät viisaustieteisiin, olinhan jo muutoinkin jonkin aikaa kummastellut, miten vähän mikään uudempi filosofia jälkeen sotavuosien näkyy missään. Akatemian muutoksista, vaan ei kuolemasta, on kerrottu, ja jotain vääristymiä voi ehkä joskus aikakauslehtien sivuilla havaitakin, mutta silti joutuu joskus kysymään onko vika minussa, vai onko kaikki paskaa – minkä modernin elämän sanakirjan VTM K. Haataja toimitti suomeksi. Valtiotieteilijä, siis, senkin.

Onneksi on oppaita, jonka avulla sokeampikin saattaa löytää luettavakseen vaikkapa Charles Taylorin “Autenttisuuden etiikan”.  Suhteellisen hyvän yleiskuvauksen siitä, mitä se sisältää, voi lukea tuolta. Se on melko pieni kirja, eikä siinä esitetty autenttisuuden teoriakaan ole mittavuudeltaan kovin suuri,  silti varsin lukemisen arvoinen. Se kun kokoaa siististi yhteen sitä yleistä todellisuuskäsitystä, jonka jo tapaa  vaikka pihaa haravoivien rouvien ja äitienkin keskustelussa.

Nuo lastensa äidit näet pohtivat sitä, miten tärkeää heidän nuorilleen on näyttää oikeanlaiselta, voidakseen, saadakseen olla toisten seurassa. Ja haravaa pitelevä rouva sanoi, “että se on jotenkin tämä sodanjälkeinen aika, nyt kaikkien täytyy itse olla jotain, ennen sitä jokaisella oli roolinsa ja paikkansa, eikä niitä kukaan kyseenalaistanut”.

Saman toteaa myös Taylor sanoessaan suunnilleen:  identiteettimme ei enää rakennu yhteiskunnallisesta asemasta tai roolista vaan se rakentuu dialogisesti vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, tärkeimpinä heistä läheisimmät, joista suhde vanhempiin tietyssä mielessä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen. Merkityksettömiä eivät ole liioin yhteisölliset suhteet, eivät etenkään kovasti kaivatun tunnustuksen tarpeen kannalta.  Se mitä olemme, mistä tulemme, määrittyy dialogissa ja oman ajatustyön kautta siinä kuin ne seikat, mitkä kenellekin ovat aidosti, autenttisesti tärkeitä. Nämä jälleen muodostavat sen merkityskentän, joka raamittaa omaa hyväämme ja pahaamme, koko moraalisuuttamme. Näkökulmakehysten eroavaisuudet eivät tee yhtä kehystä toista huonommaksi, ellei se suoraan asetu vahingoittamaan tai estämään muita samaa autenttista itseään toteuttamasta

Samalla myös uskontolähtöisestä moraalista tulee jotakin, jonka yksilö voi määrittää itselleen aidosti tärkeäksi, mutta sinällään ilman samaa dialogia läheisten kanssa, ilman samaa ajatustyötä merkitysten etsimiseksi, sekään ei rokotteen lailla tuota sen erityisempää moraalia. Mikä usein onkin joidenkin uskovien sudenkuoppa.

Kolmannes kirjaa olisi vielä jäljellä. Mutta jo tähän asti luettuun olen tyytyväinen. Kuin myös Taylorin kykyyn erottaa autenttisuudesta  nk. pehmeän relativismin, siis juuri tuon ‘mikään ei ole mitään ja kaikki yhtä hyvää eikä mistään kannata edes puhua’, -ajattelun irti  siitä mikä on autenttisesti, minulle hyvää silloin kun olen itselleni rehellinen mikä  tietysti on kaiken arvottamisen ensimmäinen lähtökohta. Kukapa valheelle voisi kestävästi rakentaa.

Jonkinlaisena poikkeuksena voi vielä mainita myös Taylorin käyttämän kielen. Se on filosofian kirjoille harvinaisen selkeää – paikoin jopa monisanaista. Ilmeisesti hän haluaa viestinsä tulevan ymmärretyksi, aidosti.

