Erikin kirja

Tervetuloa, me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.

Harvempi kirja alkaa siitä, että vainajat tervehtivät lukijaa. Sillä kohtaa lukijana hieman rykäisee, kohentaa ryhtiä ja varautuu jo siihen, että perässä seurannee jonkinmoista taivaskuvausta, unia taikka kenties jotain raamatullista, mistä nimikin muistuttaa. Vaan mitä vielä, seuraava lause kuuluukin jo: ” Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!“

Ei siis sittenkään hautausmaata, sen sijaan kutsu käy saliin, keinutuolille istuksimaan ja katselemaan sukumuotokuvia seinällä. “Katso tarkkaan noita Smedsasin isäntiä, jotka riippuvat seinällä.”  Noo – sitten nuo kuvien vainaat alkavat laulaa lukijalle. Mielessä häivähtävät Harry Potterin opinahjon muotokuvahahmot, jotka jopa vaihtoivat olinpaikkaa, siirtyilivät muotokuvasta toiseen – mutta nämä tuntuvat olevan hieman tavallisempia jästejä, maajusseja vain. Muutoinhan on hyvinkin tavallista, että muotokuvat ja valokuvat saavat helposti ajattelemaan sen elämää, jota kuva esittää, ja sillä tavoin monet myös vahvistavat itseään, identiteettiään ja paikkaansa maailmassa. Sanovatpa jotkut haluavansa tulipalosta taikka vastaavasta ensinnä mukaansa valokuvat.

Mutta vainajat ja heidän kertomuksensa, niin Siklaxin entisen kirkkoherran kuin muutaman muunkin, on vain yksi niistä kerronnallisista taidonnäytteistä, joihin Lars Sund tässä kirjassa yltää. Viimeksi kiittelin kerrontateknisiä huveja Rushdien kohdalla – nyt tekisi mieli sanoa, että parempihan Sund on. Tai jos samaa tasoa kerronnan leikeissä, niin sitten kertoo vain paremman sukutarinan.

Sundin trilogia alkoi Colorado Avenuesta ja kertoi Hannan tarinan, tuon kuppari- ja parantajaeukon tyttären, joka oli liian vähäinen Smedsasin suurtilan pojalle, tulevalle Kunnanmiehelle. Hanna tulistui ja muutti Amerikkaan, Coloradoon, jossa hänestä tuli boarding housen emäntä, vaimo ja äiti. Mies vain oli ammattiyhdistysaktiivi, ja Amerikassahan sellaisille tarjottiin aiemmin luoteja. Niin Hannan miehellekin, mikä sai lesken palaamaan koti-Suomeen kahden pienen lapsensa kanssa. Majatalorahoilla pystyyn nousi kyläkauppa, ja dollari-Hannan 45-vuotinen kauppiasura alkoi. Ja kuka olikaan ensimmäinen asiakas, joka uskaltautui kauppaan. Kunnanmies.

Trilogian toinen osa, Puodinpitäjän poika, saattoi lukijat Hannan pojan Oton matkassa pirtukauppaa tekemään. Tuossa kirjassa kertojaksi nimetty tuntematon ja vielä kauan syntymänsä hetkeä odotteleva Carl-Johan Holm astuu esille. Minulle tuo kirja oli ensi lukemalta vähän liikaa. Oli kuin joku lenkki olisi puuttunut kirjojen väliltä, koska Puodinpitäjän pojassa kertojailottelu käynnistyy uutena elementtinä, jollaisena sitä ei vielä perinteisemmässä Coloradossa nähty.

Nyt, Erikin kirjassa Sund saa kerronnan nerouden lopullisesti otteeseensa, eikä se enää pääse karkuteille kuin vain hyvin hallitusti. Mitä nyt Gorbatsov kehottaa USA:n televisiossa muuatta Erik Smedsiä lähtemään kotiin, ja sinne tie vie valtatie 8 pitkin kohti Vaasaa. Siinä pian Mossalan jälkeen kytketään (kerronta-)auton vilkku vasemalle – fiktioon. Mutta Sund sanoo sen paremmin:

Alussa Jumala loi taivaan ja maan, loi hän ihmisen, ja antoi hänelle maan ja sen kaikki kasvit ja eläimet hallittaviksi. Mutta kuten tunnettua, ihminen söi tiedon puusta, tuli siitä ylimieliseksi ja sai himon omin päin nousta taivaaseen katsomaan millaista siellä on… ja hän teki raketteja ja laukaisi korkeuksiin kaikenlaisia sputnikeja, luotaimia, viestintäsatelliitteja…

Mutta korskeuksissaan ihminen ei tyytynyt vain täyttämään taivasta keinotekoisilla satelliiteilla. Luomistyössä hän oli saanut myös kielen. Moderni ihminen ei nykyisin suinkaan odota, että sanat tulisivat lihaksi, vaan hän ottaa sanat ja hitsaa ne yhteen kielellisiksi rakenteiksi, joita hän laukoo taivaalle roppakaupalla, etupäässä omaksi huvikseen. Tämän tapainen menopeli oli Eeppinen realismi I (EepR 1) -tyyppinen tiedustelusatelliitti, joka tällä kirjoittamisen hetkellä kulkee yli Fennoskandian.

