Sunnuntaiklassikoissa soitellaan joululauluja, vaikkei aivan vielä ole ehditty jouluun, vaan kulumassa on neljäs adventti. Joululauluissa on ongelmana tietty samankaltaisuus, mitä enemmän niitä kuuntelee, sen varmemmin ne alkavat uuvuttaa. Ja lopuksi kaikesta on irrottauduttava, kaava on rikottava jollakin, yleensä banaalilla jutulla.

Kelailin tuubin tarjontaa aikani, ja lopulta oli myönnettävä, että klassisella puolella tämä joulu osataan paremmin. Ehkä vain siksi, että silloin sävelmissä säilyy puhtaus ja kirkkaus. Vaan ihan vielä ei ole joulu, joten otetaan klassisen kappaleen rock-muunnelma, joka jollakin tavalla toimii. Tässä siis niinkin kummallinen bändi, kuin Trans-Siberian Orchestra ja Christmas Canon Rock.  Klassista puolta tuntevat varmaankin tunnistavat myös alkuperäisen Pachelbelin sävellyksen. Vaan tässä myös lauletaan!

Ja jos vielä kaipaat lisää joululauluja, niin täältä lisää.

Parin puraisevankylmän pakkaspäivän päässä odottaa joulu. Tällä tietämällä, kalenterin ja muiden ennustajien mukaan, kuka keneenkin luottaa.  Viikon mittaan olen kulkenut sinne tänne, junilla, takseilla, autolla ja kävellenkin. Olen tehnyt hankintoja, muille ja itselleni. Olen vastannut harkitsemattomasti johdattelevaan kysymykseen ja kironnut tyhmyyttäni.  Viimein on perjantai-ilta, väsyttää, eikä mieleni jaksa ajatella kovin suuria.  Tietenkin juuri silloin Meri heittää meemin, ottaa ja kysyy sellaista pientä asiaa, että mikä minusta lienee hyvää elämää.  Eikä yllytyshullun tietenkään tarvitse vastata.

Meri ja moni muukin haeskelee vastauksia filosofeilta, kuten Aristoteleelta, joka oli oikeastaan vain ensimmäisiä abstraktion asettajia, siis hyvän elämän, vailla taetta siitä, että koko abstraktio voisi olla tosi.  Mutta, Aristoteleellä oli joutilasta aikaa.

Toinen joukkue sitten – ja kolmas ja neljäskin – heiluttelee nenän edessä milloin symbolia, milloin suitsuketta,  viittoen toisiin ammoisiin ajattelijoihin, joiden pyhyys tulee joko toiston pysyvyydestä tai uskon pysyvyydestä.  Onko kyseessä sama asia vai ei, siihen jokainen tavallaan vastatkoon.  Sillä jokainen valitsee suunnan, josta toivomiaan vastauksia etsii.

Tällä viikolla sattuma toi käsiini Jukka Larssonin (= Pirkko Saisio) Kärsimystrilogian.  Lainaan osasta ”Viettelijä”:

Kaikki on ihmisen sisällä, hyvä ja paha. Ja sitä on ihmisen vaikea sietää, sillä hän tahtoo nähdä asiat ulkopuolellaan, niin että aurinko on hyvä, koska se tuo lämmön, ja kuu on paha, koska se tuo yön ja kylmän, vaikka ne ovat ihmisessä itsessään molemmat: kylmä ja kuuma. Ja hyvä on se ihminen, joka on kylmä tai kuuma, sillä se joka tuntee kylmän, tuntee myös kuuman, ja se, joka tuntee kuuman, tuntee myös kylmän, mutta se joka ei erota näitä kahta asiaa toisistaan, on elämälle vieras, ja hänestä tulee käskijöiden käskettävä.

Tässä tuon on tarkoitus sanoa sama: kaikki on minussa, niin hyvä kuin huono elämä.  Voin valita yhtä ja toista, onhan minulla tuo vapaudeksi nimetty.  Mutta aika usein, tunnustan, unohdan tai piilotan koko vapauden olemassaolon itseltäni. Pakenen sitä.

Arjen vaatimukset, velvollisuudet, ne piilottavat mainiosti sen, että voi valita (ja ottaa seuraukset vastaan, tietenkin). Mutta vapaus on kauhea, pelottava ajatus. Siksi sitä mieluummin kaihtaa ja sitoo itsensä erilaisiin velvollisuuksiin, elämäntehtäviin toinen toistaan komeammassa lahjapaperissa.  Joku valitsee rahan, joka itsessään on arvokkuuden abstraktio, kuvitelma, jonkun toisen PlayStation on keskittynyt perhe-elämään ja kolmannen konsolin asetuksissa lukee ”pääministeri”.

Mikään noista ei silti ole väärin elämistä eikä vääriä valintoja. Sillä  minusta elämä ei ole matematiikkaa, jossa elämäntehtävä on ratkaistava oikealla kaavalla ja päädyttävä oikeaan vastaukseen.  Sitä paitsi, kaikki tuo tavallinen touhuaminen on usein pahuksen kivaa.

Minun ei tarvitse surra täyttääkö elämäni Aristoteleen esittämät hyvän elämisen edellytykset (lainaan nämä Meriltä, kun en jaksa kaivaa niitä itse esiin) tiedollinen kehitys, osallistuminen yhteisöön, järkevä taloudenhoito, ystävyys, hyviä ihmissuhteita, taiteiden suosiminen, tunne-elämän kehittäminen ja aisti-iloista nauttiminen.

Sillä eikö tuo muka kuulosta suoritusluettelolta. Urheilijan harjoitusohjelmalta, jossa sateenkaaren päässä on kultaa, eli jotakin hyväksi elämäksi kutsuttua.  Silti, miksipä siellä ei sellaista olisi, miksei niin voisi uskoa, ihminenhän nauttii itsensä väsyttämisestä, milloin kuntosalilla, lenkillä – miksipä ei sitten vaatimalla itseltään suoritusta oikeasta elämisestä. Ja siksi olen monesti kuullut, ”tahdon elää niin, että kuollessani tiedän eläneeni”. (Tai: tahdon juosta niin, että kaatuessani tiedän juosseeni.)

Kannattaa kyllä lukea, mieluummin paljon kuin vähän, eikä tyytyä vain Aristoteleeseen, Paavaliin tai Buddhaan. Sillä lukeminen on nopeampi tapa päästä perille erilaisista jutuista kuin kaikilla mahdollisilla tavoilla eläminen. Kysymättä, kun ei saisi jättää, vaikka vastaisi jonkun toisen ajatuksilla. Sillä ne voivat olla hyviä ajatuksia, jos niistä tulee hyvä olla. Kaikkien puolesta vastaamiseen sisältyy kuitenkin helposti melko lataus hybristä, kenties vallanhaluakin, ja siksi sen kanssa on syytä olla varovainen. Siksi enimmäkseen riittää että vastaa itselleen, ja joskus, harvakseltaan, joku toinen voi keksiä niistä ajatuksista aineksia itselleen.  Ja se taas on ainoa syy kirjoitella tällaisia päättömyyksiä.

