Etuoikeutetun viisaat tulokulmat

Carl Spitzweg, Köyhä runoilija, 1839

Kylmänvihoja pitelee ja kasvojen keskiosan perunaa punottaa. Sentään vain jokin rhinovirus, joten sianlahti joutaa odottamaan joulunaikaa. On taudissa sentään puolensakin, kuten että saa jäädä aamulla sänkyynsä, niin kuin usein toivoo. Se, että saa lueskella, kirjoja, lehtiä, nettisivuja, keksiä toisen blogista, että kalliimmat Nessut voi korvata wc-rullalla.  Saa myös istuksia ja selailla niitäkin sivuja, joihin ei aika muulloin tunnu koskaan riittävän.

HS:n suuressa runoudenteilauskeskustelussa viivyn pitkään. Olen samaa ja eri mieltä melkein kaikkien kanssa. Tietenkään ei saa arvostella, ellei ole lukenut. Tietenkin on järkyttävän huolimatonta kirjoittaa nimet väärin, luokitella suuntaukset poskelleen ja vielä kuvitella olevansa runouden tuntija. Ja kuitenkin kysymys, kenelle nuo runot ovat tai mitä varten, voi olla paikallaan.

Mutta mitäpä minä siitä isommin, vaikka keskustelu heijasteleekin samoja tuntoja, mikä runoudessa minua kääntää siitä pois. Jotain samaa siinä on, kuin naisilla,  jotka käyttävät 12 cm korkoja ja minihametta Suomen talvessa. Sitten voi kyllä valittaa, kun nilkat sattuvat eikä pissa kulje. Että ei ymmärretä kauneutta, tyylikkyyttä ei edes sitä kärsimystä, mitä tuo kaikki tuottaa. Sanovat, ryökäleet, vain että oma on vikasi, kun pitää kekkuloida sillä tavoin. Kiitä onneasi, että sillä selvisit.

Selailen joitakin pdf-tekstejä mainituilta runoilijoilta. Selailen kunnes sama tuttu tunne saapuu, vähän odotetustikin. Pikkunäppäriä räppääjiä riittää, se on niin helppoa, kun ovat nämä koneet, joiden kanssa jo tuikitavallinen typo rakentaa runoon rakkautta, rikkautta, ja muita raakileita. Jotta runoja jaksaisi, saavat ne hylätä kaiken paitsi kauneuden. Kannanotot on parempi kääntää esseiksi. Vai onko runo joskus historiassa muuttanut maailmaa?

Näytelmät ovat, romaanit, esseet ja kiistakirjoitukset ovat, – mutta onko runo?

Sentään usein huomaa, että runojen lukeminen sytyttää mielen kuin tulitikku märemmänkin puun. Sitten voikin jo istuksia liekkien lämmössä, ja miettiä runon tehtäviä. Vaikka onkin vain tällainen onneton, tyhjäpäinen rivilukija, normilukija, massaihminen, arvoton kaikkeen paitsi runokirjan ostoon. Kun rahat on luovutettu, on runoilijalla jälleen itsenäinen vapautensa lähestyä maailmaa etuoikeutetun eliitin tulokulmastaan. Sillä välin normilukija sovittakoon itsensä sellaisesta tulokulmasta, josta saa massansa mahtumaan painonvartiojoiden ovesta sisään. Sehän on oma syynsä, tuon läskin, joka ei mihinkään mahdu, tuon joka on aina tiellä ja joka tahtoo aina vain sitä samaa pullaa, rohkenematta ikinä kokeilla mitään uutta, terveellisempää.

Joten saattaa olla, että asiat ovat vähän kuin aina ennenkin. Onhan aiheesta on jo maalaustaidekin mielipiteensä ikuistanut, vuonna 1839.

_______________________________________________________

*) Otsikko on lainaus Teemu Manniselta, mainitusta HS:n keskustelusta.

Vantaa

Vesa Haapalan “Vantaa” -runokokoelma voitti vuoden 2007  Kalevi Jäntin palkinnon, ja oli ehdolla sekä Tanssiva Karhu -palkinnon että HS:n kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kaikki maininnat mitä  ilmeisimmin myös hyvin ansaitusti.