Woolf polvenkorkuisen näkökulmasta

Sain viimein luetuksi jo ajat sitten ilmestyneen Nigel Nicolsonin elämänkerran Virginia Woolfista. Ja kuten hyvin tiedetään, niin Nicolson oli sen Vita Sackville-Westin poika,  josta puolestaan yhtä hyvin tiedetään, että Vitalla ja Virginialla oli keskenään suhde. Suhteen laadusta  ja syvyydestä myöhemmät polvet ovat sittemmin omanneet kaikki mahdolliset mielipiteet, sen mukaan miten arvioija on halunnut Woolfin nähdä. Sackville-West kun ei ole jättänyt omalle osalleen mitään epäiltävää.

Nicolson vaihtaa kerronnassaan näkökulman aika ajoin kahdeksanvuotiaan pikkupojan tarkasteluvinkkeliin.  Siksi hän äkkiä kertookin, mitä hän muistaa eräästä tädistä, joka usein oli heillä yökylässä. Vaikka näkökulma tuo kertomukseen hieman väriä, tuntuu se silti hieman turhalta. Tai ainakaan minä en pidä omia kahdeksanvuotiaan mielipiteitäni jostakusta aikuisesta erityisen tarkkoina ja täsmällisinä. Mutta ehkä Nicolson on kyennyt sovittamaan muistikuvansa siihen, mitä päiväkirjoista käy ilmi.

Penjami on kirjoittanut teoksen sisällöstä laajemmin, ja puuttuu oikeastaan kaikkeen siihen, johon minäkin kiinnitin lukiessa huomiota. Kuten siihen, miten voimakkaasti elämänkerturi Nicolson ottaa kantaa Woolfin feminismiin ja hänen pasifistisiin näkökulmiinsa.  Oikeastaan Nicolson hyökkää tämän elämänkerran sisällä näitä näkökantoja vastaan aika voimakkaasti, ja onnistuu lähinnä herättämään vain kysymyksen miksi.

Jollakin tavoin odottaisi, että juuri jälkikäteinen elämänkerturi pyrkisi selvittämään niitä syitä, kokemuksia ja perusteita, joita Woolfilla oli tai saattoi olla mielipiteidensä muodostumiseen. Tätä hän ei tee, vaan pyrkii osoittamaan Woolfin kirjoissaan esittämät mielipiteet perusteettomiksi tai vajavaisiksi.

Ehkä Woolfin kärjekäs tapa tuoda mielipiteensä esille, vaikka vajavaisinakin, oli kaikesta huolimatta niin voimakas, ettei niitä voi vieläkään sivuuttaa. Tai sitten hänen jälkimaineensa tietynlaisena feminismin airueena on luonut jälkikäteistä tarvetta osoittaa, etteivät ensimmäiset iskut feminismin puitteissa osuneet järjestään napakymppiin.  Mitä eivät varmasti tehneetkään.

Samoin Nicolson puuttuu siihen, että ne jotka syyttivät Leonard Woolfia siitä, ettei tämä välittänyt Virginian henkisestä tasapainosta, ovat olleet täysin tietämättömiä. Tämä on kirjan perusteella helppo uskoa. Vähemmän uskottavasti Nicolson paneutuu kuitenkin myös mitätöimään tiettyjä tietoja, joiden mukaan Virginia joutui  tyttövuosinaan velipuoliensa jonkinasteisen seksuaalisen häirinnän uhriksi, millä saattoi olla vaikutusta hänen tyttövuosiensa henkisen tasapainon järkkymiseen. Nicolson ei silti esitä asiasta muuta kuin väitteitä ja vastaväitteitä, jonka vuoksi asian varma mitätöinti on hieman kummallista.

Nicolsonin valitsema kerrontatapa tuntuu hyökkäävän osittain kohdettaan vastaan.  On mahdollista, että hän on päätynyt tähän lähestymistapaan vain siksi, että on jossakin vaiheessa huomannut, kaiken  sanomisen tai kertomisen arvoisen olevan jo kerrottu, ja on siten tarvinnut jonkinlaista uutta kiinnostavuuden virtaa vanhaan uomaan.

Sama mies on koonnut myös Woolfin ja Sackville-Westin kirje- ja päiväkirjakokoelman, johon tutustuin noin vuosi sitten. Sen sisältämien tekstien elävyyttä ja loisteliasta ilmaisua vasten tämä elämänkerta tuntui paljon odottamaani turhemmalta tai mitättömämmältä – ja siksi täysin päinvastoin kuin voisi luulla, tämä kirja ei ole se, josta kannattaa ensiksi etsiä lisätietoja Woolfista tai Sackville-Westistä.