Niin, että mikä minulle on hyvää elämää? Kyllä se ihan tämä ja tällainen on, nytkin. Niin, eritoten juuri  nyt.

Vähään aikaan ei ole sunnuntaiklassikoihin tullut osallistuttua. Mutta nyt sitä pitää käyttää hyväksi, koska haluan esitellä tämän etelävaltiolaisduon, Calexicon, johon itse hurahdin kertakuulemalta jokseenkin täydellisesti. Tällaista lämmintä, musiikkia kunnioittavaa monipuolisuutta tapaa vain harvakseltaan. Musiikkia joka vielä digitallenteenakin säilyttää suuren osan alkuperäisestä lämmöstään.  Tässä heidän kolmannelta levyltään Carried to Dust kappale Two Silver Trees. Meksikolaisvaikutteita löytyy lisää mm. kappaleista House of Valparaiso tai Victor Jara’s Hands

Lisää musiikkia täällä, kuten ennenkin.

(p.s. kuluttajainfoa:   Jos joku muukin hankkii Nokia comes with music-laitteen, niin ok. se on vallan kohtalainen palvelu. Mutta tiukasti sidoksissa Nokian omaan soittimeen, mikä tarkoittaa että kappaleet on ostettava “uusiksi”, jos niitä haluaa soittaa muulla laitteella kuin omalla tietokoneella tai nokialaisella. Sen sijaan se kyllä imee itseensä muita mp3-tiedostoja mutisematta.)

Tämä on vuoden yhteenvetojen aikaa, jolloin asiassa jos toisessakin kerätään kokoon hyvät, pahat, kauniit ja rumat kaikesta sellaisestakin, mitä vain vaivoin voi saattaa arvojärjestykseen. Sillä tavoin syntyvät aikakirjat, vuosien rytmit ja tunnelmat.

Syntyy se kaikki, mistä historioitsijat loppujen lopuksi ynnäävät, miksi juuri näinä aikoina niin moniaalla päädyttiin valitsemaan juuri ne ratkaisut, jotka valituiksi tulivat. Sillä aina on tärkeää muistaa, että kaikki valinnat mitä ikinä tehdään, politiikassa, yhteiskunnassa, rahataloudessa, kirjallisuudessa, taiteessa, ovat kuitenkin ihmisten valintoja,  ihmisten, jotka jollakin tavoin luottavat yhteiseen näkemykseen, vaikkeivät aina olekaan selvillä siitä, miksi juuri se näkemys oli muita parempi.

Omasta ajastamme historioitsijat ehkä tulevat sanomaan, että tuota 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä riivasi vimmattu halu katsoa kaikkea rahaa vasten, arvostaa niitä joilla oli eniten rahaa, omaa ja varastettua, usein siis pankkiireja. Ja että heihin jostakin syystä yhä vain uskottiin, vaikka kyseinen ammattiryhmä epäonnistui epäonnistumisensa jälkeen.  Siinäkään ei  silti ole suurta ihmettelyn aihetta, harvoinpa yksi pommi on saanut uskovia profeetastaan luopumaan.

Eipä rahassa silti itsessään mitään pahaa ole. Se on arvon mitta, vaihdon väline, onpa sitä  jopa arvon säilyttäjäksi  uskoteltu. Maine, kunnia, kauneus, kaikki tuollainen – ei niitä voi viedä pankkiin eikä myydä hengenpitimiksi. Olympiamitalikin sopii sellaiseen paljon paremmin, onneksi siis myös kirjallisuudessa on muutama Pro Finlandia -mitali saatu kotiutetuksi.

Toisaalla on Antti Hyry ansaitusti jättänyt vastustamatta Finlandia-palkintoaan. Vielä Runeberg-palkintoja odotellaan, minkä ehdokasasettelu näyttää tänä vuonna erittäin hienolta. Kelpaa siitä rivistä valita.

Muukin maailma on asetellut kirjoja järjestykseen, New York Times yltyi listaamaan jopa vuosikymmenen 2000 – 2009 parhaat teokset. Kokosin tuolta listalta tähän alle suomennetuiksi päätyneet romaanit, ja vain romaanit.  Listasta tuli tämännäköinen:

Adichie Chimamanda Ngozi :  Puolikas keltaista aurinkoa

Adiga Arawind: Valkoinen tiikeri

Bryson Bill: Lyhyt historia lähes kaikesta

Brown Dan: Da Vinci koodi

Carey Peter:  Kellyn kopla

Coetzee J. M. : Nuoruus

Diaz Junot:  Oscar Waon lyhyt  ja merkillinen elämä

Eggers Dave:  Huikean nerokas, sydämeenkäypä merkkiteos

Eugenides Jeffrey:  Middlesex

Evaristo Bernandine:  Keisarin kullanmuru

Foer Jonathan Safran:  Kaikki valaistuu

Franzen Jonathan:  Muutoksia

Grass Günther: Sipulia kuoriessa

Haddon Mark: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Harris Robert:  Haamukirjoittaja

Hosseini Khaled: Leijapoika

Ishiguro Kazuo:  Ole luonani aina

Littel Jonathan:  Hyväntahtoiset

Martell Yann: Piin elämä

Meyer Stephanie: Houkutus

McCarthy Cormac:  Tie

McEvan Ian:  Sovitus

McGregor John:  Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Mitchell David:  Pilvikartasto

Munro Alice:  Karkulainen

Nafisi Azar:  Lolita Teheranissa, kirjalliset muistelmat

Némirovsky Irène:  Ranskalainen sarja

Pamuk Orhan:  Nimeni on punainen

Paver Michelle:  Suden veli

Petterson Per:  Hevosvarkaat

Pullman Philip:  Maaginen kaukoputki (Universumien tomu III)

Rosoff Meg:  Poikkeustila

Roth Philip: Salajuoni Amerikkaa vastaan

Rowling J. K. :  Harry Potter  ja kuoleman varjelukset

Rushdie Salman: Firenzen lumoojatar

Sebald W. G. :  Austerlizt

Shields Carol: Ellei

Smith Ali: Satunnainen

Smith Zadie: Valkoiset hampaat

Waters Sarah: Silmänkääntäjä

Listaa silmäillessä voisi kai tehdä joitakin päätelmiä nykykirjallisuudesta, jos olisi lukenut minua laajemmin, joka pääsin vain seitsemään luettuun ja kolmeen hyllyssä odottavaan.  Paria muuta olen ehtinyt puraista, mutta syystä tai toisesta ensimmäinen haltuunottoyritys on jäänyt yritykseksi.

Myös The Guardian on hiljalleen rakennellut samantapaista listaa vuosi vuodelta ja tähän mennessä aika moni yllämainituista on jo noussut esille. Vastapainoksi viimeisimpänä julkaistiin arvio vuosikymmenen pohjanoteerauksista, sieltäkään da Vinci -koodia unohtamatta. Sitähän tietysti voikin miettiä, onko taideteos erityisen huomionarvoinen, jos se onnistuu niittämään sekä kiitosta että ankaria moitteita.

