Meemi

Parin puraisevankylmän pakkaspäivän päässä odottaa joulu. Tällä tietämällä, kalenterin ja muiden ennustajien mukaan, kuka keneenkin luottaa.  Viikon mittaan olen kulkenut sinne tänne, junilla, takseilla, autolla ja kävellenkin. Olen tehnyt hankintoja, muille ja itselleni. Olen vastannut harkitsemattomasti johdattelevaan kysymykseen ja kironnut tyhmyyttäni.  Viimein on perjantai-ilta, väsyttää, eikä mieleni jaksa ajatella kovin suuria.  Tietenkin juuri silloin Meri heittää meemin, ottaa ja kysyy sellaista pientä asiaa, että mikä minusta lienee hyvää elämää.  Eikä yllytyshullun tietenkään tarvitse vastata.

Meri ja moni muukin haeskelee vastauksia filosofeilta, kuten Aristoteleelta, joka oli oikeastaan vain ensimmäisiä abstraktion asettajia, siis hyvän elämän, vailla taetta siitä, että koko abstraktio voisi olla tosi.  Mutta, Aristoteleellä oli joutilasta aikaa.

Toinen joukkue sitten – ja kolmas ja neljäskin – heiluttelee nenän edessä milloin symbolia, milloin suitsuketta,  viittoen toisiin ammoisiin ajattelijoihin, joiden pyhyys tulee joko toiston pysyvyydestä tai uskon pysyvyydestä.  Onko kyseessä sama asia vai ei, siihen jokainen tavallaan vastatkoon.  Sillä jokainen valitsee suunnan, josta toivomiaan vastauksia etsii.

Tällä viikolla sattuma toi käsiini Jukka Larssonin (= Pirkko Saisio) Kärsimystrilogian.  Lainaan osasta ”Viettelijä”:

Kaikki on ihmisen sisällä, hyvä ja paha. Ja sitä on ihmisen vaikea sietää, sillä hän tahtoo nähdä asiat ulkopuolellaan, niin että aurinko on hyvä, koska se tuo lämmön, ja kuu on paha, koska se tuo yön ja kylmän, vaikka ne ovat ihmisessä itsessään molemmat: kylmä ja kuuma. Ja hyvä on se ihminen, joka on kylmä tai kuuma, sillä se joka tuntee kylmän, tuntee myös kuuman, ja se, joka tuntee kuuman, tuntee myös kylmän, mutta se joka ei erota näitä kahta asiaa toisistaan, on elämälle vieras, ja hänestä tulee käskijöiden käskettävä.

Tässä tuon on tarkoitus sanoa sama: kaikki on minussa, niin hyvä kuin huono elämä.  Voin valita yhtä ja toista, onhan minulla tuo vapaudeksi nimetty.  Mutta aika usein, tunnustan, unohdan tai piilotan koko vapauden olemassaolon itseltäni. Pakenen sitä.

Arjen vaatimukset, velvollisuudet, ne piilottavat mainiosti sen, että voi valita (ja ottaa seuraukset vastaan, tietenkin). Mutta vapaus on kauhea, pelottava ajatus. Siksi sitä mieluummin kaihtaa ja sitoo itsensä erilaisiin velvollisuuksiin, elämäntehtäviin toinen toistaan komeammassa lahjapaperissa.  Joku valitsee rahan, joka itsessään on arvokkuuden abstraktio, kuvitelma, jonkun toisen PlayStation on keskittynyt perhe-elämään ja kolmannen konsolin asetuksissa lukee ”pääministeri”.

Mikään noista ei silti ole väärin elämistä eikä vääriä valintoja. Sillä  minusta elämä ei ole matematiikkaa, jossa elämäntehtävä on ratkaistava oikealla kaavalla ja päädyttävä oikeaan vastaukseen.  Sitä paitsi, kaikki tuo tavallinen touhuaminen on usein pahuksen kivaa.

Minun ei tarvitse surra täyttääkö elämäni Aristoteleen esittämät hyvän elämisen edellytykset (lainaan nämä Meriltä, kun en jaksa kaivaa niitä itse esiin) tiedollinen kehitys, osallistuminen yhteisöön, järkevä taloudenhoito, ystävyys, hyviä ihmissuhteita, taiteiden suosiminen, tunne-elämän kehittäminen ja aisti-iloista nauttiminen.