Tällaisen saatteen jälkeen menopeli, kertoja-auto tai -ääni todellakin saa lukijalta vapaat kädet. Eihän tässä auta vastustella vaan antaa Carl-Johan Holmin kertoa.

Kuka on Erik Smeds? Hän on dollari-Hannan tyttärenpoika, Idan ja Gustav Smedsin poika. Sillä kuten tämäkin hyvin tiedetään, siinä missä piika-Hanna ei kelvannut talon emännäksi, kelpasi siihen jo myöhempien vuosien vauraan kauppiaan tytär. Aika ja asenteet hierovat toisiaan tämänkin kirjan mittaan moneen kertaan. Myöhemmin nähdään sekin, että 23-vuotiaasta tomerasta tytöstä on ison linja-autofirman toimitusjohtajaksi ja liikenneneuvokseksi, ja yhtä hyvin se, että kuvien tuhertelusta on tienestiksi, vaikka pojasta piti tulla kuski isänsä jäljissä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä perillisistä syntyy, kun isänä on niin paljon elokuvia rakastava mies, että nimeää lapsensa näyttelijöiden mukaan, Gretaksi Garbon mukaan, Rudolfiksi Valentinon mukaan ja onpa siellä Kirk Douglasinkin nimen kantaja. Pakkohan sellaisessa isässä on olla jotakin taiteenrakkautta.

Margareta, tuo tuleva toimitusjohtaja, on itse asiassa Otto Näsin, puodinpitäjän pojan ainoa tytär. Mutta se selviää niin isälle kuin tyttärelle vasta vähän myöhemmin. Ja sellaisessa asiassahan sitä on totuttelemista, selvähän se.

Idan poika, Erik Smeds puolestaan päätyy hänkin Amerikkaan, sillä sinnehän sitä Näsin suvussa kovin helposti tunnutaan päätyvän. Sitä ennen Erikistä tulee luutnantti Suomen armeijaan ja hänen vaiheitaan seuraillaan talvisodasta jatkosodan jälkeiseen aikaan. Operaatio Stella Polarikseen.

Tuo jo viittaakin siihen, mille polulle  kohtalo Erikin ohjaa. Ikävä kyllä nuo osat kirjaa olivat minulle sen tylsimpiä jaksoja, riippumatta siitä oltiinko sitä nyt U.S Navyn sotakoulutuksessa vai Berliinin muurilla Checkpoint Charlien tienoilla kuuntelemassa mistä Hruštšev puhuu puoluekokouksen salaisessa osassa vuonna 1953.

Ilmeisesti vakoilujännärit ovat vain heikosti minua kiinnostavaa kirjallisuutta. Sen vuoksi olinkin Sundille kiitollinen jokaisesta jaksosta, jossa palattiin Margaretan seuraan Smedsasiin ja Holmille. Ja onneksi Sund myös on rytmittänyt kerrontansa tasapainoisesti ja oikein, niin että kaikkien arkistomateriaalien ja salakuuntelutekniikkojen ohi nousee sittenkin ihminen ja hänen tunteensa, elämänsä.

Ja sitten tulee päivä, jolloin punainen lippu laskeutuu Kremlin katolta ja Gorbatshov kehottaa Erikiä palaamaan kotiin ja lopettamaan oman sotansa. Aivan vihonviimeiseksi päästään sinne, minne luulin joutuvani jo alkusivuilla, hautausmaalle. Lars Sundin hieno trilogia päättyy ja sen myötä tämä kolmonen,  sarjan paras osa, jolle myös vuoden 2004 valtionpalkinto päätyi täydestä ansiosta .