Painotuotteita ja muita rakennuspuita

Pidän hiljaisesti ja rauhallisesti alkavista aamuista. Viikonloppuaamujen kahvihetkestä sanomalehden seurassa. Auringonvalosta lehden yllä, kahvin tuoksusta, – ja hiljaisuudesta. Paperinen lehti on pehmeä tapa kytkeytyä maailman tapahtumavirtaan. Tietokone olisi jo liian sähköinen, liian kova.

Aamutelevisiotakaan en suvaitse kuin ehkä hotellissa, aamiaisen jälkeen. En vain halua tulla häirityksi ennen aamiaista.  Ja lehtijutun voi otsikon jälkeen vaivatta myös ohittaa.  Televisio ja radio taas paukuttelevat juttunsa tajuntaani, heti kun virtanappi on asennossa “ON”, kiinnostipa yleinen asiattomuus tai ei.

Tuo saattaa olla osasyy siihen, että luen melko paljon lehtiä.  Sanoma Magazine tuikkasi äskettäin lukijakyselyn, jonka luokituksessa sujahdin vaikeuksitta isoimpaan kategoriaan, yli 5 tilattua lehteä. Ymmärrettävää siis, miksi veljeni toisinaan irvailee: “Joo, pitäähän sitä jonkun huolehtia postinkantajien työllisyystilanteesta”.

Tämänhetken lehtiluetteloon kuuluvat muistaakseni: Turun Sanomat, Helsingin Sanomien viikonloppulehdet, Suomen kuvalehti, Image, Parnasso, Sara, Tuulilasi, Aku Ankka, Kanava, Tulva, ja Ruumiinkulttuuri – harkinnassa aika ajoin Bonnierin Historia ja kirjallisuuslehtiäkin mieluusti lisäisi, jos nämä toisinaan  turhauttavatkin runoläpyskät joskus yhdistyisivät yhdeksi isoksi. Lienee turha toivo.

Noista Aku jäänee pois, vaikkei siinä ole vikaa.  On myös hauska saada lehtimyyjien lievästi siirappisia puheluja: “Ja montako pientä lukijaa perheestä löytyykään.” No, löytyyhän täältä yksi,  ja pieni,  muttei juuri nyt kiinnostunut “Koululaisen” tilauksesta.

Sitten on internet, josta äkisti ajatellen tuntuu löytyvän kaikenlaista. Mutta mitä kauemmin langoilla viihtyy, sen varmemmin huomaa myös muualta tuttujen asemasotalinjojen piirtyvän näkyviin. Yhtäällä ovat uskon puolustajat, toisaalla poliitikot, wanna-be-poliitikot, muotigurut, nais- ja miesasiamiehet sekä muut varapoleemikot, kunkin harrastusalan rintamalinjoja mukaillen. Vielä joukkoon mahtuu hänkin, joka uskoo keksineensä Ajatuksen ensimmäisenä maailmassa, ja Joku on sen sitten häneltä varastanut.

Keskustelupalstoilla taas ilmenee yleisen kielenkäytön huutava saippuapula. Tämän yhteisen tajunnantilan siivoojia ei netissä moniakaan ole, ja jos, niin hekin kestävät työtään vain vähän aikaa kerrallaan. Niin kauniisti tämä jumalankuva ääntelee.

Ja kuitenkaan en malta pysyä poissa joukosta, minäkään. Yhä uudelleen uskon jostakin löytäväni jotakin viisasta, jotakin hienosti ajateltua ja elähdyttävää tai ilahduttavaa. Aivan yhtä epämääräisesti kuin 70-luvun iskelmärenkutuksessa, “se on jossain ja me löydämme sen”. Se ja Sen, aivan.

Saattaahan Se olla viisauttakin. Sen jälkeen, kuten tämän kirjoittajalle,  eteen nousee kysymys tuon viisauden ymmärtämisestä. Luulin tosin, että viisaus on  muun muassa ymmärtämistä, mutta tämän mukaan viisauden ymmärtäminen vaatii tieteen ja uskon yhdistämistä.