Mutta entäpä sitten vuosikymmenen suomalaiset teokset? Nopeasti kokoon kasattuina keksin ainakin 14 kirjaa, jotka ansaitsisivat olla tällaisella listalla aivan yhtä hyvin kuin jokin “Valkoiset hampaat” . Listaisin siis ainakin nämä:

Carlson Kristiina: Darwinin puutarhuri

Fagerholm Monika: Amerikkalainen tyttö

Hirvonen Elina: Että hän muistaisi saman

Honkasalo Laura: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

Hurme Juha: Volvo Amazon

Jalonen Riitta: Kuvittele itsellesi mies

Juslin Emma: Frida ja Frida

Järvelä Jari: Veden paino

Kyrö Tuomas: Liitto

Nevanlinna Aarne: Marie

Oksanen Sofi: Puhdistus

Saisio Pirkko: Voimattomuus, Punainen erokirja

Salminen Arto: Lahti

Sinervo Helena: Runoilijan talossa

Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi

Sund Lars: Erikin kirja

Rehellisenä ihmisenä on pakko mainita, että tuossakin joukossa on jokunen vielä hyllyssä lukemistaan odottavaa. Mutta ehkä minun on sujuvan subjektiivisesti lupa mainita teos, jonka sentään olen katsonut ostamisen arvoiseksi.  Mutta mitäpä lepää sinun hyllyssäsi tämän vuosikymmenen kotimaisista teoksista? Mitkä niistä eivät lähitulevaisuudessa päädy kovinkaan helposti kierrätykseen, antikvariaattiin, joulu- tai synttärilahjoiksi tai joiden yllä ei hääly hävittämisriski.

Siispä Suomi vastaan muu maailma – mitä se on. Täydennnän listaa ehdotusten mukaan. Kunhan muistat, että valikoit vain ne kaikkein parhaimmat, jotka ilmestyivät ajalla 2000 – 2009.

Tervetuloa, me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.

Harvempi kirja alkaa siitä, että vainajat tervehtivät lukijaa. Sillä kohtaa lukijana hieman rykäisee, kohentaa ryhtiä ja varautuu jo siihen, että perässä seurannee jonkinmoista taivaskuvausta, unia taikka kenties jotain raamatullista, mistä nimikin muistuttaa. Vaan mitä vielä, seuraava lause kuuluukin jo: ” Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!“

Ei siis sittenkään hautausmaata, sen sijaan kutsu käy saliin, keinutuolille istuksimaan ja katselemaan sukumuotokuvia seinällä. “Katso tarkkaan noita Smedsasin isäntiä, jotka riippuvat seinällä.”  Noo – sitten nuo kuvien vainaat alkavat laulaa lukijalle. Mielessä häivähtävät Harry Potterin opinahjon muotokuvahahmot, jotka jopa vaihtoivat olinpaikkaa, siirtyilivät muotokuvasta toiseen – mutta nämä tuntuvat olevan hieman tavallisempia jästejä, maajusseja vain. Muutoinhan on hyvinkin tavallista, että muotokuvat ja valokuvat saavat helposti ajattelemaan sen elämää, jota kuva esittää, ja sillä tavoin monet myös vahvistavat itseään, identiteettiään ja paikkaansa maailmassa. Sanovatpa jotkut haluavansa tulipalosta taikka vastaavasta ensinnä mukaansa valokuvat.

Mutta vainajat ja heidän kertomuksensa, niin Siklaxin entisen kirkkoherran kuin muutaman muunkin, on vain yksi niistä kerronnallisista taidonnäytteistä, joihin Lars Sund tässä kirjassa yltää. Viimeksi kiittelin kerrontateknisiä huveja Rushdien kohdalla – nyt tekisi mieli sanoa, että parempihan Sund on. Tai jos samaa tasoa kerronnan leikeissä, niin sitten kertoo vain paremman sukutarinan.

Sundin trilogia alkoi Colorado Avenuesta ja kertoi Hannan tarinan, tuon kuppari- ja parantajaeukon tyttären, joka oli liian vähäinen Smedsasin suurtilan pojalle, tulevalle Kunnanmiehelle. Hanna tulistui ja muutti Amerikkaan, Coloradoon, jossa hänestä tuli boarding housen emäntä, vaimo ja äiti. Mies vain oli ammattiyhdistysaktiivi, ja Amerikassahan sellaisille tarjottiin aiemmin luoteja. Niin Hannan miehellekin, mikä sai lesken palaamaan koti-Suomeen kahden pienen lapsensa kanssa. Majatalorahoilla pystyyn nousi kyläkauppa, ja dollari-Hannan 45-vuotinen kauppiasura alkoi. Ja kuka olikaan ensimmäinen asiakas, joka uskaltautui kauppaan. Kunnanmies.

Trilogian toinen osa, Puodinpitäjän poika, saattoi lukijat Hannan pojan Oton matkassa pirtukauppaa tekemään. Tuossa kirjassa kertojaksi nimetty tuntematon ja vielä kauan syntymänsä hetkeä odotteleva Carl-Johan Holm astuu esille. Minulle tuo kirja oli ensi lukemalta vähän liikaa. Oli kuin joku lenkki olisi puuttunut kirjojen väliltä, koska Puodinpitäjän pojassa kertojailottelu käynnistyy uutena elementtinä, jollaisena sitä ei vielä perinteisemmässä Coloradossa nähty.

Nyt, Erikin kirjassa Sund saa kerronnan nerouden lopullisesti otteeseensa, eikä se enää pääse karkuteille kuin vain hyvin hallitusti. Mitä nyt Gorbatsov kehottaa USA:n televisiossa muuatta Erik Smedsiä lähtemään kotiin, ja sinne tie vie valtatie 8 pitkin kohti Vaasaa. Siinä pian Mossalan jälkeen kytketään (kerronta-)auton vilkku vasemalle – fiktioon. Mutta Sund sanoo sen paremmin:

Alussa Jumala loi taivaan ja maan, loi hän ihmisen, ja antoi hänelle maan ja sen kaikki kasvit ja eläimet hallittaviksi. Mutta kuten tunnettua, ihminen söi tiedon puusta, tuli siitä ylimieliseksi ja sai himon omin päin nousta taivaaseen katsomaan millaista siellä on… ja hän teki raketteja ja laukaisi korkeuksiin kaikenlaisia sputnikeja, luotaimia, viestintäsatelliitteja…

Mutta korskeuksissaan ihminen ei tyytynyt vain täyttämään taivasta keinotekoisilla satelliiteilla. Luomistyössä hän oli saanut myös kielen. Moderni ihminen ei nykyisin suinkaan odota, että sanat tulisivat lihaksi, vaan hän ottaa sanat ja hitsaa ne yhteen kielellisiksi rakenteiksi, joita hän laukoo taivaalle roppakaupalla, etupäässä omaksi huvikseen. Tämän tapainen menopeli oli Eeppinen realismi I (EepR 1) -tyyppinen tiedustelusatelliitti, joka tällä kirjoittamisen hetkellä kulkee yli Fennoskandian.