Sillä minä, joka aina olen pitänyt kerronnallisia tekniikkoja lähinnä kolmantena hyvänä tekijänä, kielellisten ansioiden ja tarinan sujuvuuden ja kiinnostavuuden ohella, jouduin tämän kirjan jälkeen puntaroimaan arvostuksiani uudelleen. Kenties kirjallisuuden aika on jo todellakin vierähtänyt hieman ohi Balzacin tienoilta alkunsa saaneen Eeppinen Realismi 1:n, niin kuin pitkään tolkutettu on. Kenties tämä olisi ollut paljon huonompi, tylsempi kirja, ilman kaikkia noita suureen realistiseen päälinjaan kuulumattomia aineksia. Toisaalta se taitaa olla juuri siinä, – kirja saa vallan hyvin olla epätavallinen, saa poiketa valtavirtakerronnasta, kunhan se vain tehdään yhtä hyvin kuin Sund sen tekee. Yhtä vastaansanomattomasti.

Kuvittele itsellesi mies

Alut ovat tärkeitä. Kenties ne ovat myös vaikeita.

Riitta Jalosen vuoden 2006 Runeberg-palkittu  Kuvittele itsellesi mies alkaa jollakin tapaa kankeasti. Tai sitten se maailma, jonne Jalonen johdattelee, on jo kynnyksellä niin vieras, että minä lukijanaan kompastelen, kummeksun, ja olen vähällä kääntyä takaisin.

Kirjan nimi sai minut epäilemään, ettei tämä taida olla minulle kirjoitettu. Se kun tuntui sopivan korkeintaan jonkin painajaisuneni otsikoksi. Kuitenkin palkinnonsaajan pitäisi olla kaikille, joten pitihän kirjalle antaa  mahdollisuus.  Kun kirja nyt on luettu, tiedän ettei se tosiaan ollut minulle. Luin sen silti.

Ensimmäisen luvun tapahtumat ovat aika erikoisia, lehtien repimistä, avantouintia ja mustien roskapussien ostelua. Toiminta saa selityksensä vasta seuraavassa luvussa moderniin kronologiaa sekoittavan kirjallisuuden tyyliin. Siihen nähden kiinnostavaa onkin, että samassa kakkosluvussa loikataan notkeasti myös 1800-lukulaiseen tapahtumien enteilytekniikkaan, “hän oli vastannut kutsuun, aavistamatta että naapurin ulkorappusten edessä olisi elämän kääntöpaikka, suon upottava kohta”.

Niiden ulkorappusten edessä Mirjami, vasta Madeiran lomalta kotiin palannut aviovaimo, saa naapurin tarkkasilmäiseltä rouvalta tietää, että hänen aviomiehellään oli loman aikana ollut heidän kotonaan toinen nainen. Yötä myöten, asumassa. Ja että oli ne nähty yhdessä ennenkin.

Mirjami oivaltaa samantien kuka tuo toinen nainen on. Se taiteilija, johon mies oli niin ihastunut. Se sama, jolle Mirjami oli lainannut omat sopivamman kokoiset kenkänsä taidenäyttelyn avajaisissa. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että aviomies on tavannut taiteilijan jo ennen taidenäyttelyä. Siitä Mirjami hänet kuitenkin muistaa, häneen sattuu ja hän antaa raivonsa purkautua.

Riitta Jalonen tuntuu olevan symbolismin taituri. Sillä tässä kirjassa tätä tekniikkaa käytetään viljalti. Mirjami purkaa vihansa miehen vaatteisiin, aviovuoteen patjoihin, yhdessä ostettuihin astioihin, kelloihin. Paljaisiin vuoteen vanerilevyihin hän kirjoittaa “te kaiketi lämmitätte toinen toistanne”.

Enkä voi väittää, ettei tuollainen olisi todenmakuista. Tiedän samankaltaista tapahtuneen, miehen vaatteita on lennähtänyt kuralätäkköön, ja grillijuhliin kutsutut ystävät ovat saaneet todistaa illan emännän äkillistä tarvetta  lähteä pyöräilemään. Vihan voi purkaa ulospäin, näkyvänä ja tuntuvana. Toinen vaihtoehtohan saattaa olla vielä pahempi, kääntää se sisäänpäin, ja kärsiä seurauksena psykosomaattisia sairauksia. Tämäkin raivonpurku kuitenkin voi jakaa lukijoita, sen mukaan miten he itse toimisivat loukattuina ja sen mukaan minkä voivat uskoa todeksi. Minä vierastin, mutta hyväksyin.

Lopulta Mirjami löytää vihansa purkukanavaksi aseen, joka puree mieheen syvimmältä. Sen, joka heille on ollut avioparina yhteistä aivan alusta asti. Mirjami on puutarhuri, minkä ammatin hän on valinnut, koska silloinen poikaystävä rakasti kukkia yhtä paljon. Oikeastaanhan Mirjamista piti tulla meteorologi. Mutta koska Kalevi… ja niin Mirjami valitsi kukat. Ja kukkia ja puutarhaa he ovat harrastaneet, ja heidän kotinsa on täynnä huonekasveja. Nyt Mirjami kantaa kukat yksitellen talviseen puutarhaan, omenapuun oksille.