Oikeastaan tämäkin todistaa vain siitä, että vaikka painotuotteiden ja muiden mielipideilmaisujen tuottaminen on koko ajan helpompaa,  se ei silti merkitse sitä, että tila laadukkailta julkaisuilta katoaisi. On paljon ihmisiä, jotka haluavat saada ymmärryksensä rakennusaineet jo kertaalleen kuonasta suodatettuna. Ja juuri siitä toimittajille maksetaan. Joskus myös ajattelemisesta.

Ceterum censeo

Teidän Ruhtinaallinen Armonne!

Tervehditty olkoon Teidän korkea-arvoisuutenne: Rooman Kirkon ja Valtakunnan Ruhtinas!

Kaikkein armollisin Maaruhtinas ja Herra Herra!

Heittäydyn Teidän Ruhtinaallisen Armonne jalkojen juureen ja anon täten Teidän Ruhtinaalliselta Armoltanne kapellimestarin virkaa, joka on vapautunut entisen kapellimestarin siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Allekirjoittaneen ainoa tulolähde on varakapellimestarin virka: Teidän Armonne varmaan tietää, että olen jo 38 vuotta palvellut Korkeaa Arkkihiippakuntaa, vuodesta 1763 varakapellimestarina. 15 vuoden ajan olen suorittanut useimmat tehtävät moitteettomasti, ja aion tehdä niin vastedeskin.

Teidän Korkea-arvoisuutenne nöyrin palvelija ja alamainen.

Teidän Ruhtinaallisen Armonne

armollisen Ruhtinaan

ja Herra Herran

nöyrin palvelija

Lepopold Mozart

*****************************************************************************************************************

Noin haki Wolfgang Amadeuksen isä Leopold työpaikkaa Salzburgin arkkipiispan palveluksessa. Lähde tälle on Norbert Eliaksen teoksesta “Saksalaiset 1800- ja 1900-luvuilla”, jossa hän tarkastelee mm. käytöstapojen muutosta.

Aikoinaan muuan kulttuurihistorian luennoitsija teki hyvää työtä, yrittäessään saada kuulijansa ymmärtämään, että kutakin aikakautta tulee tarkastella sen ajan ehdoilla, johon tapahtuma kuuluu. Niinpä Mozartin isää (ja poikaa) tarkasteltaessa pitää muistaa, että heille oli asianmukaista suhtautua itseään ylempään yhteiskuntaluokkaan juuri noin nöyrästi.

Se, ettei oman aikakauden asenteiden pitäisi vaikuttaa tutkimustulosten tulkintaan, on oikeastaan aivan yksinkertaista kaunokirjallisuutta harrastavalle. Realistisuutta tavoittelevan historiallisen romaanin kirjoittajista puhumattakaan. Mutta joskus tuntuu, että kaiken tieteen parissa tämä ei ole yhtä kirkasta. Tai niin aloin ajatella kun Eliaksen rinnalla olen lueskellut joitakin evoluutiota ja kulttuurievoluutiota popularisoivia teoksia.

Luennassa olevista pitänee mainita Matt Ridleyn “Perimä – ihmisen historian 23 kappaleessa” ja “Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen“. Ridley on biologian tohtori Oxfordin yliopistosta ja työskenteli myös The Economistin tiedetoimittajana 1984 -1987. Ei siis pitäisi olla valittamista kirjoittajan pätevyyden suhteen. Ja varsinkin tuo ensin mainittu on aika hyvää työtä, ilmestynyt 1999. Niinpä tartuin kohtalaisella kiinnostuksella myös tuohon myöhempään 2003 ilmestyneeseen teokseen.