Tällaisen saatteen jälkeen menopeli, kertoja-auto tai -ääni todellakin saa lukijalta vapaat kädet. Eihän tässä auta vastustella vaan antaa Carl-Johan Holmin kertoa.

Kuka on Erik Smeds? Hän on dollari-Hannan tyttärenpoika, Idan ja Gustav Smedsin poika. Sillä kuten tämäkin hyvin tiedetään, siinä missä piika-Hanna ei kelvannut talon emännäksi, kelpasi siihen jo myöhempien vuosien vauraan kauppiaan tytär. Aika ja asenteet hierovat toisiaan tämänkin kirjan mittaan moneen kertaan. Myöhemmin nähdään sekin, että 23-vuotiaasta tomerasta tytöstä on ison linja-autofirman toimitusjohtajaksi ja liikenneneuvokseksi, ja yhtä hyvin se, että kuvien tuhertelusta on tienestiksi, vaikka pojasta piti tulla kuski isänsä jäljissä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä perillisistä syntyy, kun isänä on niin paljon elokuvia rakastava mies, että nimeää lapsensa näyttelijöiden mukaan, Gretaksi Garbon mukaan, Rudolfiksi Valentinon mukaan ja onpa siellä Kirk Douglasinkin nimen kantaja. Pakkohan sellaisessa isässä on olla jotakin taiteenrakkautta.

Margareta, tuo tuleva toimitusjohtaja, on itse asiassa Otto Näsin, puodinpitäjän pojan ainoa tytär. Mutta se selviää niin isälle kuin tyttärelle vasta vähän myöhemmin. Ja sellaisessa asiassahan sitä on totuttelemista, selvähän se.

Idan poika, Erik Smeds puolestaan päätyy hänkin Amerikkaan, sillä sinnehän sitä Näsin suvussa kovin helposti tunnutaan päätyvän. Sitä ennen Erikistä tulee luutnantti Suomen armeijaan ja hänen vaiheitaan seuraillaan talvisodasta jatkosodan jälkeiseen aikaan. Operaatio Stella Polarikseen.

Tuo jo viittaakin siihen, mille polulle  kohtalo Erikin ohjaa. Ikävä kyllä nuo osat kirjaa olivat minulle sen tylsimpiä jaksoja, riippumatta siitä oltiinko sitä nyt U.S Navyn sotakoulutuksessa vai Berliinin muurilla Checkpoint Charlien tienoilla kuuntelemassa mistä Hruštšev puhuu puoluekokouksen salaisessa osassa vuonna 1953.

Ilmeisesti vakoilujännärit ovat vain heikosti minua kiinnostavaa kirjallisuutta. Sen vuoksi olinkin Sundille kiitollinen jokaisesta jaksosta, jossa palattiin Margaretan seuraan Smedsasiin ja Holmille. Ja onneksi Sund myös on rytmittänyt kerrontansa tasapainoisesti ja oikein, niin että kaikkien arkistomateriaalien ja salakuuntelutekniikkojen ohi nousee sittenkin ihminen ja hänen tunteensa, elämänsä.

Ja sitten tulee päivä, jolloin punainen lippu laskeutuu Kremlin katolta ja Gorbatshov kehottaa Erikiä palaamaan kotiin ja lopettamaan oman sotansa. Aivan vihonviimeiseksi päästään sinne, minne luulin joutuvani jo alkusivuilla, hautausmaalle. Lars Sundin hieno trilogia päättyy ja sen myötä tämä kolmonen,  sarjan paras osa, jolle myös vuoden 2004 valtionpalkinto päätyi täydestä ansiosta .

Sillä minä, joka aina olen pitänyt kerronnallisia tekniikkoja lähinnä kolmantena hyvänä tekijänä, kielellisten ansioiden ja tarinan sujuvuuden ja kiinnostavuuden ohella, jouduin tämän kirjan jälkeen puntaroimaan arvostuksiani uudelleen. Kenties kirjallisuuden aika on jo todellakin vierähtänyt hieman ohi Balzacin tienoilta alkunsa saaneen Eeppinen Realismi 1:n, niin kuin pitkään tolkutettu on. Kenties tämä olisi ollut paljon huonompi, tylsempi kirja, ilman kaikkia noita suureen realistiseen päälinjaan kuulumattomia aineksia. Toisaalta se taitaa olla juuri siinä, – kirja saa vallan hyvin olla epätavallinen, saa poiketa valtavirtakerronnasta, kunhan se vain tehdään yhtä hyvin kuin Sund sen tekee. Yhtä vastaansanomattomasti.

Luin jostakin, että “uudistunut 120-vuotias” eli HS aikoo jättää käännöskirjallisuuden aktiivisen seuraamisen melko vähäiseen rooliin ja keskittyä suomalaiseen kirjallisuuteen. Toivon, että olen ymmärtänyt jotakin väärin, nähnyt unta tai kuvitellut vain. Siitäkin huolimatta, etten ole kotimaisen kirjallisuuden arvoa alentamassa. En vain ymmärrä, miksi HS haluaisi tukea sisäänpäinkääntymistä ja vetäytymistä. Siksikö, että Sanoma-konserni ja Wsoy voisi käyttää vähemmän varoja vieraskielisten kirjojen maahantuontiin ja tuottaa suomalaisille vain juoppohullun päiväkirjoja ja muita koljatteja.

Aivanko totta, ettei suomalainen kirjallisuus ollenkaan tarvitse muualla kirjoitettua rinnalleen, viitteikseen? Vai tarkoitetaanko tällä, että jää kirjailijoiden tehtäväksi välittää oma lukemisensa oman tuotantonsa kautta. Että heidän kirjansa liittyvät elimellisesti eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen tai aasialaiseen kirjallisuuteen ja ajatteluun, mutta suomalaisen lukijan ei tarvitse tuntea näitä. Riittää että hän lukee niistä varjoja kotimaisen kirjallisuuden suodattamana? Ei kai.

Kuulun niihin, jotka ovat lukeneet klassikkonsa jokseenkin pelkästään suomeksi ja siten suomentajien varassa. Onneksi suomentajissa on löytynyt, vaikkei palkkioissa olekaan. Suomennoksiin nojaavan lukemisen rinnalla kulkee juonne, jossa ollaan mielellään ylpeitä alkukielillä luetusta kirjallisuudesta. On heitä jotka puhuvat kuutta kieltä, – sillä jostakin syystä se on lähes aina juuri kuusi kieltä.