Sillä eikö tuo muka kuulosta suoritusluettelolta. Urheilijan harjoitusohjelmalta, jossa sateenkaaren päässä on kultaa, eli jotakin hyväksi elämäksi kutsuttua.  Silti, miksipä siellä ei sellaista olisi, miksei niin voisi uskoa, ihminenhän nauttii itsensä väsyttämisestä, milloin kuntosalilla, lenkillä – miksipä ei sitten vaatimalla itseltään suoritusta oikeasta elämisestä. Ja siksi olen monesti kuullut, ”tahdon elää niin, että kuollessani tiedän eläneeni”. (Tai: tahdon juosta niin, että kaatuessani tiedän juosseeni.)

Kannattaa kyllä lukea, mieluummin paljon kuin vähän, eikä tyytyä vain Aristoteleeseen, Paavaliin tai Buddhaan. Sillä lukeminen on nopeampi tapa päästä perille erilaisista jutuista kuin kaikilla mahdollisilla tavoilla eläminen. Kysymättä, kun ei saisi jättää, vaikka vastaisi jonkun toisen ajatuksilla. Sillä ne voivat olla hyviä ajatuksia, jos niistä tulee hyvä olla. Kaikkien puolesta vastaamiseen sisältyy kuitenkin helposti melko lataus hybristä, kenties vallanhaluakin, ja siksi sen kanssa on syytä olla varovainen. Siksi enimmäkseen riittää että vastaa itselleen, ja joskus, harvakseltaan, joku toinen voi keksiä niistä ajatuksista aineksia itselleen.  Ja se taas on ainoa syy kirjoitella tällaisia päättömyyksiä.

Niin, että mikä minulle on hyvää elämää? Kyllä se ihan tämä ja tällainen on, nytkin. Niin, eritoten juuri  nyt.

Ei se olekaan niin

Aina aiemmin olen pitänyt melko samanarvoisena sitä, mistä kukin helmensä kaivaa, kunhan kaivaa. Lapsenahan tästä ei ole valtavasti huolta, vanhemmilla on likimain velvollisuus lukea lapsilleen satuja. Siinä samalla satumaailman yksinkertaiset mallit rakentavat lasten mieliin karkeita puitteita hyvälle ja pahalle. Saduilla on seuraus.

Ja lapsen oikeudentaju vastaa kutakuinkin Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Vain harva ajattelee, ettei kuvattu tilanne koskisi lasta itseään. Vain harva sanoo: ‘mut ei se koskis mua’.

Kouluvuosien kaikenlaisen ja kaikenmoisen opetuksen jälkeen oletkin jo omillasi. Toisinaan niinkin, että on mahdollista ajatella sen kaiken jo riittävän. Että tässä se oli, viisauspaketti kuin kananpojan ruskuaispussi, näillä mennään. Mitä nyt ehkä vähän Sanomia, niin kuin alikersantti Hietanen. Nykyään myös televisiota, vaihtelevine tarjokkeineen.

Pyhäviikonlopun mittaan tapasin joitakin ihan hyviä ihmisiä. Heistä kai suurimman osan nk. sivistys noudattelee ylläkuvattuja linjoja. Keski-ikään ehtiessä ruskuaispussi on kutakuinkin tyhjennetty ja ympäriltä kerran  menetetty kalkkikuori on korvautunut toisenlaisilla luutumilla, asenteilla, joiden kautta maailman ilmiöt tulkitaan ja koetaan. Siksi myös televisiosta katsotaan vain sellaiset jutut, joissa maailma kuvataan niin kuin se on.

Kirjallisuutta lukiessa kanavanvaihto ei ole yhtä simppeliä. Toisinaan kestää muutaman sataa sivua saada selville jotakin niistä viesteistä, mitä kirjoittajallaan ehkä on ollut mielessä. Hyvin kirjoitettujen tapauksessa hyväksyttävyyden selvittäminen vie sen verran kauan, että ellei sellaisesta ole kyse, torjuntajoukot ovat jo pahasti myöhässä. Sen jälkeen on vain keksittävä jokin tapa, miten tulla tuon ajatteluni rikkojan ja hyökkääjän kanssa toimeen. Miten mitätöidä se, jos se on mielenrauhalle välttämätöntä.