Pääsen peräti sivulle 28. kun törmään kohtaan, jossa vertaillaan ihmisen ja ihmisapinoiden urosten kivesten kokoja suhteessa urosten painoon ja seksuaalisiin käytöstapoihin. Ja ihmisestä puhuessaan Ridley kirjoittaa: “Tämä sopii yksiavioiselle lajille, jonka naiset ovat hieman uskottomia.“ Sitten teksti jatkuu kuvailemalla bonobojen ihmisapinalajia, joiden käytös kuulostaa feministiseltä fantasialta, koska tämän lajin seksuaalikäytöstä dominoi naaraiden valta, mikä perustuu lajin naaraiden järkkymättömään yhteistyöhön. Ja Ridley jatkaa: “Feministisen opin ennusteiden mukaisesti urosbonobot ovat reagoineet naaraiden dominoimaan hallintoon…”

Oliko se Cato, joka Roomassa hoki tätä Ceterum censeo Carthaginem esse delendam eli “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Ei siis mitään uutta auringon alla, ellei sitten se, ettei Karthago koskaan kuole, vaan kansoittuu aina uusilla vihollisilla. Sekin on ehkä uutta, että tohtoriksi asti opiskellut ei tiedä, milloin väitelauseen lähteen paljastava alaviite olisi paikallaan.

Tosin jo se, että kirja yrittää 250 sivuun saada mahtumaan koko ihmisenä olemisen, niin pistäähän se tällaisen kaunokirjallisuuteen tottuneen lukijan aika lujille. Se kun ei – runous pois lukien – oikein ole koskaan mihinkään pieneen mittaan mahtunut.

Eikä tämä muutoinkaan uutta ole. Oli aika, jolloin kerrottiin, että naisen aivot eivät olleet biologisesti riittävän suuret opiskeluun tai tieteeseen. Sitten tuli aika, jolloin naisten piti käydä yksi ylimääräinen vuosi lyseota poikiin verrattuna, koska eiväthän tytöt voi oppia samassa ajassa sitä mitä pojat. Sitten tuli aika, jolloin sanottiin, että koululaitos suosii tyttöjä…

Ei siis mikään ihme, että Karthago on jälleen kerran tuhottava. Silti, pikku hyökkäyskehotuksistaan huolimatta teos on edelleen ihan lukemisen arvoinen. Taidan sentään huvitella parilla reunamerkinnällä.

On päätä ja häntää, ruotojakin

Lähetän tässä teille pikku teoksen, jota olisi peräti epäoikeudenmukaista sanoa päättömäksi, tai hännättömäksi, koska päinvastoin, kaikki on siinä samalla sekä päätä että häntää, vuorotellen ja vaihtoehtoisesti.

Charles Baudelaire, Pariisin ikävä

Olen lueskellut Antti Nylénin esseekokoelmaa “Vihan ja katkeruuden esseet”. Ja yksi heistä jolle hän nostaa anarkodandyvegetaarin hattuaan on juuri Baudelaire. Toinen hänen idoleistaan on ensin The Smithsien sanoittaja-laulajana sitten soolona jatkanut Stephen Morrissey – joka puolestaan ihaili ja lainaili Oscar Wildea. Niin ollen koossa tuntuisi olevan jollakin tapaa yhdistettävissä oleva herkkäsieluisten dandyjen kokoelma, jonka kirjallisissa ansioissa riittää reposteltavaa ja arvosteltavaa ja jotka harvoin jättävät lukijansa kylmäksi.

Heille yhteistä on pyrkimys kirjoittaa tyylillä, joka on iskevä, hätkähdyttävä, huvittava ja joka yllättää päivittäisissä tekstimassoissaan kylpevän, informaatioahdistusta potevan lukijakuntansa. Luulisi, että yllätysten aika on jo ohi, että kaikki uusi ja yllättävä on jo sanottu. Mutta mitä vielä, juuri paljon lukeneet ovat niitä, joihin tällainen tyyli helpoiten puree – koska he ovat täysin tietoisia jokaisesta symbolista, perinteestä ja viittauksesta, joiden hyväksikäytössä omiin tarpeisiinsa Nylén ei tunne estoja. Vain milloin asian sanominen tuntuu hänestä liian tuskalliselta, hän hakee kilvekseen jonkun toisen, kuten vaikkapa ohjaaja Lukas Moodyssonin – silloin esimerkiksi, kun hänen on kritisoitava miehuutta, mieskulttuuria.

Luultavasti vähän kaikki ovat jossakin törmäilleet sekalaisiin lainauksiin ja sitaatteihin Oscar Wildelta. Sitä kautta on helppo ymmärtää se huvituksen laji, jota myös Nylén tarjoilee, – ja siten on mahdollista, että minä lukijana olen yhdessä kappaleessa samaa mieltä hänen kanssaan ja jo seuraavassa täysin eri mieltä. Se ei kuulosta johdonmukaiselta, mutta näiden esseiden tyylille ovatkin ominaisia hyvin laajat loikat perustelujen juoksutuksissa. Sekin on mahdollista, että perustelun arveluttavuus aiheuttaa niin rajua torjuntaa, että koko esseen viesti jää toissijaiseen asemaan.