Sitä tehdessään hän kompastuu portaissa. Lyö päänsä,  saa aivotärähdyksen ja päätyy sairaalaan. Jonne häntä tapaamaan tulee taiteilija Inari Ojut, hänen miehensä rakastajatar. Joka ajattelee, että on syypää siihen, miksi Mirjami on nyt sairaalassa.

Mirjamin kosto omantunnon tuskan ahdistamalle Inarille on vaatia tätä maalaamaan hänen muotokuvansa. Se myös tapahtuu, mutta Mirjami huomaa, ettei taiteilijaa välttämättä käsketä. Sillä Inari palauttaa tämän pallon, vaikka kirjan lopussa Mirjami ei sitä vielä tiedä. Taide kun on merkillinen, usein  monikerroksinen asia.

Aviomies ei saa puheenvuoroa tässä kahden naisen draamassa. Hän on välikappale, suopursu, jokin melkein turha, tehtävänsä tehnyt kuhnuri, joka liikuksii hiljaa nurkasssa kun kuningattaret taistelevat hänestä. Syyttä Jalonen ei korosta hänen symbolinaan suopursua, jota kansanperinteessä on käytetty lemmenrohtona.

Ongelmaksi kirjassa nousee toinen nainen, taiteilija Inari Ojut, jonka hahmosta minä en kyennyt kokonaista ihmistä löytämään. Inari on liian varjomainen, liian etäinen ja liian – kirjallinen, jopa teatraalinen. Taiteilijuus tuskin riittää selittämään kaikkea Inarista kerrottua.  Ja siksi minusta tuntui, että Jalonen on jollakin tapaa puolueellinen. Hän on sitä erityisesti siksi, ettei anna aviomiehelle mitään sanottavaa. Ja siksi, että on rakentanut Inarista juuri tuollaisen,  salaa hääpareja valokuvaavan ja lopulta hääpuvunkin itselleen ostavan naisen. Itselleen miestä kuvittelevan, halajavan naisen.

Inarille ei kuitenkaan suoda menneisyyttä eikä syitä siihen, miksi hänestä on tullut yksinäinen. Siksi Inari ei ole juuri yksinäisen naisen stereotypiaa kummempi. Kun kyseinen stereotypia sattuu lisäksi olemaan lajissaan niitä,  jotka eivät  vahvistamista kaipaa, – tämä; kaikki yksinäiset naiset ovat miehennälkäisiä syöjättäriä – voi kirjaan piirrettyä kuvaa hieman kummeksua, koskei se kykene tuomaan olemassaolevaan käsitykseen yksinäisestä naisesta mitään lisää. Siksi Jalonen on mielestäni puolueellinen.

Lievän eksentrisyytensä ohella Inari kuvataan hyvin samanlaiseksi kuin Mirjami, samankokoisista kengistä ja vartalon muodoista samanmuotoiseen huulteen kaarteeseen, vieläpä samankaltaiseen tapaan etsiä ahdistukseen viilennystä jääkylmästä vedestä. Tarkoituksena on kertoa, että naiset täydentävät toisiaan. Mutta täydentävät missä? Miehen naisgalleriassa? Missä, sitä Jalonen ei sano, mutta rakentaa kuitenkin huolellisesti tätä vastaavuuksien ja eroavaisuuksien leikkiä. Luo lehmiä miehen viitaan.

Kas niin, totesinhan ettei tämä kirja ole minulle kirjoitettu. Kenties minun ei olisi sitä edes pitänyt lukea. Kuitenkin  se on hyvin kirjoitettu, sen kerronta on omalla laillaan kiehtovaa. Taidokkaan symbolismin lisäksi kirjassa on myös melko paljon hienovaraisia, runollisia ja näyttämötaidettakin lähestyviä elementtejä, jotka ilahduttavat tarkkaavaista lukijaa. Toteutus kokonaisuudessaan on niin hyvää työtä, että kirjan haluaa lukea loppuun. Saattaapa olla, että tämä voisi toimia jopa katharsiskirjana jollekin samaa elämässään kokeneelle.

Siinä mielessä taannoin kuvaamani Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-aika on tälle rinnakkainen, että niin Jalonen kuin Palviainenkin on valinnut kerronnan tekniikaksi yhden osapuolen näkökulman. Ja kummankin kirjassa  naapurillakin on täsmälleen sama sivustatarkkailijan tehtävä. Siten molemmat kirjailijat vahvistavat ajatusta, että voimme tietää vain oman näkökantamme ja toisen ajatuksista ja motiiveista on käytettävissä vain viitteitä.