Siinä samalla oma ajattelu terävöityy ja käy vähemmän tunteenomaiseksi. Kirjoitetulle sanalle kun on kovin kehno mennä sanomaan, ‘mut kun must se ei tunnu kivalta’. Se vaatii enemmän, intohimottomamman perustelun sille, miksi.

Ainoa keino on torjua koko kirjallisuus ja sen mukana haasteet omalle ajattelullesi. Puhumattakaan niistä nöyryytyksistä, mitä kirjat voivat aiheuttaa maailmankäsitykselle,  mielipiteille, ajattelun konventioille, jopa niille mestareille ja guruille, joihin olet luottanut. (Sillä johonkuhun toiseen luottaminen lienee ihmisessä sisäsyntyinen piirre, siksi meillä on gurumme kaikkiin lähtöihin.)

Siksi ei se olekaan niin. Ei olekaan sama mistä ajattelunsa helmet kaivaa. Suurin vikatikki kaikessa on jäädä jumiin tapoihinsa, myös ajattelutapoihinsa. Lukutapoihinsakin.

Ja muuten: ei tätä tarvitse niellä. Keksi parempaa.

Sanoi, oli olemassa, kukaties

Kirjoittaminen, kuten elämä, on mielekästä, jos niin päättää. Jos tulee asiaa ajatelleeksi. Ainoastaan unohtamista varten on toinenkin vaihtoehto. Ja luulen, että olen sen joskus kuullutkin, mutten muista mikä se oli.

Sanat puolestaan ovat viestintää varten, jotakuta toista varten. Sitäkin, jonka korviin niitä ei tarkoitettu, mutta joka kuuli ne kuitenkin. Heille molemmille olet olemassa, erityisesti sille joka suuttui siitä mitä sanoit. Filosofit voivat höpistä unennäöstä tehdäkseen asioista tapansa mukaan vaikeita, mutta tiedättekö jonkun joka on nähnyt yhtä aikaa samaa unta kahden muun kanssa? En minäkään. Kaksi, toisiinsa rakastunutta vielä menisi hyvän teeskentelyn nimissä, mutta kolmas pyörä on jo liikaa, kuten tavallista.

Sanovat, että on ikävää kun on syksy ja lokakuu. Sanovat, ja lisäävät sitten tuoretta porkkanaa hirvenlihasoppaan. Mitä keväällä on tarjota, kalpean auringon ja hyisen, hiekkaa lennättävän tuulen lisäksi? Ennen vanhaan kuolivat riveissä nälkään, ennen vesien sulamista, ennen tuontikauppaa. Nykyisin vain silloin tällöin melanoomaan, muutamat liiaksi kehränpalvontaan kiintyneet. Minä nautin kaikessa rauhassa syksystä, satoineen, sateineen, levollisuudella mitä voi tavata vain hiljaisessa syysmetsässä. Samaa hiljaista rauhaa, jonka joskus tuntee saunan jälkeen itsessään, pyhän alla. Tai tunsi, ennen tuontikauppaa, baareja, nettiä, televisiota, mitä tahansa hiljaisuuden tuholaista.

Muusikot sen tietävät, he jotka sanovat, ettei sellainen mitään säveltämisestä, soittamisesta ymmärrä, joka ei hiljaisuutta kuule, sitä mitä ei sanota, sitä milloin ei soiteta.

Vaikenemisen jälkeen voi etsiä uusia sanoja, kuvia. Kirjoistakin, mutta enpä usko, että enää usein arvostelen mitään. Sitä lajia on jo kyllin. Liepeiltä ehkä jotakin. Kuten mietiskellä tänään lukemaani romaanin historiaa koskevaa pätkää. Sen mukaan 1700-luvulla pelättiin tosissaan “bovarismia”, että romaanien lukeminen hämärtäisi kykyä erottaa fiktio ja fakta toisistaan. Ja että juuri siksi ajan miespuolinen väestö luki mieluummin ei-fiktiivisiä tekstejä. Minkä vuoksi varhaisten romaanien lukijakunta muodostui pääosin naisista.