Vai mitä pitää sanoa siitä, että vastustettaessa lihansyöntiä, on asiaankuuluvaa liittää perusteluihin niin kissat ja naisen seksuaalisuus kuin myös erityisen ärsyttävä kissatantta (= useita kissoja omistava yksinasuva nainen), joiden seksuaalisuuden tila on selvästi epäilyttävä – ja aivan yhtäläisen selvää on, että tähän Teemu Mäen kissantappovideosta ja sen argumentoinnista juoksevaan osaan kuuluu myös syyttää maalaisia oman sisäisen omnipotenssinsa osoittamisesta, kun nämä joka kevät tappavat talon kissanpennut.

Ja kuitenkin suurin osa näistä esseistä liikkuu hyvän maun paremmalla puolella. Aiheistaan huolimatta Nylén ei syyllisty sellaiseen sikailukikkailuun, jossa mässäillään ylenmääräisen “raadollisella rehellisyydellä” – ja joka vastaavissa, yhteiskunnan enemmistölle hankalissa aiheissa tuntuu olevan hyvin yleinen ja suosittu lähestymistapa. Jos tällainen taidokkaampi yllättämiskyky on dandyismia, silloin tuossa piirteessä on jotakin hyvin positiivista.

Nylénin esseet ovat siis huvittavia, ärsyttäviä, mutta ilmaisuiltaan osuvia, paikoin nautittavia. Toisten kipeimmistä sivalluksista nauttiminen on näet aina omanlaisensa huvi – jopa silloin kun ei ole täysin varma, osuuko piikki sittenkään aivan kohdalleen. Näihin teksteihin mahtuu hyvin monenlaisia virikkeitä, ja useimmat näistä pakottavat omaan mielipiteenmuodostukseen tai sitten puolustusasemiin omien vanhojen ajatusluutumiensa kanssa. Jos tämä on esseen tavoite, Nylén on varmasti sen täyttänyt.

Essee on Suomessa suhteellisen vähän käytetty tyylilaji – epäilemättä siksi, että turhankin usein esseistikko on “yksinäisyydessä ja uhmassaan” nurkassa jupiseva, juuri ja juuri kuulluksi tuleva ääri-ilmiöiden ponteva puolustaja. Äärimmäisiä mielipiteitä ei puutu myöskään Nyléniltä, ja vain ilmaisunsa päät, hännät ja ruodot yhdistettynä huvittamiskykyyn pelastaa hänet joutumasta “mukavuusliputettujen” vastarannankiiskien joukkoon, niihin jotka saavat olla, kunhan eivät liikaa häiritse vallitsevia käytäntöjä.

Tämänkaltaisia kirjoittajia soisi löytyvän sanomalehdistöstä. Mutta saattaa olla, että teräväkin kynä tylsyy päivittäisessä kulutuksessa ja vastaanottajat turtuvat jatkuviin pistelyihin. Puhumattakaan niistä, joille otsikon mukainen “vihainen ja katkera” tyylikeino on jo itsessään torjunnan syy, silmien sulkemisen aihe.

Totta onkin, että iskevyydessä, raflaavuudessa, tai vihaisuudessa on rajansa. Juuri sen vuoksi Nylén taituroikin kohtalaisen onnistuneesti hyvän ja huonon maun rajamaastossa. Puoliaskel sivuun, eivätkä hänen tekstinsä enää poikkeaisi missään olennaisessa suhteessa jonkun kansanradion kestovaikuttajan vuodatuksista tai jonkin Suomi24-keskustelupalstan huikeimmista iskuista, joissa sanoma ja loukkaustarkoitus toisinaan vaihtavat sujuvasti paikkaa.

Mutta juuri siitä onkin kyse hyvässä esseekirjoittamisessa, välineen hallinnasta mieluiten hyvällä maulla. Tosin hyvän maun tuskin voi väittää haittaavan mitään kirjoittamista.