Se näkemys on toki totta. Kuitenkin nämä yksipuoliset näkökannat ja toisen osapuolen ajattelua arvailevat kuvaukset kotimaisessa kirjallisuudessa alkavat väsyttää. Varmastikin kirjailijallekin on helpompaa tehdä oikeita kysymyksiä kuin vastata niihin. Mutta fiktio, jonkun muun rooliin meneminen, jonkun muun ajattelun selittäminen, yritys vastata siihen mikä minulle on vierasta, outoa ja selittämätöntä jää silloin tekemättä. Loppuvaikutelmaksi jää, että erittäin hyvä kirjailija haaskaa lahjojaan tekniseen suoritukseen ja tyytymällä jättämään kirjan toisen päähenkilön, kirjan toisen puoliskon,  pelkän stereotypian varaan.

Edistyksekäs vaatekaappi ja irtainta

Jos aikansa klassikko oli tehdä lukemisen huvista perin ikävää, samaa ei voi sanoa Kaarina Valoaallon Avantgarderobista, jonka lyhyet kertomukset naurattavat, hymyilyttävät ja koskettavat. Väliin myös yllättävät  puhumalla asioista, joista ei usein puhuta. Olen aiemminkin lukenut Valoaallon teoksia, mutta tällä kertaa kirja päätyi lukulistalle maininnasta Kirjastojen varjofinlandia-listalla yhtenä vuoden 2008 hyvistä teoksista. Sitä se nimittäin onkin, erittäin hyvä kokoelma pieniä, arkiseen elämänmenoon ja sen syvään ymmärtämiseen perustuvia lyhyitä novelleja.

Teoksessa on oikeastaan kolme osaa, Irtaimistoa, Avantgarderobi ja Bagatelle. Kirjaa ja sen henkilögalleriaa leimaa kylläkin ehkä tietty naispainotteisuus, eritoten keski-ikäistyvien menopaussinsa kuohuissa elävien tai niistä vähitellen suoriutuneiden naisten elämän kuvaus. Mutta se kuvaus on lämmintä, ystävällisesti hymyilevää, niin että nuo kertomukset tulevat lähelle ja koskettavat lukijaansa. Nämä ihmiset ovat aivan varmasti niitä, joita tulee kadulla vastaan.

Melkein jokainen kertomus vähintään hymyilyttää, monien kohdalla tulee jo nauraneeksi ääneen. Sen verran Valoaalto on kauhaissut huumoripurkista ainesta mukaan juttuihinsa. Niitä lukiessa tulee hyvä olo, on sillä tavoin tutussa seurassa, että varmasti tietää suomalaisista olevan kyse. Ja jotka kaiken lisäksi osoittavat, että tämä kansa on kaiken kaikkiaan aika omintakeista porukkaa.

Itse avantgarderobissa pujahdetaan sitten ehkä valtavirran vaeltajista vähän vieraampien ihmisten pariin, mihin osaan kirjaa mahtuu tosin vain kuusi hyvin lyhyttä novellia. Niille erityistä on ehkä liikuskeleminen juttujen parissa, joita tavallisimmin ei kovin monille kerrota. Kuten moottoripyöränkypärästä, jossa rottaperhe oli pitänyt pesää talven ajan ja siitä seuranneista huumaavista hajuongelmista. Tai yhtä hyvin parisuhteen tutustumisen ja suhteen alkuvaiheiden herkkävireisistä ja hankalistakin hetkistä, joissa käsitys toisesta on lähes pelkkää tunteiden sekasotkua,  jonka sisällöstä ei ole selvyyttä.  Saati siitä mitä edessä on, tai kuten Valoaalto saman ilmaisee:

“Heidän suhteensa oli kuin vasta rakenteilla olevan talon kynnyspuilla kykkimistä.
Aijan sydän värisi tulevasta.”

Viimeinen osa kirjaa, Bagatelle, on kirjan yhtenäisin osa sikäli, että siinä on kyse saman henkilön elämästä, joskaan tämäkään jakso ei ole kovin pitkä. Se on kertomus erään parisuhteen vaiheista ja sen päättymisestä. Kertomus on paikoin erittäin koskettava, puhuessaan siitä miten suhde voi toimia vuosikausia myös täydellisen epätasapainon vallitessa, siitä miten ihmiset voivat ripustautua toisiinsa, koska heillä ei ole muutakaan. Ja siitä miten mahdottomaksi kaikki lopulta muuttuu, siitä miten on irtauduttava, sitten kun irtautumisen tuska on lievempi kuin suhteen jatkamisesta aiheutuva tuska. Lopulta se on myös kertomus onnen etsimisestä, uskosta siihen että onni on toisessa ihmisessä. Grönlannissa tai jossakin, missä se toinen sitten sattuu asumaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä taitaa olla Valoaallon paras tai parhaita kirjoja. Teoksessa on valoa, iloa, ihmisten ja elämän ymmärtämistä liki harvinaisella tavalla.