Berthe Morisot: Tanssiaisissa

Tuosta voisi päätellä, että miesten täytyi tosissaan pelätä, että tulevat viilatuiksi linssiin. Yhtä hyvin siitä voi päätellä, että naisia romaanit eivät voineet fiktiivisyydellään haitata. Sisältyihän 1700-luvun naisten maailmaan joka tapauksessa niin monia tosina pidettyjä fiktiivisiä elementtejä, ettei vähän lisää fiktiota voinut sitä enää järkyttää. Nykyäänkään ei tilanne naisten maailmassa ole olennaisesti toisenlainen, fiktiivisten totuuksien kohteet vaikka ehkä ovatkin osaksi vaihtuneet, siinä missä muodit. Toisekseen nykyään myös miehet tunnustavat fiktion kuuluvan arkeen siinä kuin faktojen.

Bovarismi ei siis ole ongelma, anti-bovarismi voisi. Se, ettei ymmärtäisi kuvitellun riemua, leikkiä, pilaa. Olisi murjottaisi aina totisena, ylen vakavana. Niin, sellainen olisi ongelmallista.

Luettavaksi kirjoitetuista

Lukupäiväkirjan mittaan tuli parisen kommenttia, jotka hämmästelivät rohkeuttani tarttua noinkin vaikeana pidettyyn kirjaan ja vielä kertoa siitä. Oikeastaan ne ihmetyttivät minua, koska en oikein tiennyt mitä sanojat tällä rohkeudella tarkoittivat. Vajavuuteni häpeilemistä, mutta miksipä sekään olisi tällä kertaa tavanomaista kummallisempaa. Siinä suhteessahan asia on aina sama, ja sitä joko kirjoittaa tai ei kirjoita yhtään mitään. Jos jään odottamaan täydellisyyteni saavuttamista, lienee tämänhetkinen arvioitu odotusaika noin puolet seuraavasta elämästä tai kauemmin.

Kirjallisuuden parhaat teokset, jos niillä jotakin yhteistä on, paperin ja kirjoitusmerkkien lisäksi, on ehkä siinä, että niistä irtoaa useampaan lukukertaan ja useiden lukijoiden useisiin lukukertoihin ja tulkintoihin. Toki myös säilyttämiseen hyllynkulmalla, mikäli kokee sen kiehtovammaksi tai kokeellisemmaksi tavaksi hankkia pääomaa.

Kokonaisuutena kirjallisuudenhistorian suuruuksia alkaa olla jo jonkin verran liikaa. Liikaa ainakin siihen, että niistä jokaisen lunttaamatta hallitsisi. Myös koko listaa tutkaillessa, luettujen ja lukemattomien sekä uusina uunista putkahtavien lukemisen arvoisten, tulee väistämättä fiiliksiä, jolloin yksi kirja lyö toista korvalle, eikä enää viitsisi lukea yhtään mitään. Silloin on tapana puhua rakenteista, jotka jo osataan. Niinpä, osaahan se rakennusmestarikin sinikopioita lukea.

Edelleen on ihmisiä, joiden mielestä voi elää vallan mainiosti, ellei paremmin, ilman mitään kirjallisuutta. Siksi kannattaakin ensimmäiseksi polttaa heidän lakikirjansa, keittokirjansa sekä olennaisimman ammattikirjallisuutensa. Sekä katkoa nettipiuhat.

Kurt Vonnegut kuvaili Titaanin Seireeneissään sitä miten Marsin armeijan sotureilta ensi töiksi pyyhkäistiin pois muisti ja heidän päähänsä asennettiin antenni, joiden avulla heitä ohjailtiin. Muistaakseni kirjassa on mielenkiintoinen kohtaus, jossa yksi vastarintahenkinen yrittää epätoivoisesti säilyttää muistinsa kirjoittamalla tietonsa itsestään ja siihenastisesta maailmastaan paperille, jonka hän sitten kätkee, luettavaksi muistinsa tyhjentämisen jälkeen.