Puhun kahta kieltä, ruotsi vieraaksi kieleksi laskettuna ja mongerran muutaman sanan kahta muuta. Jo ruotsin ylläpitäminen on työtä, niistä kahdesta vielä vieraammasta puhumattakaan. Ei kiinnostuksen puutteesta vaan ajan. Kyllä, voin lukea kirjoja nykyään jo kohtalaisen sujuvasti englanniksi ja ruotsikin menee. Mutta silloin yhteen kirjaan käytetyssä ajassa ehtisin lukea kolme, neljä suomennosta.  Eikä siinä kaikki, suomentaja tarjoaa usein vielä jotakin pelkän kääntämisen päälle. Hän etsii sanoille ja ilmaisuille suomalaisen muotin, hyvä kääntäjä vielä tavalla, joka välittää alkukielen rytmin ja voiman.

Tuosta viimeisestä voidaan olla erimielisiä, niin kuin makuun liittyvistä asioista ollaan. Alkukielinen luenta voi toki tarjota “väärentymättömän” tuloksen, mutta harvapa vaivautuu tarkoin miettimään, miten sama sointuisi suomeksi. Lukiessa tyytyy ymmärtämään, harvemmin miettimään tarkkaa ja kaunista suomenkielistä vastinetta,  mistä seuraa, ettei alkukielinen luenta kaikissa tapauksissa annakaan samaa elämystä kuin suomennettu.

Okei. Joku ajattelee nyt, kyllä minä vain…  Ole hyvä. Milloin muuten ajattelit opiskella japania, jotta voisit lukea Kawabataa alkukielellä? Entä oletko hyvä portugalissa, niin että Saramagon teokset uppoavat?

Muutamia ei silti pelasta mikään kieli tai kirjoitus, sillä lehden mukaan vain puolet ammattikorkeakoulujen opiskelijoista tiesi, kuka kokosi Kalevalan ja Kantelettaren. Loput veikkasivat Runebergia, ja arvelivat Kaj Chydeniuksen säveltäneen Finlandian. Aivan vastaavanlainen järkytys minulle oli saksan kielen tunti, jolloin joku kysyi, “Anteeksi, mutta kuka oli Goethe?” . Aina on opiskelijoita,  jotka ajattelevat, ettei heillä ole mitään hyötyä tuollaisten tietämisestä. Siispä sellaista väkeä suomalaisyritykset lähettävät maailmalle edistämään vientiä. Kadetteja, jotka eivät osaa tanssia. On siinä Ollilalla ja Stubbilla maabrändissä rakentamista.

Kaikessa sisäänpäinkääntyneen umpioitumisen riemussa maassa tuntuu myös virinneen harvinaisen vilkas keskustelu ruotsin opettamisesta kouluissa. Tämän päivän Suomen Kuvalehdessä asiaa (ja Ahvenanmaan edustajan oletettua lausuntoa sivuten) aina aikansa tasalla oleva Kimmo Sasi sanoo: “ei Ahvenanmaa voi erota Suomesta, eihän Euroopassa ole rajoja muutettu sitten 2. maailmansodan”.  – Aivan niin, Berliinin muuri ei murtunut, Slovakian tasavaltaa ei ole perustettu ja Jugoslaviakin on edelleen yhtenäinen.  Kyllä suomalainen tällaiset asiat tietää.

Luen parhaillaan Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian kolmatta osaa, Erikin kirjaa, Erik’s bok. Suomeksi, Liisa Ryömän tunnettuun taitoon luottaen. Se on hieno kirja. Ja Sund on yksi parhaista kirjailijoista tässä maassa. Hänkin koskettelee kielikysymystä kirjassaan, samoin tekee Kjell Westö vast’ikään ilmestyneessä Yhteishyvän kolumnissaan, – ja ilmeisesti täysin syystä.

Onhan se työtä, ruotsin opiskelu. Ja onhan se pakko myöntää, että se tuntimäärä mikä oli käytettävä ruotsin opiskeluun, oli osaksi poissa muilta kieliltä. Ja että se tietysti oli raskasta, mutta kielet ovat aina sitä.  En ole silti katunut niitä tunteja. Esimerkiksi, vaikka muitakin syitä on, siksi että ruotsi on hyödyllinen välittäjäkieli, ruotsiksi  kun käännetään vielä paljon suurempi määrä kirjallisuutta kuin suomeksi, jotta voisivat nobelinsa myöntää. Ruotsalaiset eivät elä umpiossa, eivätkä ole sitä koskaan tehneet.

Lopultakin ruotsin opiskelu kaikkien oppivelvollisten toimesta on sittenkin melko vähäinen hinta vaikkapa siitä hurjasta määrästä loistavaa kirjallisuutta, jota suomenruotsalaiset ovat tähän maahan luoneet aina Topeliuksesta asti. Satusedän jälkeen on mielellään omittu Janssonin teokset, on luettu ja lainattu Södergranin runoja, katseltu Donnerin elokuvia … lista käy pitkäksi ennen kuin viestikapula tavoittaa vaikkapa Fagerholmin.

Och allt det vi behöver, ja aika paljon enemmänkin, jos emme halua olla tanssitaidottomia kadetteja, jos emme halua kääntyä sisäänpäin ja jäädä pysyvästi Impivaaraan – vaikkei veljeksiä voi opinhaluttomuudesta syyttää, päinvastoin. Vain pedagogiikasta tuli pientä erimielisyyttä.

Suomi on hieno kieli, jossa on paljon ilmaisuvoimaa. Historian mittaan se tuskin olisi säilynyt hengissä, ellei sattuisi olemaan niin hyvä kieli, joka kykenee sulauttamaan itsensä mitä moninaisimpia vaikutteita. Mutta niin tehdäkseen sen on oltava jatkuvasti yhteyksissä niin naapureihin kuin kaukaisempiin kieliin. Sillä on oltava tulkkinsa ja suomentajansa, – vai mitä luulisitte Agricolan oikeastaan tavoitelleen. Vaikka varmaankin osasi itse kuutta kieltä.

Kemiallisessa sodankäynnissäni olen vähitellen pääsemässä voiton puolelle. Väliin mahtui pari päivää, joina pelkän sanomalehden lukeminen oli työläs, kahdet tai kolmet päiväunet vaativa tehtävä. Niinpä paranemisen edistymistä voi kohdallani havannoida jo siitäkin, milloin kykenen siirtymään luettavissa jo vaativuustasolle kaksi, dekkareihin.

Minette Waltersin dekkari Paholaisen höyhen on kuitenkin mitä parhain aloituskohde, juuri kantensa lupaaman korkeatasoinen psykologinen jännäri, jota paremmaksi tällaisen kirjan voi tuskin enää odottaa kehittyvän.  Kaiken lisäksi se on tavallaan kaksi yhden hinnalla, sillä Walters on onnistunut rakentamaan teoksen sisään kaksi keskenään risteävää tarinaa, kummankaan laadusta vähääkään tinkimättä.