Enemmän teoksesta löytyy Kiiltomadosta ja Kritiikkiportista.

Itsevalaisevat

Täytyy myöntää, että otin aika epäileväisesti käteeni viime vuonna Tiiliskivi-palkinnon saaneen  Marko Hautalan Itsevalaisevat – jo pelkkä sen kansikuva kaikessa taiteellisuudessaan tuntui kutsuvan sille kirjallisuuden saralle, jolla usein tunnen olevani heikoimmillani, symboliikkaan.  Toisin sentään kävi, lopulta kirja voitti minut puolelleen.

Kirja lähtee liikkeelle kuin dekkari, jota se ei ole, kuitenkaan. Sen päällimmäinen kertomus on kuitenkin tytöstä, joka lähtee kotoaan ja katoaa. She’s leaving home.

Käy ilmi, että tytön isä ilmeisesti on nähnyt tytön välähdykseltä sateen keskellä palatessaan omilta juoksuiltaan, viimeisen rakastajattarensa luota. Käy ilmi, että tytön äiti on jotenkin outo, kuoreensa vetäytynyt, masentunut tai jotakin. Silti on huomattava, että perheen todellisuudesta kertoo vain isä ja aviomies, Elias.  Äiti saa oman äänensä vasta kirjan viimeisillä sivuilla, yhdessä pikku lappusessa.

Toisena linjana kirjassa on Maunun tarina, nuoren rippikouluikäisen pojan, joka aiheuttaa häiriötä uskonnon tunnilla, käy jopa kiinni opettajaansa. Tuo luisuharteinen poika saa passituksen koulupsykologin vastaanotolle, psykologi Maarian, jonka lukija pian tunnistaa Eliaksen rakastajattareksi.

Itsevalaisevat – mistä se kertoo? Käsittääkseni, uskoakseni se kertoo hylätyistä ihmisistä, joiden on etsittävä elämäänsä valoa itsestään, ehkä vähän toisistaankin. Se kertoo nuorista ihmisistä, joilla ei ole kivaa kotonaan, kivaa alkoholistiperheissään, kivaa pukkihyppelyä ja urakiitoa suorittavan isän perheessä, isän joka on jo hylännyt vaimonsa ja lapsensa, kivaa perheissä joissa uskonto kieltää leikkaamasta pojan kasvojen epämuodostumaa, koska Jumalan luomaa ei saa muuksi muuttaa – se että siitä seuraa hylkäämistä ja kiusaamista koulussa, minkäpä sille, koska jumala… se pieni jumala.

Sitä pientä jumaluutta, joka antaa valtaa ylitse muiden, etsii niin moni. Sitä tavoittelevat voivat rakentaa itselleen ikioman kultin, ikioman myytin. Sitten he etsivät ympäristöstään toisia heikompia, taivuteltavissa olevia, heitä jotka tarvitsevat, janoavat toista ihmistä. Jotakuta, joka sanoo heille, että he, nuo lapset ja nuoret ovat tärkeitä, kauniita ja suuria. Että heillä on voimaa.

“me lausutaan sulle myytti. Sitten sä et enää kävele. Sä et ainoastaan kuole…”

Niin Maunu kertoo psykologilleen. Joka sentään työnsä osaavana onnistuu saamaan Maunun puhumaan siitä, mitä poika tarkoittaa sillä, että hänessä on kala. Että hän säteilee. Ja lopulta Maarialle selviää, että poika on joutunut, ajautunut mukaan johonkin tällaiseen erityislahkoon, jossa yksi, valtaa muiden yli tavoitteleva nuori mies lumoaa “opetuslapsiaan”. Jotka kaikki valitaan samoin perustein, he ovat lapsia, jotka jo ovat hylättyjä, perheissään.

Hautala kertoo hienosti, hänen kielenkäyttönsä on tehokasta ja ilmaisuvoimaista. Rakenteellisesti kirja on hallitusti, huolellisesti toteutettu, – se joka haluaa päästä selville, mistä kirja oikeastaan puhuu, joutuu lukemaan loppuun asti. Ja loppuun asti lukeminen kannattaa, tarinan viimeiset avaimet on aivan oikein sijoitettu sinne.