En minä tiedä mitä kirjallisuus on, kuten luultavasti ei kovin moni muukaan, määritelmäksi asti. Sitä on kysytty niin usein ja vastattu vieläkin useammin, monisanaisin keinoin. Ehkä se on yhteinen muisti siitä mitä osaamme, mitä tiedämme ja milloin sen opimme. Mutta koska elämä ei ole vain taitamista ja tietämistä, vaan huomattavan suurelta osin myös hauskanpitoa, ihmissuhteita ja elämän jatkamista, monenlaisten tunteiden kirjoa iloisista tuskallisiin, ja koko sotkun syiden ja seurausten ihmettelyä, on sekin kaikki kirjattava. Puhumattakaan kaikista niistä hukkateistä ja virhepoluista minne kulloinkin erehdytään. Siksi kirjallisuus saattaa olla kaikki kirjoitettu tai ei mitään.

Ainakin kaikkea tuota kirjoista löytää. Lisäksi tuon kaiken rikkauden vastaanottaminen on vielä silkkaa huvia. Jopa Odysseuksen lukeminen oli, vähintään paikoin, huvia. Miksipä se siis olisi sen erityisempi kuin mikään aiempi klassikko tai kirjallisuuden kaanoniin luettu teos. Samaa kaanonia (tai useammalla tavalla koostettua kuin valkoisen heteromiehen maailmaan mahtuvaa) ylös alas kuljeksien olen kuitenkin omaa pääomaani kirjallisuuden parissa vähitellen keräillyt. Voi olla, että joku on keksinyt lukemisen rinnalle muita tapoja tehdä samaa, mutta sekään tuskin on mikään vaivaton pikavoittojen tie.

Yhden kirjan pitäminen ylimmällä hyllyllä, oppia saamattomien käsien ulottumattomissa, kuulostaa jotenkin samankaltaiselta kuin aikoinaan teologien kommentit kansankielelle käännetyn Raamatun levitessä moukkien pariin. Kansankielinen kirja pelasti uskonnon leviämisen ja puhdisti uskon. No, en jatka pidemmälle, sen voi tehdä ken haluaa. Ja kohdistaa kärjen minne päin haluaa. Juuri siksihän minäkin tämän kirjoitin.

Valtavirrat, elitismi ja klassisen paino

Tälle jutulle on jokin alkujuurensa täällä, vaikkei tämä mikään vastaus olekaan.

Kun sunnuntaiklassikkojen myötä miettii vanhoja musiikkimieltymyksiään, varsinkin niitä, joista on jo luopunut, kasvanut etäämmälle, huomaa, kenties narsistisesti mutta kuitenkin, jonkinlaisen  kehittymisen musiikkimakunsa suhteen. Sen, etteivät helpoimmat koukut uppoa enää yhtä vastuksetta, kuin nuorena.

Menneessä näkyy tietysti myös nuoruuden puhtaus,  naiiviuskin.  Ensimmäisten kokemusten elämykset sekä musiikista itsestään tai tilanteista, joita musiikki jäi elävöittämään muistin pinnalle, kuin muuan leivos konsanaan kirjallisuudessa. Silloin ei ollut turtumusta, ei tottumusta, ja ainakaan minun kohdallani, ei myöskään hallitsevaa viiteryhmää, joka olisi sanellut minulle hyvän ja huonon tai edes klassikkouden. Ja niin oli hyvä.

Sama päti jonkin aikaa myös kirjallisuuteen. Omat kenenkään kontrollia vailla edenneet lukemisvalintani veivät niin löytöihin kuin hukka-, tai haaskioteille. Niistäkin huolimatta olen iloinen tuosta tietämättömyyden ajasta, koska sen ansiosta vältyin asenteelta,  jossa kirjallisuuteen suhtaudutaan samaan tapaan kuin uskova kuulija kirkkonsa penkissä kritiikkipappien sanaa kuulemassa. Ilo oli  olla rappiolla, ilo olla kerettiläinen vailla synnintuntoa, viattomuuden tilassa.