Minun runojen tuntemukseni ei ole vieläkään laajaa, – ei, päinvastoin lähes häpeällisen hentoa. Siksi niiden arvioinnissa minulla ei ole edes kunnollista kaikupohjaa, jossa voisi sijoitella kuulemiaan, lukemiaan järjestykseen tai toisenlaiseen. Jäljelle jää vain vanha ja surkea toteamus: pidin tästä, pidin näistä.

Runot liikkuvat ristiin rastiin Vantaanjoen uomaa seuraillen, joen ja jokivarren asutushistoriaa kerrotaan, sen maisemaa kuvataan ja sen tarjoamia elinkeinomahdollisuuksia. Vanha oikeuskäytäntökin välähtää jossakin. Runot eivät siis kerro myöhemmästä Helsingin pitäjästä, tulevasta Vantaan kaupungista, vaan siitä emovirrasta, joka kerran tarjosi mahdollisuuden tulla toimeen joen rannoilla. Toisaalta kuitenkin, mikäpä olisi runollisempaa kuin joki tai jokimaisema?

Mistä pidin sitten erityisesti? Varsinkin teoksen alkupuoliskon osuudesta, jossa runot ovat maisema- ja historiamaalauksen kaltaisia, kuin freskoja. Hetkittäin mieleen nousee joitakin epävarmoja muistumia Kalevalasta, ja niin epäilen runoilijan tarkoittaneenkin. Epäilen, koska toisessa osassa vastaavat vihjeet viittaavat Aleksis Kiveen, paitsi kielessä, myös nimissä joissa vilahtaa Stenvall. Kolmannessa osassa liikutaan sitten jo vapaamuotoisinta tahtia, vailla pastisseja.

Nämä pastissi-osuudet, jos ne niitä olivat, yllättivät minut myös sikäli, että pidin eniten juuri noista kalevalaisuuksista, enkä tiedä, johtuiko se siitä, että ne ovat onnistuneimpia, vai siitä että niiden runokieli on kuitenkin tavalla tai toisella tutuksi tehtyä. Tutuksi tehtyä on tietysti Kivenkin kieli, se vain, etten yleensä ole pitänyt hänen runoistaan, en edes “Onnellisista”.

Vesa Haapalalla mennyt aika ja maailma sekoittuu tämän päivän joen virtaukseen, ja joki kuljettaa mukanaan kaiken. Kahdesti et astu samaan virtaan, mutta vesi virtaa vuosisadasta toiseen ja kuljettaa mukanaan kaiken mitä elämään liittyy. Silti Vantaa ei ole mikään Ganges, eipä edes suurimpia jokiamme.

Pidän siitä, että runot kertovat tarinaa. Ja siitä, että historiaa kerrotaan vaihteeksi toisesta lähestymissuunnasta, etelästä kohti Hämettä, lännen sijasta. Pidän myös Haapalan taidosta rakentaa tunnelmia, joita ei ole vaikea palauttaa mieleensä omista ajatuksistaan vaihtelevien virtojen töyräillä. Ja pidän äkillisistä loikkauksista, joista ajan kulku näkyy nykypäivästä historiaan:

Peltoja, siltoja, lentokoneita,
kilometritolkulla savilehtistä uomaa
nivoja ja taivaanrannan mangrovea.
Kirjoitan sinulle,
kun kymesi solahtaa
ohi moottoritien autojonon
ja Kuninkaankartanonsaaren ja kivipadon

Paitsi ajassa ja historiassa, Haapala sekoittaa mukaan myös yhden perheen ja suvun elämää, kenties omansa, kenties jonkin fiktiivisemmän. Paljon puhutaan isistä ja pojista, totta kait, miehen runojahan nämä, joita ehkä hieman osoittelevastikin kirjataan “isän vihkoihin”.

Mutta enempää en voi sanoa, pidin näistä, sittenkin vaikka takakannessa on logo R – runoja tunteville. Ei siis minulle, ei missään tapauksessa, mutta ehkä taas pitää toimia kuin suomalainen, lukee kun ei pitäisi.