Vain psykologi Maarian kuvaus hieman takkuili, siinä Hautala tuntui lähestyvän tätä naista liian miehisestä näkökulmasta. Ainakaan minä en kyennyt löytämään Maariasta tunnistettavaa naishahmoa, vaan hän oli kaiken aikaa nainen, joka nähdään miehen silmillä, toteuttamassa miehen käsitystä naisena olemisesta. Pahimmillaan  tämä miehenä tarkastelu oli masturboinnin kohdassa, uudelleen teurastamossa, jossa hän on heikko ja avuton nainen vangiksi jäämisen yhteydessä. Jostain syystä Hautala ei tunnu huomanneen Maarian persoonan mahdotonta ristiriitaisuutta: arka nainen ei lähde yksin epäilyttävään teurastamoon, hysteerisen arasti käyttäytyvä ei kykene tilaisuuden tullen ryömimään pois ja pakoon – miksi hän siis siinä välissä olisi heikko ja avuton.

Toisaalta Maaria näyttääkin olevan ainoa henkilö, johon Hautala on joutunut syventymään paremmin. Kaikki muut henkilönsä hän tyytyy kuvaamaan vähin elein, jättäen lukijan tehtäväksi täydentää heidän kuvansa.

Kirjassa on kuitenkin parasta ja tärkeintä sen aihe, nuo hylätyt lapset, jotka ovat kenen tahansa vietävissä. Nuo rippipastorit, jotka niin ikään rakastavat valtaa yli rippilasten. Lopulta kai sanoisin: tämän kirjan soisi mahdollisimman monen vanhemman lukevan. Vaikka tiedänkin, ettei se todennäköisesti koskaan tavoita niitä vanhempia, joista se kertoo.

Ansari

Sanna Ravin Ansari oli minulle hankala opus. Se oli jo kertaalleen lainassa, ja tavalliseen tapaan laina-ajastakin oli jo suurin osa kulunut, kun piti päättää, luenko vai luovunko. Sellainen tilanne tulee harmittavasti aina joskus  vastaan ja kirja kuin kirja on silloin hieman altavastaajan asemassa. Niinpä Ansarin ensivierailulla, tai pitäisikö sanoa ensi yrityksellä pystyttää oma Ansarini, lukeminen katkesi kesken.

Sillä kertaa epäilin kirjaa vain yhden vitsin venytyksestä, ja kun se vielä postivirkailijan työn vuoksi vaikutti virkaintoiluvitsiltä, ei ehkä ole kovin vaikeaa arvata, miksi The Smithsien kappale That Joke Isn’t Funny Anymore, alkoi hallita ajatteluani, ja sitä tietä hylkäsin kirjan. Onneksi on Tuiman kaltaisia kanssa- eli medbloggareita (sanan ©: SusuPetal), jotka osaavat hankalamman hetken tullen opastaa eksyneen lukijan takaisin kirjan pariin. Ja Ansarin toinen pystytys osoittikin kirjan varsin hyvin lukemisen arvoiseksi.

Lukeminen edetessä huomasin, ettei Ravin parodia todellakaan rajoitu alkeisasteelle, vaan kasvaa vähä vähältä jokseenkin täydelliseksi monomaanisen ihmisen kuvaukseksi. Tarkkaan ottaen koko kirja on rakennettu päähenkilö Antero Kivekkään omaksi selonteoksi Valtiolliselle poliisille sen jälkeen kun Suomi on tehnyt rauhan Neuvostoliiton kanssa 1945, jolloin Kivekäs ymmärtää päätyneensä häviäjien puolelle.

Sodan aikana Kivekäs työskenteli “mielialatiedustelun paikallisasiamiehenä” tehtävänään raportoida Valtion tiedotustoimistolle kansan ajatuksista ja mielipiteistä huomattavan mutkikkaan organisaation kautta. Kivekäs ottaa työnsä hyvin vakavasti, kuten hän ottaa kaikki muutkin tehtävänsä, olipa kyse sitten postivirkailijana toimimisesta, jolloin hän saattaa ojentaa postiharjoittelijaa aamupäiväjunan vinoon tärisyttämän pääjohtajan muotokuvan oikaisemisesta:

“Se ei suoristu junan jäljiltä itsestään – jos harjoittelija havittelee virkaa tai toimea Suomen posti- ja lennätinlaitoksessa, on ajan ja askeleiden laskemisesta tultava kerta kaikkinen loppu“.

ja yhtäläisellä vakavuudella hän suhtautuu myös tehtäviinsä valistajana ja huhujen kumoajana, romunkeräyspäällikkönä, itsenäisyysjuhlan takuumiehenä ja lottakuoron johtajana, joista kylläkin suurimpaan osaan hän on nimittänyt itse itsensä.