Asian voisi sanoa kai toisinkin, kirjassa on kehyskertomus ja sisäkertomus, ja mikä kiinnostavinta sikäli, että kyseessä on dekkari, jää loppuratkaisun tienoille pieni salaperäisyyden pilvi, mikä tuntuu sanovan, lukija on hyvä ja täydentää juonen, sellaiseksi kuin hän sen uskoo. Tai myös, sellaiseksi kuin hän sen haluaa olevan, sillä ihmiset ovat yleensä hyvin erimielisiä siitä, mikä on oikeutettu rangaistus mistäkin teosta.

Tarinan alussa ollaan Irakissa, jossa sotajournalisti Connie Burns tulee havainneeksi erään kansainvälisten palkkasoturi-turvallisuusjoukkojen miehen muistuttavan kovasti erästä toista, Afrikassa työskennellyttä miestä, myös miehen poikkeuksellisen raakojen käytöstapojen vuoksi. Lisäksi Burns vakuuttuu vähitellen, että juuri tämä on mies, jonka jälkeen tuntuu jäävän kokonainen raa’asti murhattujen naisten virta. Mies kuitenkin havaitsee reportterin penkovan asioitaan, mistä reportteri saa maksaa kalliisti, joskin säilyttää henkensä.

Journalisti jättää jatkotutkimuksensa sikseen ja palaa englantilaiseen maalaiskylään, joka on juuri tuollainen pieni idyllinen kylä, joskin kovan modernisaation kokeneena. Nyt sen vanhojen asukkaiden tilalle on asettunut koko joukko kaupungista muuttaneita eläkeläisiä, eikä kylän yhteisö enää ole lainkaan vanhojen aikojen tapainen.

Taloon saapuminen on omanlaistaan dramatiikkaa sisältävä kohtaus, jonka myötä Connie kuitenkin tutustuu tärkeimpiin tukihenkilöihinsä koko seudulla oleskelunsa ajan. Jessiin, joka on auto-onnettomuuden myötä orvoksi jäänyt maataloutta harjoittava tilanomistaja, sulkeutunut ja omituisenakin pidetty tyttö, sekä kylän lääkäriin, Peter Colemaniin. Heidän kauttaa alkaa purkautua kirjan toinen juoni, perienglantilainen maalaiskylädekkari, mihin liittyy sukupolvien ajan toisiinsa kietoutuneita elämänkohtaloita.

Vähitellen myös Jess ja Peter saavat tietää, miksi Connie tuntuu joutuvan helposti paniikkiin, minkä vuoksi hän kammoaa Jessin koiria ja miksi hän ylipäätään vaikuttaa pakolaiselta, joltakulta joka yrittää löytää suojan, jossa koota itsensä. Toisaalta Connien vähittäinen toipuminen herättää hänessä jälleen reportterintaidot, ja hän alkaa tutkiskella Jessiin ja vuokratun talonsa omistajaan, Lilyyn, liittyvää salaperäisyyksien vyyhteä.

Waltersmaiseen tyyliin kirjassa käytetään paljon sähköpostiviestejä, raportteja ja muuta kerronnan kannalta välittävää aineistoa. Ne maustavat kerrontaa, mutta eivät estä Waltersia esittämästä päähenkilöidensä luonteita ja kehityskaaria selvinä ja perusteltuina, tavalla joka säilyttää heidän kiinnostavuutensa. Kun kehyskertomuksena toimiva perusjuoni saavuttaa huippukohtansa, Walters onnistuu rakentamaan keskenään kamppailevan reportterin ja palkkasoturin välille huikean henkisen voimainmittelön, jossa voittajana selviää se, joka kykenee kriisitilanteessa paremmin säilyttämään ajattelukykynsä ja hermonsa.

Taas kerran kyseessä on siis parasta mahdollista dekkariviihdettä. Lisäksi, sikäli kuin dekkarimuotoa on mahdollista paljoakaan kehittää, vie Walters sen tässä kirjassaan vähintään askeleen eteenpäin. Tällä viittaan juuri tuohon kahden juonen risteävään kuljettamiseen ja avoimeen loppuun. Eikä hän milloinkaan jää jauhamaan paikoilleen samojen päähenkilöiden ja heidän elämänkulkujensa ja tunnistettavien tapojensa kanssa, vaan luo aina jotakin uutta.  Ellei toistamiseksi sitten lasketa hänen kirjoissaan hyvin usein esiintyviä poikkeuksellisen miellyttäviä ja kiinnostavia ihmisiä, jotka ovat usein naisia, mutta joiden joukkoon mahtuu myös miehiä.

Tuntuu vähän siltä, että olen joutunut jonkinlaiseen kierteeseen. Tämä on järjestyksessä kolmas flunssa kolmen kuukauden mittaan, oikeastaan kahden ja puolen. Lienee jotain väsymystä tai masennusta, kun ei vielä ole oppinut olemaan kokonaan välittämättä työjutuista.  Kun mieli synkistyy, niin siinähän on oiva uhri jokaikiselle viruksentapaisellekin mitä maailmassa liikkuu.

Se että pettyy johonkin, asiaan tai ihmiseen, on oikeastaan jokseenkin aina oma syy. Joka kerta asettaa odotukset aivan liian korkealle. Ajattelee, että kerrankin asiat voisivat olla paremmin tai että tämä ihminen olisi jotenkin erilainen.  Se on katteetonta optimismia, ihmisten kohdalla myös luottamusta. Paradoksaalista onkin, että optimistista asennetta silti yleensä suositaan. Mutta ehkä se on välttämätöntä, vastakohta kun veisi välittömään tuhoon.  Erilaisten illuusioiden haihtumiseen menee sentään aikaan vähintään yhtä kauan kuin hyvästä humalasta toipumiseen, usein paljon pitempään.

Ehkä siis pitäisikin ajatella niin, että se katteettoman optimismin, parempien päivien ja ihmisuskon aika oli kuitenkin “sen arvoista”.  Ainahan nuo kaikki jonkin matkaa kantavat.

***

Mitä muihin fiktioihin tulee, olen pitkästä aikaa edennyt tilanteeseen, jossa minulla ei ole enää yhtään kirjaa lainassa. Tarkoitus olisi vihdoin lukea kotiin kootut opukset, joita kyllä riittää.  Eikähän sitä nyt ilmankaan osaa olla. Ei, vaikka siellä täällä näkeekin halveksittavan luentaa, joka on addiktiivista ja todellisuuspakoista. Mikäpä ettei, onnistuu se oman ymmärryksen ylemmyyden korostus silläkin tavoin. Mutta jos koko todellisuus on tietynlaisiksi sovittujen kokonaisuuksien muodostama fiktio, kuten lumisten tupien kaltaiset kielelliset käsitteet, siitä seuraisi että  fiktiota paetaan fiktioon. Ei siis aihetta murheeseen, lukipa tavalla tai toisella, harmia ei aiheudu.