Sitähän olin ollut myös musiikin suhteen. Yhtäläisen vapaa poimimaan – sinänsä kyllä perin rajallisesta tarjonnasta – sen mikä miellytti. Minä olen se, joka valitsee, minä kuluttaja. Minä olen se, jota varten tuo kaikki on. Jolle se on tehty.

Myös mitään ymmärtämättömän minän kokemus, musiikissa, kirjallisuudessa – miksei muissakin taiteissa, jos niitä jaksoi harjoittaa, tuli nopeasti vastaan. Opin, että friikiksi voi kehittyä – että on hifistejä, joille suhahdus, raapaisun tai kolahduksen ääni tallenteella saattaa olla mielenkiintoisempi itse tarkoitusta, musiikin soittamista. Toiston tarkkuuden saattoi tavoittaa vain suhaduksissa.

Koulun kirjalistoilla oli monta nimeä, joihin tutustuessa en ymmärtänyt pätkääkään siitä mitä tai miksi kirjoittaja yritti jotakin sanoa. Harvemmin outoudet olivat edes hauskoja. Mutta tulihan niistä nyt joku referaatti väkisin väännetyksi. Väkinäisyys on työtä. Ja aina se on myös koulutyötä, niin silloin kuin nyt, vaikka ylenkatseellisesti luokkaansa moitiskeleva maikka katederilla vaihtuikin välillä sivistystään jahtaavaksi yliminäksi.

Koulussa vieraili uuden musiikin esittäjiä. Yksi heistä käytteli kitaraansa vasarana. Toinen kuulosti pikkulapselta lusikkalaatikossa. Televisiossa Pete Townshend rikkoo sähkökitaransa, joku toinen poltti sen. Elitismiä. Ääri-ilmiöitä. Kultin luomista. Typerryttävää. Hauskaa.

Mutta sitten ne alkoivat valittaa, ettei suuri yleisö osta heidän erikoisia aktejaan. Ettei avantgardismia ymmärretä. Mietin sitä populaarimusiikkia vasten, jonka virtaukset vaihtelevat heavystä rappiin ja elektroon. Sitä miten 90-luvun nuoriso kuunteli aivan eri kamaa kuin 80-luvun nuoriso. Silti kaikkina aikoina juuri sitä, mikä myi parhaiten. Millä keinoin musiikissa valtavirta vaihtuu, – jos kirjallisuuden avantgardismin voima ei riitä samaan?

Onko kirjallisuuden kölin paino, klassikkojen ikuinen lasti liian raskas, niin ettei aluksen kurssi juuri tuuleen käänny. Luultavasti. Onhan taidemusiikissakin sama ilmiö, orkesterit kaikkialla soittavat aina vain uudelleen vanhoja mestareita. Ja vain pieni minoriteetti tietää, mitä on taidemusiikissa sävelletty 1900-luvun sotavuosien jälkeen, 2000-luvusta puhumattakaan. Ehkä kurssi ei siis käänny sielläkään.

Suuri yleisö on konservatiivista, omiin ilon hetkiinsä jämähtänyttä. Totta, harvemmin se nauttii epämukavasta ja raskaasta ymmärtämisen työstä, jota uutta ja erilaista pakottava kirjallisuus mieluusti tarjoilee. Populaarimusiikissa sama tehdään räjäyttämällä taivas täyteen sitä, sille nuorisolle, jonka tajunnassa on tilaa. Jos se on todella hyvää, sen huolivat myös vanhemmat ikäluokat. Mutta uuden suodattajia ovat aina nuorimmat.

Minun kouluvuosieni käsitys kirjallisuudesta oli Seitsemän veljestä, piirrettynä, näyteltynä, luettuna ja muunakin muhennoksena. Klassikko yltä, päältä ja alta. Kölin naulaus oli huolellista työtä, klassikon asemapaikka taattu. Uuteen tai oman ajan maailmaan ei vienyt kirjallista tietä, yhä oli istuttava Impivaarassa. Silti en minäkään usko, että syy muutoksen vaikeuteen olisi vain tässä, mutta jokin merkitys sillä on.