Sanna Ravin Ansari kasvaa siten täydellisesti hallituksi monomaanisen mielen kuvaukseksi. Hänen kuvaamansa miehen ajattelu ja toiminta on sisäisesti täysin perusteltua, mutta muille ihmisille hänen logiikkansa ja ajattelunsa ymmärtäminen on ellei mahdotonta niin ainakin hyvin vaikeaa. Sillä tälle arjalaisuuden ja Suur-Suomen kannattajalle on täysin asianmukaista ajatella vaikkapa näin:

Eugeniikkaan perehtymätön maallikkokin tietää, että tietty prosentti väestöstä on väistämättä degeneroituneita: syntymävikaisia tai synnin heikentämiä. Esimerkiksi kirkonkylän asukasluvussa yksi prosentti tekee 18 epäkelpoa, kun pääkaupungissa yksikin prosentti tekee epäkelpolukemaksi huikean 3000. Tuohon lukuun on tietysti lisättävä suurkaupunkilaisen elämäntyylin seuraukset, kohtalokkaat eritoten nuorille naisille.

Eipä siis ihme, että pastori katsoo parhaaksi pyytää Kivekästä lopettamaan puheiden pitämisen. Tosin omassa maailmassaan erehtymätön Kivekäs katsoo tämän tapahtuneen vain siksi, että pastori suree saamatta jääneitä kolehteja suuressa rahanhimossaan. Sillä eihän Kivekäs voi olla väärässä. Missään vaiheessa hän ei kertaakaan epäile puheitaan, motiivejaan tai tekemistensä mielekkyyttä, puhumattakaan siitä, että hän joskus nauraisi itselleen.

Vasta kun Suomi tekee rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa jatkosodan loppuessa, Kivekäs tajuaa päätyneensä häviäjien puolelle ja siten myös oman tilintekonsa hetken tulleen. Siksi hän laatii selontekonsa Valtiolliselle poliisille, aiottuaan sitä ennen antautua vapaaehtoisesti vankeuteen sotasyyllisenä siinä missä maan ex-presidentti.

Oikeastaan tämä onkin ainoa särö tai epätodennäköinen seikka tässä suljetun mielen kuvauksessa, jollaiseksi Ravi on kirjansa rakentanut. Tavallisempaa kun on, että tällaisissa mielissä tapahtuu mahdottoman tilanteen kohdalle osuessa eräänlainen henkinen kvanttihyppy, jonka jälkeen maailmankatsomus saattaa vaihtua jopa täysin vastakkaiseen, vain pedanttisuus, täsmällisyys ja intoilu säilyy entisellään. Mutta että tällainen kaveri luovuttaisi, se on harvinaista.

Tätä suuren mittaluokan parodiaansa tukemaan Ravi myös soveltaa kaikenlaista kielenkäyttöä. Kirjan kerrontaa vie juohevasti eteenpäin melko tavallinen kertova lause, mutta siellä täällä niihin pukeutuu Kivekkäälle ominainen kulmikas persoonallisuus, kuten vaikkapa lauseessa “saavutimme molemminpuolisen luottamuksen ilmapiirin”.  Toisaalla taas tekstin seasta löytyy kursivoituja tekstipätkiä, jotka tahtovat korostaa Kivekkään ajatuksen tai viestin ponnekkuutta, ja näiden sävy tahtoo kiihtyä kirjan edetessä “eikö aikuisilla miehillä ole ymmärrystä ynnätä, millaista kiusaa hupikirjoittelu postinkululle aiheuttaa“, ja muita vastaavia Kivekkään mielestä korostamisen arvoisia seikkoja. Kieleen liittyvät myös sodanaikaiselle lauseparrelle ominaiset teonsanat ja ilmaisut, kuten vaikkapa tuo ynnätä tai hupikirjoittelu.

Sanna Ravin vuonna 2007 Runeberg-palkittu Ansari on luultavasti lajissaan ainutlaatuisen hallittu parodinen teos. Sen lukeminen huvittaa kyllä, siitä huolimatta että kuvatun kaltaisen ihmisen kanssa tekemisiin joutuminen huvittaisi paljon vähemmän. Kirjan ansiot painottuvat kuitenkin eniten hallittuun kirjalliseen suoritukseen ja hallittuun yhden ihmistyypin kuvaukseen, mutta sitä laajempaa alaa sen sisältö ei juuri kata. Siksipä kyse on mainiosta esikoisteoksesta, muttei ehkä kuitenkaan tulevasta klassikosta.