TAIDE

…vai tarjoaako sisältö meille jonkin uuden oivalluksen, antaako se meille ajateltavaa, tuoko se näkyviimme jonkin uuden mahdollisuuden elää, toimia, suhteutua asioihin. (Liisa Steinby)

Huonon taideteoksen tuottama keinotekoinen vaikutus tarkoittaa sellaisen väärennetyn lohdun kategorian hyväksymistä, joka saa ympäröivän todellisuuden tuntumaan siedettävältä; taiteen tehtävä ei ole yhteiskunnan vääryyksien ja kipujen peittäminen hoitosalvalla tai sideharsolla, vaan tulehduskohtien osoittaminen, paljastaminen sekä alkusyiden kritisointi, lopulta kenties kumoamista kohti auttaminen. (Ville Sutinen)

*  *  *

ARKI

tärkeintä on tiedostaminen, mtv3.fi – helmi / moi,: tiedostaminen on ihan jees juttu. ihmiset aina utelee, että minkä takia tieten tahtoen vaikeuttaa elämää / ilmastoriskin tiedostaminen / ympäristöodotusten tiedostaminen lisää toimintavapautta / omien tunteiden tiedostaminen auttaa urheilusuorituksessa / kokoomus – tiedostaminen, on itsestään selvää, että kaikki lähtevät liikkeelle ongelman tiedostamisesta /

kun tiedostaminen ja oivallus kohtaavat / aistit avoinna kohti suurempaa tiedostamista / oman ajattelutavan tiedostaminen auttaa kohti rikoksetonta elämää / pyritään tiedostamaan ammatissa esiintyvät pelot / toisen kulttuurin ymmärtämisen lähtökohtana on aina oman kulttuurin tiedostaminen / epäselvä tiedostaminen omassa sisämaailmassa / tiedostaminen yhteisö / johdon on hyvä tiedostaa, mitä asioita henkilöstö osaa

henkinen tiedostaminen. ja hän meni, sisälle ja astui ‘herransa luo / mielenterveyden tiedostaminen lisääntynyt / kasvatuksen arvoperustan merkityksen tiedostaminen / ilman tiedostamista siinä käy kuin moukalle, joka koulutetaan: tuloksena on koulutettu /

rajan tiedostaminen on uskonnollisen suuntautuneisuuden ydin / oman asemansa tiedostaminen tutkijana ei silti ole yksinkertaista / Jokaiseen SDM tuokioon pitää sisältyä aineksia kehon tiedostamisesta, tilan tiedostamista / Noille kolmelle tajunnantilalle on ominaista, että niissä tiedostaja (bhokta), tiedostettu (bhogya) ja tiedostaminen (bhoga) / Uudelleenlähentymisvaiheen tehtävänä erillisyyden tiedostaminen / Tiedostaminen parantaa

Kaiken ikäiset erityisryhmien lapset hyötyvät polvien tiedostamisesta / Johtajien mentorointi tähtää johtajien syvempään itsensä tiedostamiseen / Tiedostaminen, joka tuo piilevän todellisuuden päivänvaloon /Voitte tietysti pelastaa enää osan kasvoistanne luopumalla, koska jo halloweenin tiedostaminen on suurta typeryyttä / ”Tiedostaminen” on ennen kaikkea olio- ja ilmiömaailman selittämistä

*  *  *

SYNTEESI: MINÄ

Mistä muustakaan kuin länsimaisen yksilöajattelun hybriksestä on saanut alkunsa ajatus, että taiteen tulisi olla yhteisen illuusion läpimädän mafian lahjusjärjestelmä, joka kaiken muun kulutuskulttuuriin iskostetun marionettileikin tapaan antaisi ihmisille aina lisää – vastinetta haaskatusta ajasta tai rahasta, voittoja, elämyksellisyyden illuusioita, hyvänolontunteita, merkkejä, vakaita merkityksiä joilla voisi marinoida itsensä, turtumusta, lohtua, lisää keinottelun oheistuotteenaan suoltamaa tajuttomuutta, marenkia. (Ville Sutinen)

jaksaa, jaksaa, ja vieläkin jaksaa… jaksaa – ei, eihän nyt kirjallisuus, eihän taide voi eikä saa olla viihdyttävää tai todellisuuspakoista.

Muuten: miksiköhän suomalaisen kirjallisuuden yleisimpiä ammatteja ovat kirjailija, taiteilija, toimittaja, ja vähän matkan päässä heistä tulee kirjastonhoitaja…

]]> http://koskikara.wordpress.com/2009/11/13/taide-arki-ja-mina/feed/ 4 HannaH bunny lane5--1 1902. Weisgerber, Albert Pillipiipari http://koskikara.wordpress.com/2009/11/08/keskiyon-lapset/ http://koskikara.wordpress.com/2009/11/08/keskiyon-lapset/#comments Sun, 08 Nov 2009 18:07:46 +0000 HannaH http://koskikara.wordpress.com/?p=2731 ]]>

Salman Rushdien Keskiyön lapsissa on viitisensataa sivua. Sen lukija kuitenkin saa oppia, että jokainen noista sivuista on hyvinkin kahden tai kolmen veroinen. Niin runsaasta teoksesta on kysymys, jos kohta myös loppuaan kohden verrattain raskaslukuisesta.

Luin sitä aluksi kuin mitä tahansa muuta, tauoittain. Lopulta totesin, että nyt olen saanut siitä kyllikseni, ja luin viimeisen kolmanneksen yhteen menoon. Loppuun päästyä olo oli kuin elokuvan jälkeen, kokemus jossa aika- ja paikkatietoisuus on hetkeksi sumentunut. Kertoja on siis onnistunut, kyetessään aikaansaamaan lukijan mieleen elokuvan lailla elävän, omalakisen maailman.

Kerronta onkin tämän kirjan suurin ansio. Se myös todistaa, että sen kirjoittajalla on syvällinen englantilaisen kirjallisuuden tuntemus, jonka loistokkainpia perinteitä hän käyttää hyväkseen kuin vain koloniassa syntynyt ja koulutuksensa hankkinut saattaa. Se on, kenties paremmin kuin emämaassa.

Kirjan takakansi tosin tarjoaa verrokeiksi aivan jotain muuta, kuten kolumbialaisen Garçia Marquezin tai saksalaisen Grassin Peltirummun. Minulle välittömimmin mieleen tuleva verrokki oli kuitenkin Laurence Sternen Tristram Shandy. Tämä juuri kertojaäänen vuoksi, sillä Rushdien ohella, vain Sternen teos on samaan tapaan sinne tänne hyppelehtivän minäkertojan omaelämänkerta. Samoin kumpikin teos kuluttaa hyvinkin sata sivua tai enemmän, ennen kuin ollaan päästy edes sankarin syntymähetkeen. Rushdie on kuitenkin kehittänyt tuota kerrontaa edelleen, sillä paitsi että kertoja puhuttelee kaiken aikaa näkymätöntä lukijaa, hän hyödyntää myös välitöntä palautetta, luomalla kirjaan kuulijan, Padman, jolle Saleem kertoo omaelämänkertaansa, vieläpä aika ajoin poikkeillen kertomahetken tapahtumiin ja Padman tekemisiin.  – Toisaalta, Marqueziin vertaaminen ei tietyiltä osin ole lainkaan pielessä.

Aluksi kerrontatapa hämmentää ja vetää huomion puoleensa. Sitten siihen tottuu ja lopuksi voikin jo ihmetellä, olisiko muunlainen kerrontatapa edes kyennyt pitämään kirjaa kasassa. Tuskin. Ja sitä tukeakseen Rushdie vielä soveltaa eräänlaista toistoa, hän luonnehtii tulevia tapauksia ennakolta kuin iltapäivälehtien otsikot ja toisaalta kertaa jo kerrottua. Siten hän tukee lukijaa, joka on joutunut heitetyksi hänen kerrontansa Gangesiin.

“Maagista realismia” tai mystiikkaa ja antirealistisia elementtejä kirjassa on reiluhko annos, samoin myös Intian niemimaan historiaa maan itsenäistymisestä, 1947, alkaen. Maanosan jumaluudet Rushdie sentään on rajannut pääasiassa ulkopuolelle, islamia hän suoraan pilkkaa (jo tässä teoksessa) ja hindujenkin lukemattomat jumaluudet palvelevat kirjaa vain sikäli, että niiden omalaatuisuus tarjoaa mainion taustan kaikelle epäreaaliselle.

Vielä on mainittava yksi kerronnallinen piirre. Suomalaiselle, länsimaisen kirjallisuuden kasvatille, on jossain määrin työlästä oppia muistamaan henkilönimiä, kuten Ahmed, Nadir, Ali, Mustafa, Zafir, Amina, ja niin edelleen.  Kirjan arabialaisperäiset nimet ovat paitsi vieraita, myös jollakin tapaa heikosti mieleenpainuvia. Rushdie tulee avuksi ja soveltaa Tolstoin Sotaan ja Rauhaan luomaa tekniikkaa, jossa henkilöt saavat osakseen jonkin erityispiirteen kuten pehmeän vatsan, lempinimen kuten Messinkiapina tai Tukkarasva, tai ottaen mukaan englantilaisperäisiä nimiä, kuten Maryn tai Alicen.

Kaikkein mahtavin on kuitenkin itse päähenkilö rujoine kasvoineen, syntymämerkkinään kurkkua muistuttava nenä,  ja myöhempien tapahtumien muutoinkin murjomat kasvot. Nenä, joka muodoltaa on kuin Intian niemimaa, ja joka kriittisen syntymähetken, Intian itsenäistymien keskiyön ensi tunnin maagisena lahjana toimii kuin pieni radiolähetin. Sen avulla poika pystyy tunkeutumaan toisen ihmisen mieleen, mutta mikä merkittävämpää, myös pitämään yhteyttä toisiin 1001 lapseen (tarkkaan ottaen vajaaseen viiteensataan, koska puolet ehtii kuolla ensi elinvuosinaan), jotka syntyivät samalla keskiyön ensimmäisellä tunnilla 1947, ja jotka niin ollen saivat myös osalleen jonkin erityiskyvyn.

Kirja käyttää suurimman osan juoksustaan pojan lapsuusvuosien kuvailuun, jopa siinä määrin, että se alkaa hieman väsyttää. Samasta syystä kirjan loppupuolen viiteen vuoteen mahtuva tapahtumien kasauma on melkein liian merkittävä kirjan tasapainoisuuden kannalta. Miksi jokin sormen katkeamisen onnettomuus on kuvattava niin moninaisen mutkikkaasti, koska tuolla sormella ei ole mitään merkitystä minkään kanssa. Lisää juonirakenteesta tuolla.

Samoin voisi kysyä, oliko ihan pakko kirjoittaa juuri 1001 keskiyön lasta, juuri noin satuihin osoittelevasti, kun kirjan mittaan käy ilmi, että vain kolme heistä on tärkeitä, ja ehkä neljäs huvin vuoksi kuvattuna sivuilmiönä. Jostain syystä tunsin itseni melkein petetyksi, kun lapset eivät muodostakaan mitään puoluetta, salaliittoa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta, koska kirja on jonkinasteinen poliittinen allegoria, saattaa tässä heijastua myös Rushdien pettymys Intian politiikan taipaleeseen. Ja ellei siinä, niin ainakin arvostelussa, jota hän kohdistaa Indira Gandhiin.

Sekin on myönnettävä, että tietoni Intian historiasta, Pakistanin ja Bangladeshin synnystä ovat sangen heikot, osin olemattomat. Eikä Rushdie, valitettavasti, onnistu tekemään niistä mielenkiinnon kohteita. Tai, sitten olen lukijana taantunut niistä päivistä, jolloin romaani sai minut etsimään lisätietoja muualta. Nyt vain laiskottaa, eikä kiinnosta. Ei, vaikka on mahdollisuuksien puitteissa, että seuraavan 50 vuoden kuluessa katseet on käännettävä juuri Intian ja Kiinan suuntaan ja unohdettava USA:n mennyt (?) suuruus, siinä missä kerran unohdettiin näiden kahden valtion vieläkin menneempi suuruus.

Oliko kirja siis kaksinkertaisen Booker-menestyksensä arvoinen. Kyllä, kerrontateknisten oivallustensa vuoksi, joiden vuoksi sen verrokkeja ovat vain suurimmat, kuten Sterne, Tolstoi tai Marquez. Oliko se kiehtova kuin nuo sadut, joihin se myös viittoo. Ei, ja tämä on kirjan heikkous. Sillä muslimitaustainen, joskin sen hylännyt ja sitä rankasti arvosteleva, ei tietenkään voi täysin omaksua hindulaisperinteestä pulppuavaa mystiikkaa. Siks hänen myyttisyytensä, hänen intialainen värikkyytensä tuntuu jäävän hieman päälleliimatuksi, eikä kiehdo lukijan mieltä niin vahvasti kuin ehkä voisi. Ja kuitenkaan, ajalla jolloin tuo tuplabooker myönnettiin, ei luultavasti ole kirjoitettu yhtä suurimittaista yritystä ammentaa ja uusintaa vanhaa hyvää kertomaperinnettä.

Niinpä, tämä ei ole maailman suurin romaani, mutta sentään vallan erinomainen. Ehkä myös paras yritys vuosiin pitää suuret tarinat, suurimittainen kerronta hengissä. Siitähän muutoinkin voi arabialaisuudelle tehdä kunniaa, sillä heidän loistonsa osui aikaan, jolloin sekä antiikin aika ja Intian loisto olivat rauenneet. Tosin arabit sittemmin ovat väittäneet tuota osmanien valtakunnan aikaista sivistystä omakseen. Ehkä niin on, ehkä ei, sillä; osoita se,  joka väittää omistavansa maailman alati elävän ja uusiutuvan kulttuuriperinnön, niin minä osoitan sinulle mitä turhantärkeys on.